Kauan odotetut Helsingin olympialaiset ja Armi Kuuselan tuhkimotarina kiertyivät kesällä 1952 monin tavoin toistensa ympärille. Tuloksena oli ennenkokematon huuma, jonka nosteessa Suomi ponnahti hetkessä kiistattomaksi osaksi läntistä maailmaa. Katsele ja kuuntele, miltä kaikkien aikojen kesä näytti ja tuntui!
Suomen oli pitänyt isännöidä jo vuoden 1940 kesäolympialaisia, mutta sota oli tullut väliin. Kun uusi tilaisuus 12 vuotta myöhemmin koitti, oli suomalaisilla kova halu näyttää, miten maa oli päässyt eteenpäin. Vaikeat vuodet olivat takana, viimeinen sotakorvausjuna Neuvostoliittoon lähtisi ihan pian. Katse oli suunnattu vahvasti eteenpäin.
Sodan jäljiltä maa oli aineellisesti köyhä, mutta henkisesti rikas: koska talkoohenki oli vahva, tulosta syntyi vaatimattomistakin aineksista. Suomalaiset olivat urheilukansaa, jolle olympialaisten järjestäminen oli yhteinen kunnia-asia.
Kesän kynnyksellä, toukokuussa 1952 Helsingin Kalastajatorpalla käytiin uudentyylinen, Sotainvalidien Veljesliiton ja Seura-lehden järjestämä kauneuskilpailu. Tavoitteena oli löytää missi, joka edustaisi nimenomaisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Sekä yleisö että tuomaristo olivat yksimielisiä siitä, että voitto kuului 17-vuotiaalle Armi Kuuselalle.
Ensimmäinen Suomen Neito sai lahjaksi rasian suklaata, kultaisen rannerenkaan ja kaksi Pan Amin lahjoittamaa lentolippua, joilla hän pääsi Amerikkaan osallistumaan kesäkuussa pidettäviin niin ikään ensimmäisiin Miss Universum -kisoihin.
Suomalaiskansallinen tyyli puri hyvin, sillä kesäkuun 29:ntenä saatiin tieto, että maailmankaikkeuden kauneimmaksi naiseksi oli valittu Armi Kuusela!
Tieto voitosta kiiri nopeasti myös Naantalin Kesärantaan, missä presidentti J. K. Paasikivi vietti kesää perheineen. Helsingin Sanomille 30. kesäkuuta antamassaan haastattelussa Alli Paasikivi sanoi: ”Meidän kodissamme on sanoma otettu vastaan suurella ilolla. Olen erikoisen iloinen siitä, että Suomi näin olympialaisten kynnyksellä tulee kaikkialla maailmassa ihmisten tietoisuuteen."
Presidentti oli osallistunut omalta osaltaan olympialaisten valmisteluun aktiivisesti. Uuden ajan alkamisen merkiksi hän oli kutsunut maailman urheilevan nuorison paikalle itselleen uudella kielellä englanniksi, vaikka olympialaisten perinteisempi virallinen kieli, ranska, olisi taittunut häneltä sujuvammin. Paasikivi tunnettiin laajasta kielitaidostaan: suomen lisäksi hän osasi hyvin venäjää, ruotsia, ranskaa, saksaa ja latinaa.
Helsingissä kaikki oli valmiina. Stadion oli valmistunut jo vuonna 1938. Pääareenan lisäksi oli rakennettu erilliset toimipaikat mm. uinnille, pyöräilylle ja soudulle. Myös urheilijoiden majoitustilat olivat aivan uudet: Käpylään oli noussut jo vuonna 1940 Olympiakylä, nyt sen eteläpuolelle rakennettiin myös Kisakylä.
Elettiin kylmän sodan aikaa, mutta myös Neuvostoliitto haluttiin olympialiikkeeseen mukaan. Se onnistui, kun sosialististen maiden urheilijoille pystyttiin tarjoamaan oma kisakylänsä. He majoittuivat uudenkarheaan Teekkarikylään Otaniemessä.
Yksi olympialaisten tunnusmerkeistä on kunkin isäntämaan olympiafanfaari. Helsingin kisojen sävellyskilpailun oli voittanut Aarre Merikanto jo vuonna 1939. Sykähdyttävä fanfaari on sävelletty neljälle trumpetille, neljälle käyrätorvelle, kolmelle pasuunalle, tuuballe ja patarummuille.
