Vanhimmat suomalaisia koskevat oikeusasiakirjat ovat 1300-luvulta. Aika ja rikos -sarjassa aloitettiin kuitenkin vieläkin kauempaa, esihistorialliselta ajalta. Mitä käräjäkivistä todella tiedetään? Sarjassa edettiin aina 1800-luvun loppuun asti.
Kunnianhimoisessa radiosarjassa kuultiin kahta Suomen historian asiantuntijaa, Heikki Ylikangasta ja Ilkka Mäntylää. Ylikangas oli ohjelman tekohetkellä historian dosentti, Mäntylä puolestaan Yleisradion toimittaja, joka oli vastikään väitellyt historian tohtoriksi. Herkulliset otteet oikeuspöytäkirjoista luki Carl-Erik Creutz.
Koko kymmenosainen sarja on kuunneltavissa Yle Areenassa.
Missä ihmisiä, siellä sääntöjä
Jo alkukantaisten yhteisöjen on ollut sovittava yhdessä erilaisista säännöistä. Miten saalis jaetaan? Minkä osan siitä sai riistan löytäjä, minkä kaataja, minkä vain mukana ollut?
Myös Suomessa monet tavat periytyvät jo esihistorialliselle ajalle. Ei voida kuitenkaan puhua yhtenäisestä tapaoikeudesta, sillä vaihtelua oli paljon. Arkeologi Carl Fredrik Meinander kertoo sarjan ensimmäisessä osassa Euran käräjäympyrästä. Mitä siitä tiedetään?
Heikki Ylikangas puolestaan kertoo, mitä suomalaisten oikeuskäytännöistä ennen Ruotsin vallan aikaa tiedetään. Suomalaisia erikoispiirteitä olivat valanvahvistajien suuri määrä sekä henkirikoksissa käytetty tahtolahja.
Ensimmäiset kirjalliset lähteet ovat 1300-luvulta. Ne ovat katkelmia, mutta 1400-luvulta on jo kokonaisia tuomiokirjojakin. Tuolloin elettiin voimakasta uudisraivauksen aikaa, ja niinpä riideltiin hyväpohjaisista niittymaista ja kaskimaista.
Rajariidat vähenivät 1500-luvun puolimaissa, jolloin siirryttiin peltoviljelyyn. Koska pellot sijaitsivat yleensä keskellä kylää, niistä ei enää tarvinnut riidellä.
Keskiajalla Suomessa annetut rangaistukset olivat liki aina rahasakkoja. Ruotsissa sen sijaan käytettiin keskusvallan ansiosta ankarampiakin rangaistuksia.
Näillä käräjät käydään – pidetään me yksi neuvo, yksi neuvo ympyriäinen.
Kansanperinteen mukaisia sanontoja
1500-luvulla sakotettiin ”kolmen markan mustelmista”
1500-luvulla Ruotsi-Suomessa koettiin suuria uskonnollisia, poliittisia ja hallinnollisia muutoksia. Kirkon uskonnollinen ja taloudellinen ylivalta murtui ja tilalle tuli protestanttisuus, jonka arvojärjestelmässä hallitsijalla oli keskeinen asema.
Wasa-suku alkoi luoda uudenlaista yhtenäisvaltiota. Uuden hallintakoneiston eli virkamiesten ansiosta tiedämme, millaisia tuomioita Suomessa annettiin. Yleisimmät niistä olivat henkirikoksia sekä erilaisten velvollisuuksien laiminlyöntejä.
Väkivallantekoihin syyllistyttiin kaikissa säädyissä. Useimmiten asialla oli kuitenkin talonpoika. Varsinaisia tappelupukareita ei ollut, niin tavanomaista väkivalta oli. Suurin osa tuomioista oli ”kolmen markan mustelmia”.
Yleisin motiivi on kunnianloukkaus. Ylikankaan mukaan tappeluita oli etenkin loppuvuodesta. Tuolloin oli helpompi saada alkoholia, mikä liittynee asiaan.
Kiintoisaa on, että väkivaltarikokset eivät vieneet tekijältään pois luottamustehtäviä. Mutta jos esimerkiksi lautamies syyllistyi omaisuusrikokseen, hän menetti heti tehtävänsä.
Väkivaltarikollisuus vähentyi sotien myötä vuosisadan loppua kohden. Tuolloin myös toimeentulo vaikeutui, joten sunnuntaipäivän ryyppäilyt seurauksineen eivät olleet enää mahdollisia, Ylikangas summaa sarjan toisessa osassa.
