– Käänny liikennevaloista vasemmalle, Salla Huhtala neuvoo minua pelkääjän paikalta. Opaskoira Remu istuu Sallan jalkojen välissä auton lattialla.
En voi uskoa, että kyydissäni istuva 32-vuotias perheenäiti ei näe käytännössä juuri mitään. Salla kertoo havaitsevansa jonkin verran valoja ja näkevänsä “sellaista eriväristä massaa”. Nyt hän opastaa minua sujuvasti Ylivieskan keskustasta kotiaan kohti.
Mutta palataanpa tarinassa 13 vuotta taaksepäin.
Salla oli tuolloin 19-vuotias lukiolainen ja alkamassa oli liikuntatunti, jonne hän ajoi omalla autollaan. Haavipallossa käytettävät pienet ja kovat pallot lensivät ilmassa, kun yhtäkkiä yksi pallo osui Sallaa päähän. Isku oli kova, mutta aluksi vaikutti, ettei mitään pahempaa päässyt tapahtumaan.
Ennen liikuntatunnin onnettomuutta näössäni ei ollut mitään vikaa.
Liikuntatunnin jälkeen Salla starttasi jälleen autonsa ja ajoi kotiin. Matkalla hän ihmetteli, miten muut autot tulivat niin nopeasti vastaan. Kotona pikainen käsi silmän eteen -testi paljasti, ettei hän nähnyt toisella silmällään enää kunnolla. Sallan äiti riensi kesken työpäivän tyttärensä avuksi. Yhdessä he kiiruhtivat Ylivieskan terveyskeskukseen, josta matka jatkui pian Oulun yliopistolliseen sairaalaan.
– Näkö meni kertaheitosta. Minulla on tarkka muistikuva Oulun päivystyksestä. Luin ihmisten nimiä ovenpielistä ja mietin, jäävätkö nämä minun viimeisiksi muistikuvikseni, Salla muistelee viimeisiä hetkiään näkevänä.
– Ennen liikuntatunnin onnettomuutta näössäni ei ollut mitään vikaa. Ajoin ajokortinkin ihan normaalisti, mutta kakkosvaihetta en ehtinyt käydä.
– Kohta oikealla puolella tietää tulee kaksi punaista paritaloa, käänny heti niiden jälkeen, Salla jatkaa opastustaan ja pian olemme hänen kotitalonsa pihassa. Salla ottaa Remun mukaansa ja kiiruhtaa vaihtamaan ratsastusvaatteita.
Sallan näkövamman syy on todennäköisesti silmän verkkokalvojen irtoaminen tapaturman seurauksena. Normaalisti silmien pitäisi kestää vastaavanlaiset iskut, mutta Salla on sairastanut ykköstyypin diabetesta yksivuotiaasta saakka.
– Diabetes oli tehnyt tuhojaan silmässä. Silmänpohjamuutoksia oli muutaman kerran hoidettu laserkäsittelyllä ennen onnettomuutta. Sellaiset hoidot ovat ihan normaaleja diabeetikoille. Ei ollut mitään ennakkovaroitusta, että näin voisi käydä.
– Näkövamman haitta-aste on 100 prosenttia ja vakuutusyhtiön luokituksessa olen luokassa 20. Eli molemmat arvot ovat niin sanotusti ihan tapissa, Salla sanoo.
Elämä jatkui onnettomuuden jälkeen erilaisena. Perhe sopeutui tilanteeseen, mutta aluksi Sallan arki rajoittui kodin ja koulun välille.
– Taksi kävi hakemassa minut kerrostalon alaovelta lukioon ja toi iltapäivällä takaisin. Minä painoin hissin nappia ja olin taas kotona.
Kaikki muuttui, kun Salla sai ensimmäisen opaskoiransa vuonna 2005. Koiran kanssa Salla teki pitkiä lenkkejä silkasta kävelemisen riemusta ja samalla lähiympäristö piirtyi mieleen uudella tavalla.
– Iisa oli hyvä ensimmäiseksi opaskoiraksi, sopivan röyhkeä ja tosi hyvä työssään. Kotona Iisa osasi olla pirullinen, mutta työnsä se hoiti hyvin, muistelee Salla lämmöllä ensimmäistä koiraansa.
Nyt Sallan mukana kulkee Remu-koira, joka on Iisan velipuoli ja luonteeltaan aivan erilainen. Todellinen herrasmieskoira, joka ei tee kepposia vaan odottaa kiltisti aina seuraavaa käskyä.
Vaatteet on vaihdettu ja Salla kävelee varmoin askelin takaisin autoon. Remu jää tällä kertaa kotiin, sillä matka jatkuu kohti hevostallia, jonne Salla opastaa meidät yhtä sujuvasti kuin kotiinsa. Alkamassa on viikon kohokohta: ratsastustunti.
Salla kertoo harrastaneensa ratsastusta nuoruudessaan pari vuotta. Viime talvena hän aloitti ratsastuksen uudelleen. Sallan avustaja oli kyllä yrittänyt houkutella tallille jo aiemmin, mutta uskallus puuttui. Ratkaiseva rohkaisu löytyi Ylläksen hiihtolomareissulta.
– Kävin laskettelemassa ensimmäistä kertaa 14 vuoteen. Ensin suunniteltiin, että olisin mennyt lastenmäkeen, mutta sehän olisi ollut tosi vaarallista, pienet lapset ja minä samassa rinteessä, Salla naurahtaa.
Alkoi ihan oksettaa, kun jännitti niin kauheasti.
– Sitten mentiinkin gondolihissillä Ylläksen päälle. Meillä oli handsfree-kuulokkeet, joissa on mikrofonit, joten me pystyimme koko ajan juttelemaan mieheni kanssa puhelimen välityksellä. Minä laskin edellä ja mies tuli perässä antaen ohjeita koko ajan.