Olympiatuli oli sytytetty juhannuksena Kreikan Olympiassa. Sieltä se oli lennätetty Tanskaan ja siirtynyt sitten Tornioon juoksijoiden, soutajien, melojien, jalkapalloilijoiden, ratsastajien, painijoiden, voimistelijoiden, ampujien ja pyöräilijoiden voimin. Torniossa se oli yhdistetty Ateenalaisten laulun säestyksellä suomalaisten omaan, Pallastunturilla keskiyön auringon säteiden avulla sytytettyyn tuleen. Nyt sitä odotettiin Helsinkiin.
Kun avajaispäivä 19. heinäkuuta vihdoin koitti, oli sää sateinen ja kolea. Vain pääkatsomossa istuneet katsojat säästyivät sateelta. Vaikka pääsyliput olivat kalliit, oli stadion aivan täynnä: yli 70 000 katsojaa seurasi avajaisia paikan päällä.
Pekka Tiilikainen ja Leo Meller selostivat avajaiset radionkuuntelijoille. Elävän arkiston otteessa kuullaan myös presidentti Paasikiven pitämä olympiahistorian lyhin avajaispuhe, joka piti sisällään kuuluisan virheen. Kyseessä eivät olleet "nykyajan 15:nnet olympiakisat" vaan 15:nnen olympiadin kisat ja 12:nnet kesäolympialaiset, sillä vuosien 1916, 1940 ja 1944 kisoja ei ollut pidetty. Saman virheen sanoi hänen edellään myös järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Erik von Frenckell ja se toistui myös kisojen logossa, lukuisissa julisteissa sekä postimerkeissä.
Tämä ei ole vain lihasten ja taidon kilpaa, ei voittamista ja pistelaskua, tämä on myös aatteen juhlaa, aatteen, jolle juuri avajaispäivä on omistettu.
Leo Meller kuvailee avajaisten tunnelmaa 19.7. 1952.
Avajaismarssille osallistui yli viisi tuhatta urheilijaa kaikkiaan 67 maasta. Tämä oli ennätyksellistä. Kisoihin osallistui lukuisia uusia maita, suurin niistä oli Neuvostoliitto.
Olympiaperinteen mukaisesti viimeisenä stadionille saapui Suomen joukkue.
He marssivat viimeisinä, mutta sitä he eivät nyt ajattele. He tietävät marssivansa isänmaan siniristin jäljessä, lippumme jäljessä, jonka äärellä he ovat monet ilot nähneet, monet valat vannoneet, monet surun päivät ja hetket viettäneet.
Pekka Tiilikainen herkistyy Suomen joukkueen saapuessa stadionille 19.7. 1952.
Kun Paavo Nurmi juoksi stadionille olympiasoihdun kanssa, hajaantuivat keskikentälle kokoontuneet urheilijat muodostelmasta nähdäkseen juoksijalegendan paremmin. Vain Suomen ja Neuvostoliiton joukkueet pysyivät aloillaan. Nurmi sytytti olympiatulen stadionille ja Hannes Kolehmainen stadionin torniin.
Hiukset ovat jo kadonneet otsalta, ikävuodet ovat puurtaneet vakoja kasvoihin, mutta juoksijan rytmi on vielä täsmälleen sama kuin silloin, kun maailmanennätykset musertuivat kuin pähkinät rautajyrän alla.
Pekka Tiilikainen kuvailee Paavo Nurmen olemusta 19.7. 1952.
Olympiatulen sytyttämisen jälkeen tapahtui yllätys: kentälle juoksi valkopukuinen nainen. Hän nousi puhujakorokkeelle ja ehti sanoa mikrofoniin muutaman sanan, ennen kuin Erik von Frenckell talutti hänet pois. Nainen oli saksalainen rauhanaktivisti Barbara Rotbraut-Pleyer. Moni paikalla ollut kertoi myöhemmin ensimmäisen ajatuksensa olleen, että nainen oli Armi Kuusela.
Nyt kiertää tuolla tiilimurskalla stadionin pohjoiskaarteessa valkopukuinen nainen, joka saapuu leninki tuulessa hulmuten puhujakorokkeen luo.
Leo Meller selostaa stadionilla sattuneen välikohtauksen 19.7. 1952.
Kaksi viikkoa kestäneet olympialaiset näkyivät Helsingin katukuvassa monin tavoin. Kaupunki oli varautunut ottamaan vastaan enemmänkin kisaturisteja. Moni heistä majoittui kuitenkin yksityiskodeissa ja etenkin ranskalaiset telttailivat mielellään Seurasaaressa.
Urheilijoiden ja turistien lisäksi paikalle saapui myös toimittajia eri puolilta maailmaa. Moni suomalainen näki ensimmäistä kertaa erilaisista kulttuureista saapuneita ihmisiä. Monille heistä Suomi oli yhtä lailla eksoottinen kohde.