He saivat kiinni vaimo Kaarinan, löivät häneltä toisen käsivarren irti ja kiskaisivat päästä toisen hiuspalmikon, minkä jälkeen he pirstoivat hänen porttinsa. Jollei piika olisi tullut hänen avukseen, olisivat he varmaankin lyöneet hänet hengiltä vieraan miehen talossa.
Uudenkirkon käräjät 23.9.1560
1600-luvulla kirkko kiristi siveellisyysrikostuomioita
1620-luvulta lähtien on tallessa runsaasti tuomiokirjoja, jotka käsittelevät siveellisyyskysymyksiä. Avioliiton ulkopuolisten suhteiden kriminalisointi perustui pitkälti kirkon vaatimuksiin. Pelkkä epäily tai huhu riitti ilmiantoon.
Avioliiton solmiminen vaikeutui mm. sotien vuoksi ja ihmisten käytös muuttui. Tuona aikana syntyi myös uusi väestönosa: maattomat ja irtolaiset.
Kahden naimattoman keskinäinen sukupuolisuhde oli salavuoteutta. Mikäli toinen tai molemmat olivat aviossa, kyse oli huoruudesta. Näistä salavuoteus oli yleisempää. Kaksinkertainen huoruus oli äärimmäisen harvinaista ja se johti yleensä kuolemantuomioon.
Myös lapsenmurhasta sai kuolemantuomion. Lapsenmurhat pysyivät koko Euroopassa hyvin ankarasti rangaistuina rikoksina aina valistukseen asti.
Langetettiin Matti Ragvaldinpoikaa Masabystä törkeiden rikosten kaaren 5. luvun mukaan huoruudesta 40 markan sakkoon. Mutta koska hän oli aikaisemmin ollut hyvämaineinen ihminen, hänet hyvien miesten pyynnöstä ja hänen köyhyytensä vuoksi armahdettiin 20 markan sakkoihin.
Kirkkonummen kihlakunnan käräjät 27.2.1623
Ensimmäiset suomalaisnoidat olivat noitamiehiä
Keskiajan Suomessa noituus oli luonnollinen, joskin kielletty asia. Katolinen kirkko aloitti noitavainot 1300-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosisadalla laadittiin todellinen oppirakennelma noituuden luonteesta, menetelmistä ja vastustamisesta.
Ensimmäiset suomalaiset noitaoikeudenkäynnit käytiin 1500-luvun mittaan. Varsinaiset vainot alkoivat Ylikankaan mukaan vasta 1580-luvulla. Tuolloin koettiin paljon menetyksiä, mm. kulkutauteja ja katovuosia.
Tyypillinen suomalainen noita oli tuolloin noitamies, ei vielä noita-akka. Hän oli usein yhteisön ulkopuolella oleva henkilö, joka onnettomuuksien sattuessa nähtiin syypäänä tapahtuneeseen. Hän saattoi myös toimia ammattinoitana, elättää itsensä noituudella.
Suomessa käytiin 1600-luvulla yli tuhat noitaoikeudenkäyntiä. Ne johtivat noin 60–100 kuolemantuomioon. Lievempiä paholaisen siivittämiä rikkomuksia kutsuttiin hornanmatkoiksi. Peukaloruuvi edesautti niiden tunnustamista.
Vainot päättyivät 1600-luvun lopulla, jolloin teoista alettiin vaatia kahta yhtäpitävää todistusta.
Lopuksi myös piikaisen äiti vaimo Elsa, joka antoi surmauttaa tyttärensä, täällä oikeuden edessä herjasi häntä täydeksi tietäjäksi ja noitamieheksi, mikä hän todella onkin. Tästä ja paljosta muusta tuomittiin Heikki Lappalainen hengiltä ja teloitettiin tuomion jälkeen.
Lohtajan käräjät 30.7.1585
Oikeassa järjestyksessä kirkonpenkissä
Katolisen kirkon aikana kirkonmenot oli seurattu seisten. Luterilaisuuden myötä annettiin vuonna 1580 käsky, että kirkkoihin oli rakennettava seurakuntalaisille penkit. Käytännössä ne alkoivat yleistyä vasta 1600-luvun alussa.
