Suomi sai ensimmäisen mielisairaalakäyttöön valmistetun sairaalan vuonna 1841. Yli sataviisikymmentä vuotta palvelleen Lapinlahden tarina pitää sisällään psyykkisen hoidon kehityksen, joka oli aivan alkutekijöissä vielä 1800-luvulla. Jalkaraudoista, pakkopaidoista ja kuumista kylvyistä on edetty moderniin psykiatriaan ja terapioihin. Iso osa Suomen psykiatreista on saanut koulutuksensa Lapinlahdessa. Silti sen tunnetuin henkilö taitaa olla potilas, kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi.
Vuonna 1835 senaatti asetti komitean kehittämään mielisairaanhoidon järjestämistä Venäjän vallan alla elävässä Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tätä ennen mielisairaita oli hoidettu lähinnä lääninlasareteissa eli yleissairaaloissa sekä eristämällä heitä vankilamaisiin oloihin muun muassa Seilin saaren sairaalaan ja Kruunupyyn hospitaaliin.
Toimikunta laati suunnitelman Lapinlahden "houruinhoitolaitoksen" rakentamisesta. Paikaksi valikoitui Lapinlahden niemeke Helsingissä, sillä se oli tarpeeksi lähellä, mutta syrjässä kaupungista ja sen alueella sijaitsi lähde. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1837, suunnittelijana toimi arkkitehti Carl Ludvig Engel.
Helmikuussa 1840 Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai I antoi asetuksen koskien mielisairaita, jonka ensimmäisessä artiklassa määrättiin, että mielisairaiden on saatava hoitoa:
Se jossa selkiät heikkopäisyyden merkit hawaitaan pitää joutuisimmasti saatettaman hourukuurin alla olemaan.
Keisarillisen asetuksen ensimmäisen artiklan ensimmäinen pykälä
Tarkoitus oli, että Lapinlahteen voitaisiin lähettää potilaita koko Suomesta. Asetuksessa määrättiin myös Kruunupyyn houruinhospitaali lakkautettavaksi ja Seilin hospitaali muutettiin parantumattomien mielisairaiden "turvalaitokseksi".
1800-luvun alussa oli vielä yleisesti vallalla käsitys, että mielisairaus oli jumalan rangaistus, jolle ihminen ei voinut mitään. Mielisairaiden hoitajina toimivat pääosin papit, lääkäreiden keskittyessä elimellisten sairauksien hoitoon. Potilaiden kohtelu oli usein epäinhimillistä ja monet kuolivat eristyksissä epähygieenisissä oloissa.
Lapinlahden sairaalan toiminta-ajatus oli uraauurtava, sillä se perustettiin parantamaan mielisairaita. Sen esikuvia olivat Pietarin Kaikkien kärsivien sairaala sekä Yorkin Retreat Englannissa.
Lapinlahden ylilääkäriksi nimitettiin tohtori Leonard Fahlander, joka oli Lapinlahdelle myönnetyn stipendin turvin käynyt opintomatkalla tutustumassa eri maiden sairaaloihin ja hoitomenetelmiin.
Ensimmäiset potilaat otettiin vastaan Lapinlahdessa heinäkuun ensimmäinen päivä 1841.
Radio-ohjelmat vuosilta 1971 ja 1981 kertovat Lapinlahden sairaalan historiasta. Ensimmäinen on tehty Lapinlahden täyttäessä 130-vuotta ja toinen 140-vuotisjuhlan kynnyksellä. Molemmissa ohjelmissa on mukana psykiatrian professori Kalle Achté, joka työskenteli Lapinlahdessa 1950-luvulta alkaen ja toimi ylilääkärin virassa 1968–1992.
Ensimmäinen hankinta sairaalaan oli jalkaraudat
Lapinlahden alkuajat olivat haastavat, koska mielisairauteen ei tiedetty juuri mitään hoitokeinoja eikä hoitajilla ollut koulutusta. Yhteiskunta vaati potilaiden eristämistä, lääkkeitä ei ollut ja osastoilla oli hyvin rauhatonta. Pakkokeinot olivat arkipäivää. Ensimmäinen hankinta sairaalaan oli 26 paria jalkarautoja.
Eräs tyypillinen hoitokeino oli oksennuttaminen, jonka uskottiin poistavan taudin aiheuttajia kehosta. Myös ulostuslääkkeitä, kuppaamista ja veren laskemista käytettiin.
Toinen yleinen hoito oli kylvettäminen kuumassa vedessä. Potilaita saatettiin pitää kylvyssä jopa 6-8 tuntia päivässä. Jos potilas ei tähän suostunut, hänet kahlittiin ammeeseen verkkojen avulla.