Suomi on yhä edelleen pienin kansa, joka on saanut olympiakisat järjestääkseen. Niiden onnistuminen vaati yli 12 000 ihmisen työpanoksen.
Juha Lehdon pro gradu -tutkielma osoittaa, että peräti neljäsosa työntekijöistä oli palkattu tehtäviinsä. Puolustusvoimista komennettiin erilaisiin tehtäviin noin 5 000 henkilöä. Vapaaehtoista työvoimaa oli vain hiukan palkallista enemmän, mikä yllätti tutkijan. Nykyajan olympialaiset toteutetaan pitkälti vapaaehtoisvoimin. Tutkielmasta ilmenee myös, että Helsingin kisojen henkilöstöllä oli huomattavan hyvä kielitaito.
Kesä 1952 muistetaan myös kahdesta juomasta: amerikkalaisesta Coca-Colasta ja kotoperäisestä Long drinkistä eli lonkerosta. Jälkimmäinen kehitettiin olympialaisia varten helpottamaan baarihenkilökunnan töitä.
Coca-Colaa puolestaan oli myyty hetken aikaa Stockmannilla jo 1930-luvulla, mutta vasta Helsingin kisoissa suomalaiset pääsivät kunnolla kokeilemaan, miltä uusi aika virvoitusjuoman muodossa maistui. Cola-Cola lahjoitti kisoihin kaikkiaan 720 000 pulloa kolajuomaa. Niistä saatu tuotto meni sotainvalidien hyväksi.
Armi Kuusela palasi olympiakaupunkiin elokuun ensimmäisenä päivänä. Upouudelle Seutulan lentokentälle oli saapunut tuhatmäärin ihmisiä vastaanottamaan häntä.
Kaikki tahtovat mahdollisimman läheltä nähdä kauneuskuningattaremme, jonka herttainen olemus on voittanut koko kansan suosion puolelleen.
Veikko Itkonen kuvailee tunnelmaa Seutulassa 1.8. 1952.
Tuore Miss Universum pääsi luonnollisesti heti olympiatöihin. Mitaleja hän ei saanut jakaa, mutta hän sai kunnian ojentaa jalkapallon olympiavoittajille oliivinoksat. "Ne oksat pelaajat kyllä säilyttävät mitaliensa arvoisina", Filmisepon katsauksessa todettiin.
Niilo Tarvajärvi ei yrittänyt, ihme kyllä, kutsua Armia iltateelle.
Selostaja Paavo Nurmi viittaa Tarvajärven Tervetuloa aamukahville -ohjelmaan Filmisepon katsauksessa 13.8. 1952.
Maailman kauneimman naisen ensimmäiset päivät koti-Suomessa olivat yhtä hulinaa. Kaikki tahtoivat hänestä osansa, huhuttiinpa jopa, että hänelle oli tarjottu Hollywoodissa filmiroolia. Niin olikin, mutta hän oli hylännyt sen.
Sen sijaan heti Suomeen palattuaan hän hyväksyi Veikko Itkosen tarjoaman elokuvaroolin, jossa hän pääsi itsensä Tauno Palon vastanäyttelijäksi.
Kun kisat lähestyivät loppuaan, oli jo selvää, että Helsingissä oli nähty siihenastisista mittavimmat ja urheilullisesti kovatasoisimmat olympialaiset. Isäntämaankaan ei tarvinnut hävetä menestystään: Suomi saavutti kuusi kultaa, kolme hopeaa ja kolmetoista pronssia.
Mitalimenestystä tärkeämpi oli kuitenkin yhteinen tunne siitä, että näytönpaikasta oli selvitty itsemme näköisinä, kunnialla ja tyylikkäästi. Moni koki, että Suomi oli jälleen nostettu kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.
Sitä ei vielä tiedetty, että Helsingin kisoja tultaisiin myöhemmin kutsumaan "viimeisiksi oikeiksi olympialaisiksi". Pääosassa oli urheilu, ei kaupallisuus, politiikka saati doping.
Olympialaisten päättäjäisiltana elokuun kolmantena juhlittiin myös Armia. Hänen takanaan juhlaan astelleet neljä kansallispukuista nuorta naista olivat osallistuneet hänen kanssaan samaan Suomen Neito -kilpailuun toukokuussa.
Olikohan kukaan heistä silloin aavistanut, millaisen kesän kynnyksellä he olivat?
Kansikuva: Valokuva-albumi vuodelta 1952 voisi näyttää tältä. Graafikko: Jouko Paloranta. Kuvat: Olympia-kuva / Helsingin kaupunginmuseo.