Samaan aikaan sääty-yhteiskunta vahvistui. Ihmisten oli istuttava Jumalankin edessä oikeassa järjestyksessä. Miesten ja naisten oli oltava eri puolilla kirkkoa, ja arvokkaimpien heistä oli istuttava etummaisina.
Koska kirkonmenot olivat kaikkia koskettava pakollinen sosiaalinen tilanne, ajauduttiin nopeasti penkkiriitoihin. Miksi tuo sai istua edempänä kuin tämä?
Kiivaimmat riidat käytiin 1600-luvun puolivälissä samansäätyisten välillä. Naisväen kohdalla oikean paikan määrittäminen oli erityisen vaikeaa, sillä heidän syntyperänsä ja miehen asema saattoivat olla ristiriidassa keskenään.
Penkkiriidat laantuivat vuosisadan lopussa virkajärjestyksen myötä. Seuraavalla vuosisadalla niitä ei enää ollut ja kirkon merkitys alkoi muutoinkin maallistumisen myötä vähetä.
Minä vastasin siihen, että Piru on myös vanha, ja kaiken lisäksi entinen valon enkeli, muttei silti ole nyt paljon väärti, ja ettei minunkaan vaimoni ole mistään koiran hännästä veistetty.
Pormestari Hinrich Menschewer vaati vaimolleen parempaa istuinpaikkaa kirkossa Viipurin raastuvanoikeudessa 3.5.1665
1700-luvulla selviteltiin isonvihan vääryyksiä
Ruotsin suurvallan kuolinkamppailu oli 1700-luvun alussa pitkä ja verinen: suurta Pohjan sotaa käytiin 21 vuoden ajan. Viimeiset kahdeksan vuotta Suomi oli Venäjän miehittämä. Tuota aikaa kutsutaan isonvihan ajaksi.
Vuonna 1721 solmittu rauha palautti Suomeen Ruotsin lait. Käräjille alettiin tuoda venäläismiehityksen aikaisia tapauksia. Sellaisia olivat etenkin naisten suhteet venäläissotilaiden kanssa sekä isonvihan aikana hukkaan joutunut omaisuus.
Venäläiset myös veivät suomalaisia mukanaan orjuuteen Venäjälle. On laskettu, että Suomesta siirrettiin isonvihan aikana jopa 20 000 – 30 000 ihmistä vankeina Venäjälle. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin yli 4 000 henkeä, joista suurin osa oli lapsia. Kaikista viedyistä vain muutama tuhat palasi takaisin Suomeen.
Venäläisvalta herätti suomalaisissa aluksi suurta kauhua ja pelkoa, kansa pakeni valloittajia metsiin ja piilopirtteihin. Vähitellen olot kuitenkin vakiintuivat, eikä Ylikankaan mukaan varsinaista kansallisvihaa ole havaittavissa. Eniten kärsivät talonpojat ja vähiten ylemmät säätyläiset, hän sanoo.
Kyseinen venäläinen kapteeni oli sanonut vangilleen: ”Sinä kelmi ja hunsvotti, pitkä pastori sinun päälles kanteli!”
Karjaan käräjät 9.11.1722
1700-luvulla oli rikollista olla juovuksissa
Suomalaisista alkoholijuomista vanhin on olut. Viinanpoltto alkoi vasta 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla se näkyi jo käräjilläkin. Juopumusta itsessään ei aluksi pidetty rangaistavana, mutta sen yhteys rikoksiin kyllä huomattiin.
1700-luvun alkoholipolitiikka oli vaihtelevaa. Ajoittain vaadittiin kotipolton täydellistä sallimista, toisinaan se kiellettiin kokonaan. Välillä poltto sallittiin vain tiettynä aikana vuodesta tai veroa vastaan.
Vuonna 1733 juopumus kriminalisoitiin. Ylikankaan mukaan tähän oli kaksi syytä: viljan- sekä työvoiman puute. Molemmat johtuivat pitkälti Baltian menettämisestä suuren Pohjan sodan tuloksena. Juopottelevasta palkollisesta ei myöskään ollut samaa hyötyä kuin raittiista työntekijästä.
Kaikensäätyisiä ihmisiä rangaistiin, mutta eniten sakotettiin palvelusväkeä ja syytinkiläisiä. Palvelusväen juopottelu oli työnteon kannalta haitallista ja syytinkiläisillä oli viinanpolttooon enemmän aikaa. Heidän juomisensa oli myös erityisen kiusallista, sillä se tapahtui yleensä silloin, kun toiset tekivät työtä.