Morfiini tuli käyttöön 1800-luvun lopulla, muita lääkkeinä käytettyjä aineita olivat muun muassa eteeriset öljyt, valeriaani, oopium, kiniini ja ammoniakki.
Kun Leonard Fahlander erosi ylilääkärin virasta vuonna 1868, tuli hänen seuraajakseen Anders Theodolf Sealan. Hänen aikanaan Lapinlahdessa aloitettiin säännöllinen psykiatrian opetus lääketieteen kandidaateille. Sealan oli myös innokas botanisti ja hän käytti paljon aikaansa sairaalan puiston hyväksi.
Aleksis Kivi potilaana ja ministeri Holsti pakkokylvyssä
Lapinlahdessa on hoidettu monia kulttuurimme luojia, kuten kirjailija Aleksis Kiveä. Hänet toimitettiin Lapinlahteen hoitoon vuonna 1871 ja diagnoisoitiin kroonisesti melankoliseksi. Syinä arveltiin olevan verenvähyys, juoppous ja loukattu kirjailijan kunnia. Kivi vietti sairaalassa lähes vuoden ja häntä yritettiin hoitaa muun muassa antamalla kiniiniä ja morfiinia sekä ulostuslääkkeitä. Lopulta hänet kotiutettiin parantumattomana veljensä luo, jossa hän kuoli joulukuussa 1872. Myöhemmin on arveltu, että Kivellä saattoi olla jokin elimellinen aivosairaus kuten Alzheimerin tauti.
Sealanin aikakaudella potilaiden hoidossa käytetyt pakkokeinot hiljalleen vähenivät. Kun Christian Sibelius, Jean Sibeliuksen veli, aloitti Lapinlahden ylilääkärinä 1904 luovuttiin pakkokeinoista kokonaan. Myös hoitomuotoja sekä sairaalan tiloja uudistettiin inhimillisemmiksi.
Kalle Achté kertoo Lapinlahden historiaa käsittelevässä kirjassaan, kuinka pakkokeinoista luovuttaessa huomattiin, etteivät potilaat olleet niin vaarallisia kuin luultiin. Vaarallisuus oli ollut seurausta epäinhimillisestä kohtelusta, joka herätti potilaissa vihaa ja katkeruutta.
Näkemykset mielenterveyspotilaiden olemuksesta osoittautuvat usein liioitelluiksi. Todellisuudessa Lapinlahdessakaan edes henkilökunta ei aina erottanut, kuka oli potilas ja kuka ei. Kalle Achté muistaa tarinan ulkoministeri Rudolf Holstin vierailusta, joka alkoi siten, että hoitaja erehtyi luulemaan itseään ministeriksi "väittänyttä" Holstia aivan hulluksi ja toimitti tämän pikaisesti suljetulle osastolle kuumaan kylpyyn hoidettavaksi. Sekaannus selvisi vasta seuraavana aamuna.
Ennen antibioottien keksimistä mielisairaaloissa hoidettiin monia kupan aiheuttamasta keskushermoston vauriosta eli aivokupasta (neurosyfilis) kärsiviä potilaita. 1920-luvulla itävaltalaisen psykiatri Julius Wagner-Jaureggin merkittävä havainto kuumeen rauhoittavasta vaikutuksesta psykoosipotilailla rantautui Suomeenkin. Hoitokokeiluja tehtiin istuttamalla potilaisiin malaria, joka nosti korkean kuumeen. Monet aivokuppaan sairastuneet paranivat täysin 41 asteen kuumeessa. Koska hoidon mekanismia ei vielä ymmärretty, yritettiin kuumeen avulla parantaa epäonnistuneesti myös muita potilaita kuten skitsofreenikkoja.
Vuosina 1925-1948 Lapinlahden ylilääkärinä toimi neurologian oppeja eteenpäin vienyt Harald Fabritius. Hänen aikanaan 1930-luvulla tulivat käyttöön insuliini-, sähkö- ja kardiatsolishokkihoidot, joista sähköshokkia käytetään edelleen, tosin eri tavalla kuin ennen.
Lapinlahden tiloja on useaan otteeseen uudistettu ja muokattu moderniin psykiatriaan sopivammaksi. Vaikka sairaalan puutarhaa ja rauhallista sijaintia on kiitelty etenkin potilaiden osalta, on sen eristyneisyys Meilahden klinikoista nähty myös heikkoudeksi. Jo Christian Sibelius piti Lapinlahden sairaalaa liian vanhanaikaisena modernin psykiatrian opetuspaikaksi. Hän suunnitteli Meilahteen uutta klinikkaa ja olisi sen ehkä saanutkin, jos olisi tyytynyt suunnitelmiaan pienempiin tiloihin.