Ylikankaan mukaan juopottelun selvä lisääntyminen johtui pitkälti työvoiman puutteesta. Säätyläiset kilpailivat työvoimasta ja antoivat palkan lisäksi palkintona viinaviljaa. Toiseksi myös kaupunkien porvarit alkoivat kilpailla talonpoikaisasiakkaista, mikä johti majamieslaitoksen syntyyn. Porvarit siis kestitsivät talonpoikia ylenmääräisellä viinalla, jotta talonpojat jatkossakin toisivat tuotteensa myyntiin juuri heille.
... hänet tuomitaan kolmannen kerran suoritetusta juopottelusta 15 hopeataalerin sakkoihin tai sovittamaan tekonsa kuudella parilla raippoja, kolme lyöntiä joka parilla. Koska hän on ilmoittanut olevansa varaton, hän kärsiköön sanotun raipparangaistuksen niin pian kuin joku piiskuri saadaan käsiin.
Rakuuna Petter Gåsen tuomio juopumusrikoksesta Uudenkaupungin raastuvanoikeudessa 13.8.1734
Palveluspakko kahlitsi ihmisiä etenkin 1700-luvulla
Suuren Pohjan sodan jälkeistä aikaa nimitetään vapaudenajaksi. Tuo vapaus ei tarkoittanut ihmisten perusvapauksien kasvua, vaan vain säätyjen vapautta kuninkaanvallasta. Tuona aikana ihmisten elämä puristettiin entistä tiukemmin erilaisten sääntöjen kahleisiin.
Vailla vakituista tointa olevien oli jo vuodesta 1664 ollut otettava vastaan palveluspaikka sellaiselta henkilöltä, joka maksoi veroa. Vuonna 1739 annettu palkollissääntö tiukensi heidän asemaansa entisestään. Toisaalta siinä säädettiin myös talonpojille yläraja, kuinka monta palkollista tai työikäistä lasta heidän kotonaan sai olla.
Sääty-yhteiskunnassa jokaisella oli paikkansa. Sodan jälkeen kärsittiin työvoimapulasta, ja työtä myös oli aiempaa enemmän. Uudisraivauksen myötä tilat ja kaupungit kasvoivat.
Tiukasta säätyjaosta huolimatta yhteiskunnallinen nousu oli mahdollista etenkin avioliiton kautta. Rengit naivat leskinaisia. Vuosisadan puolivälissä talonpojat saivat alkaa perustaa torppia, mikä oli kaikille osapuolille edullinen ratkaisu.
Palkollisasetus antoi mahdollisuuden myös kotikuriin. 1700-luvulla kotikurin käyttö oli kuitenkin varsin vähäistä. Jos renkiä kuritti liikaa, hän otti toisen pestin.
Palkollissääntöjä lievennettiin 1700-luvun lopussa väestön kasvettua ja työvoimapulan heikettyä. Myös talonpoikien poliittinen merkitys alkoi kasvaa. Kustaa III teki vuonna 1789 itsestään talonpoikien tuella lähes itsevaltiaan. Palkkioksi tästä hän kumosi kaikki palkollisia koskevat rajoitukset lopullisesti.
Varsinainen palveluspakko poistui vasta vuonna 1883 uuden irtolaisasetuksen myötä.
Koska rakuuna Johan Yxnäsin vaimon ei havaita vielä olevan niin vanhan ja voimattoman, ettei pystyisi itseään huolehtimaan, ja koska heidän tyttärensä Maria Johanintytär on jo tullut lailliseen ikään, harkitsee kihlakunnanoikeus aiheelliseksi palkollissäännön nojalla velvoittaa Marian heti astumaan herra kirkkoherra Lewellin palvelukseen puolella palkalla.
Ulvilan syyskäräjät 1748
Talonpoikaiskapinat olivat pitkän kehityksen tulos
Aateli oli syntynyt ratsain suoritetun asepalvelun vuoksi. Koska hevosen ja miehen varustaminen sotaan oli kallista, sai ratsumiehen lähettäjä verovapauden tilalleen. Jo 1500-luvulla tämä oli alkanut muuttua perinnölliseksi oikeudeksi ilman ratsupalveluvelvollisuutta.