Vuonna 1958 Lapinlahden sairaala tuli osaksi Helsingin yliopistollista keskussairaalaa, mutta säilytti entisen sijaintinsa.
Kunkin maan kulttuurin kehittyneisyyttä voidaan verrata siihen, miten mielenterveyspotilaita hoidetaan.
Kalle Achté
Alunperin Lapinlahden sairaalan alue oli 35 hehtaaria iso ja ulottui Jätkäsaareen asti sisältäen muun muassa viljelysmaita ja sikalan. Sairaala olikin pitkälti omavarainen 1960-luvulle asti. Sittemmin alue on pienentynyt yli kolmannekseen. Viljelysmaat ovat kadonneet, mutta alueen sydän, vehreä puutarha lukuisine lajikkeineen on kukoistanut vuosikymmenestä toiseen.
Puistojen muistot -radio-ohjelmassa Kalle Achté kertoo muun muassa puutarhan sekä työn merkityksestä Lapinlahdessa. Puutarhan toipumista auttava vaikutus on tullut potilaiden kertomuksissa moneen kertaan esiin. Luonnosta nauttimisen lisäksi puutarha tarjosi monelle toipilaalle myös mielekästä työtä ja työ onkin alusta asti ollut yksi terapian muoto Lapinlahdessa. Achtén mielestä työ ja työpaikka ovat ihmisen mielenterveyden parhaita kulmakiviä.
Siunatut lääkkeet
Kun 1950-luvulla keksityt psyykenlääkkeet, kuten antipsykoottiset lääkkeet ja masennus- eli depressiolääkkeet tulivat käyttöön, helpottuivat olot sairaalassa huomattavasti ja hoitoajat lyhenivät.
Kalle Achtén mukaan lääkkeet olivat siunaus potilaille sekä henkilökunnalle.
"Heidän jotka arvostelevat psyykelääkkeitä, olisi pitänyt nähdä se aika", toteaa Achté ja kuvailee kuinka potilaiden huuto kuului kauas ja osastoilla oli levotonta. Hoitoajat olivat pitkiä, esimerkiksi vuonna 1922 keskimääräinen hoitoaika Lapinlahdessa oli 166 vuorokautta. Vaikeisiin depressioihin ainut hoito olivat sähköshokit ja amfetamiini.
Pitkän uransa aikana Achté on nähnyt psykiatrisen hoidon ja asenteiden muutoksen. Yhteiskunnan kehittyessä myös mielenterveyspotilaiden asema on parantunut ja suhtautuminen mielisairauksiiin (nykyään psykiatrisiin sairauksiin) on muuttunut.
Vuonna 1968 Lapinlahden ylilääkäriksi nimetty Achté kehitti etenkin hoitokeinoja ja muun muun muassa hypnoosin käyttö psykiatrisessa hoidossa tuli Suomeen hänen aloitteestaan. Hän oli edelläkävijä myös psykoterapian ja lääkehoidon yhdistämisen puolesta puhujana.
Nykyään psykiatrian ydin on psykoterapia, kahden ihmisen suhde ja mahdollisuus puhua asioista, sanoo Achté. Sairaalahoito on tarpeellista vaikeissa tapauksissa, mutta yhä useammille riittää keskusteluhoito tarvittaessa lääkehoidon ohella.
"Kukoistakoon tällä paikalla ihmismielen oikeus haavoittua"
1980-luvun lopulla Lapinlahden sairaalan kohtalo nousi otsikoihin, kun Helsingin kaupunki suunnitteli HYKS:n psykiatrian klinikan siirtämistä Lapinlahdesta Meilahteen. Entiset ja silloiset potilaat nousivat vastarintaan ja mukaan liittyi myös omaisia ja henkilökuntaa. Pro Lapinlahti -liike sai alkunsa. Protesti laajeni nopeasti kansanliikkeeksi ja syksyllä 1987 kerätyn kansalaisadressin allekirjoitti yli 7000 henkilöä.
Helmikuussa 1988 perustettiin kaikille avoin yhdistys nimeltä Pro Lapinlahti. Sen tarkoitus oli ”vapauttaa keskustelua mielenterveydestä ja voimistaa myönteistä asennoitumista mielenterveyskysymyksiä kohtaan.” Se pyrki vaikuttamaan sairaalan toiminnan jatkumiseen entisellä paikallaan sekä kehittämään sitä. Tavoite toteutui ja toukokuussa 1988 tuli päätös psykiatrian klinikan säilymisestä Lapinlahdessa.