Koska Ruotsi tarvitsi 1500–1600-luvuilla sotiinsa yhä enemmän uskollisia sotilaita ja virkamiehiä, aateloitiin yhä uusia sukuja joille annettiin läänityksiä.
Lopulta valtio joutui ongelmiin annettuaan aatelille liikaa omaisuutta. 1600-luvun lopulla suuri osa omaisuudesta takavarikoitiin, mutta moni kartano jäi aatelisten haltuun. Niitä hoidettiin alustalaistilojen asukkaiden, lampuotien työvoimalla.
1700-luvulla aateli lisäsi alustalaistensa veroja ja päivätöitä. Ylikangas kertoo, miten ja miksi aateli pystyi lisäämään valtaansa talonpoikien kustannuksella. Mitään ylärajaa rasituksille ei ollut eivätkä talonpojat juurikaan voineet niitä vastustaa.
Talonpoikien tyytymättömyys purkautui 1770-luvulla kapinoina. On sanottu, että sen aiheutti Kustaa III:n vuonna 1772 tekemä vallankaappaus. Ylikankaan mukaan ilmiön yleisempi tausta juontuu siihen, talonpoikien poliittinen merkitys oli lisääntynyt 1700-luvun kuluessa. Elettiin taitekohtaa, jolloin protestointi oli mahdollista.
Lampuodit hävisivät taistelunsa kaikkialla. Oikeuslaitos ja talonpoikien pettymykseksi myös kuningas asettuivat kartanonomistajien puolelle. Kapinat loppuivat lampuotien häviöön sekä siihen, että kartanot muuttivat lampuotitilansa torpiksi, joiden oikeudellinen asema oli vieläkin heikompi.
Sitoudumme vastedes olemaan lainaamatta korviamme vieraiden kavalille kielille ja tarkkaamme ainoastaan, mitä isäntä käskee vakuutettuina siitä, että siten ansaitsemme hänen suopeutensa ja huolenpitonsa.
Yhdeksän Joensuun kartanon talonpojan anteeksipyyntökirje vuonna 1773
1800-luku oli puukkojunkkarien terrorin aikaa
Suomen sodan 1808–09 tuloksena Suomi siirtyi Venäjän vallan alle. Rauhassa vanhat lait saivat jäädä voimaan.
Väkivaltarikokset olivat alkaneet voimistua 1700-luvun lopulla etenkin Pohjanmaalla, missä huippukausi tunnetaan puukkojunkkarien aikana. Ylikankaan mukaan ilmiö selittyy muuhun Suomeen verrattuna poikkeavalla kehityksellä.
Alueella oli koettu pitkä taloudellinen nousukausi, ensin tervan ja sitten kydön poltto olivat tuoneet vaurautta. Syntyi käsitys, jonka mukaan yksilö pärjää ja menestyy aina, kun vain yrittää ja tekee ahkerasti työtä.
Ongelmat alkoivat, kun väestö kasvoi nopeasti ja talollisten pojat joutuivat renkimiehiksi. ”Näistä turhautuneista sosiaalisen alatien kulkijoista tuli väkivallan saattomiehiä.”
Viranomaiset eivät pystyneet puuttumaan väkivallan syihin vaan tyytyivät ”oireenmukaiseen hoitoon”. Esimerkiksi tanssit ja väenkokoukset kiellettiin. Toimet olivat varsin tehottomia eikä rikoksille saatu näyttöä. ”Terrori tukki todistajien suut.”
Tyypillisin puukkojunkkari eli häjy oli mökkiläiseksi tai rengiksi taantunut entinen talollisen poika. Liki samaan aggressiivisuuteen ylsivät etenkin nuoret ruotusotamiehet sekä nuoret irtolaismiehet. Häjyt syyllistyivät myös muihin rikoksiin, etenkin varkauksiin.
Väkivaltarikollisuus väheni Pohjanmaalla 1880-luvulta lähtien. Ylikankaan mukaan suurin selittävä syy oli Amerikan siirtolaisuus. Myös varallisuuserot tasoittuivat. Talolliset köyhtyivät ja uudeksi varallisuustekijäksi nousi metsä, jota Pohjanmaalla ei juuri ollut. Turhauttavat tekijät vähenivät ja löydettiin uudenlaisia käyttäytymistapoja. Erityisesti nuorisoseurat täyttivät vähitellen sen aukon, minkä väkivalta jätti taakseen.