Kun lakkautusuhka tuli jälleen ajankohtaiseksi vuosituhannen vaihteessa, yhdistys aktivoitui uudelleen. Yksi sen voimannäytöistä oli toukokuussa 2000 järjestetty MUURI-mielenilmaus, johon osallistui yli tuhat ihmistä. Dokumentissa Kertomus Lapinlahden sairaalasta nähdään, kuinka sadat ihmiset kerääntyvät toisiaan kädestä pitäen muuriksi sairaalan ympärille. Näyttelijä Jussi Lehtonen lausuu mielenilmaukseen kokoontuneelle yleisölle: ”Mikäli naapurissa kukoistaa rahakas informaatiotekniikka, kukoistakoon tällä paikalla entiseen tapaan ihmismielen oikeus haavoittua.”
Dokumentissa haastateltu psykiatrian toimialajohtaja Björn Appelberg kertoo, että Suomen psykiatreista yli puolet on saanut koulutuksensa Lapinlahdessa. Sairaalassa on tehty myös korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta muun muassa oikeuspsykiatrian saralla.
Kalle Achté kertoo Lapinlahden ylilääkärinä vuosina 1948-1967 toimineesta Martti Kailasta, jonka modernin psykiatrian oppeja lukuisat lääkärit veivät eteenpäin. Hänen aikanaan lisättiin runsaasti hoitohenkilökuntaa, poliklinikan toiminta kasvoi, suljettuja osastoja avattiin ja psykoterapiakoulutukseen kiinnitettiin yhä enemmän huomiota.
Dokumentissa nähdään myös Martti Kailan tytär psykoanalyytikko Eva Maija Paakkinen, joka muistelee perheen elämää Lapinlahdessa. Hän esittelee kirjastohuoneen, jossa isä piti tentit oppilailleen ja musiikkihuoneen, jossa vieraili usein myös Jean Sibelius.
Uskollinen puutarhuri
Vuonna 2006 kuvattu dokumentti Lapinlahden Arvo kertoo tarinan sairaalan legendaarisesta puutarhurista. Arvo Juutilainen aloitti työt Lapinlahdessa 19-vuotiaana 1960-luvun lopulla. Ensimmäiset vuodet kuluivat muun muassa porttivahtina, ja huoltomiehenä, kunnes puutarhassa aukeni puutarhuriapulaisen paikka. Kun puutarhuri jäi lopulta sairaseläkkeelle, sai Arvo hänen pestinsä. Se osoittautui unelmatyöksi, josta tuli myös elämäntapa.
Ei tämän parempaa masennus- psykoosi- tai vainoharhalääkettä olekaan kuin puutarhanhoito.
Arvo Juutilainen, Lapinlahden puutarhuri
Työssään Arvo näki, miten puutarha vaikutti potilaisiin. Kun hoitaja pyysi Arvoa viemään potilaita puistokierrokselle, tämä asteli heidän kanssaan istutusten lomassa kasveista tarinoiden. Seuraavana päivänä yllättynyt hoitaja tuli kertomaan, kuinka potilaat, jotka eivät olleet puhuneet sanaakaan koko hoitonsa aikana, alkoivatkin jutella keskenään puutarhassa näkemistään asioista.
Puutarhan merkitys Arvolle itselleen on selvää: ”Ei tämän parempaa masennus- psykoosi- tai vainoharhalääkettä olekaan kuin puutarhanhoito”.
Kun sairaalan toiminta lakkautettiin keväällä 2006, joutuivat potilaat ja henkilökunta lähtemään. Mutta Arvo jatkoi vielä työtään, vaikkei saanutkaan siitä enää palkkaa.
Sairaalan lakkauttaminen oli valtava pettymys, mutta vihanpidon sijasta Arvo haluaa keskittyä siihen, mihin aina ennenkin, puutarhanhoitoon:
Vihan voimalla ei jaksa ihminen elää, sen elämänilon täytyy tulla jostakin muualta ja se tulee tästä paikasta.
Arvo Juutilainen, Lapinlahden puutarhuri
Lapinlahden sairaalatoiminta päättyi lopulta 19. joulukuuta 2008, kun viimeinenkin jäljellä ollut yksikkö suljettiin.
Vuonna 2015 Helsingin kaupunki sekä Lapinlahden tilojen käyttöä ajavat osuuskunta ja Suomen Mielenterveysseura tekivät vuokrasopimuksen Lapinlahden sairaalan käytöstä. Tiloihin suunnitellaan mielenterveyspalveluita sekä työhuoneita taiteilijoille ja yrityksille.
Artikkelin lähteenä on ohjelmien lisäksi käytetty kirjaa Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa (Kalle Achté, Otava 1974) ja Historiaa ja nykypäivää Lapinlahden sairaalassa -lehteä (Lapinlahti-lehden erikoisnumero 1/91), sekä kansallisbiografiaa (kansallisbiografia.fi). Valokuva hoitohenkilökunnasta Museoviraston kokoelmasta.