– Aluksi se oli aivan kamalaa, minulle tuli hirveän paha olo. Alkoi ihan oksettaa, kun jännitti niin kauheasti, mutta kyllä se parin laskun jälkeen helpotti.
Hiihtolomalla Salla kokeili vielä moottorikelkalla ajoa samalla taktiikalla. Kun sekin sujui hyvin, oli aika ottaa seuraava askel ja varata aika ratsastustunnille.
– Eihän uskoisi, että Salla ei näe oikeastaan mitään, hevostallin omistaja Pauliina Annala toteaa, kun Salla valmistelee suomenhevosruuna Väiskiä ratsastusta varten.
– Salla on kehittynyt älyttömästi ja otteet ovat jo tosi varmat, Pauliina kehuu Sallaa.
Tämä on minulle sellainen latauspaikka.
Väiski seisoo tyytäväisenä tallin käytävällä harjattavana. Etukavion kuopaisu kertoo myös Väiskin odottavan tuntia innokkaana.
– Uskon hevosen aistivan, etten minä näe. Väiski on opaskoiramainen hevonen. Toki olen kokeillut muitakin, mutta yhteen olen vain ihastunut, Salla sanoo ja taputtaa Väiskiä.
– Tallilla ei ole mitään ylimääräistä, tämä on minulle sellainen latauspaikka arkisen aherruksen keskellä, hän jatkaa ja alkaa satuloida Väiskiä.
Päivisin Salla työskentelee kuntoutusohjaajana syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien parissa.
– Rosoista ja elämänmakuista työtä, tykkään siitä paljon, Salla sanoo.
Remu-koira kulkee mukana töissä, mutta saa olla työhuoneessa ilman valjaita. Koiralle se on merkki, että nyt se ei ole töissä vaan vapaalla. Silti Remu on löytänyt itselleen eräänlaisen terapiakoiran roolin.
– Remu on sosiaalinen ja ihana, oikea mussukkakoira. Monesti se on asiakkaiden sylissä, ne rapsuttaa sitä ja juttua tulee.
Vaikka Salla on nyt rosoisessa unelmatyössään, ei työllistyminen ole ollut helppoa. Lukion jälkeen Salla opiskeli sosionomiksi. Opinnot sujuivat hyvin ja ensimmäinen harjoittelupaikka löytyi helposti. Todellisuus tuli vastaan toisen harjoittelupaikan etsimisessä
Haastatteluihin pääsin kyllä, mutta siitä eteenpäin se oli aina tosi vaikeaa.
– Soitin harjoittelupaikkoihin aina ensin puhelimella ja kaikki kuulosti hyvältä. Sitten kun menin opaskoiran kanssa käymään, niin vastaanotto oli, että ai, sulla on tuollainen. Suhtautuminen oli karua.
Sama karu linja jatkui valmistumisen jälkeen.
– Töiden saaminen oli hirmuisen hankalaa. Haastatteluihin pääsin kyllä, mutta siitä eteenpäin se oli aina tosi vaikeaa. Kerrankin yksi haastattelija rupesi voivottelemaan, että mitä minä sinun kanssasi nyt teen. Minä sanoin, että istut alas, otat sen paperin esille ja kysyt ne kysymykset.
Salla ei ole ongelman kanssa yksin. Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemän tuoreen kyselytutkimuksen mukaan valtaosa vammaisista kokee, että vammaisuus asettaa heidät työnhaussa heikompaan asemaan yhtäläisistä taidoista ja pätevyydestä huolimatta.
Lopulta Salla löysi työpaikan kotikaupungistaan, mutta sitä ennen hän ehti käydä töissä yli sadan kilometrin päässä Oulussa. Se tarkoitti pitkiä aikoja erossa perheestä. Yrittäjämiehelle oli raskasta pyörittää lapsiperheen arkea yksin. Tilanne helpottui kun äiti saatiin pysyvästi kotiin.
Salla puhuu perheestään ydinperheenä. Lapset käyvät alakoulussa ja vanhemmat töissä. Isän kanssa lapset saavat telmiä vapaammin, mutta äidin kanssa liikuttaessa säännöt ovat tiukemmat.
– Lapset eivät ole koskaan nähneet sitä aikaa, kun minä olin näkevä. He ovat syntyneet näkövammaisen arkeen ja oppineet pienestä pitäen toimimaan vähän eri tavalla. Kun me esimerkiksi lähdemme puistoon, silloin pidetään tiukasti kädestä kiinni. Ei saa juosta, ei saa karkailla. Useamman kerran ollaan palattu kotiin, kun lapset eivät ole käyttäytyneet niin kuin minä haluan tai niin kuin minun kanssani pitää käyttäytyä, että pystytään turvallisesti lähtemään, Salla kertaa perheen pelisääntöjä.
Tallilla kaikki alkaa olla valmista. Salla ratsastaa tuntinsa aina aitauksessa, mutta hän kertoo haaveestaan päästä joskus mukaan maastoratsastusryhmään.
– Ei sinulla olisi siellä mitään nähtävää, Pauliina vastaa omaan räväkkään tyyliinsä.
Pauliinan vastaus ei näytä Sallaa haittaavan, sillä kohtelu olisi varmasti samanlaista kaikille muillekin. Ja juuri sitä näkövammaiset toivovat.
Salla ottaa Väiskin talutukseen ja yhdessä he lähtevät kohti tuttua aitausta. Me seuraamme Pauliinan kanssa vähän matkan päästä. Aitauksessa Salla kipeää Väiskin selkään ja parivaljakko lähtee hitaasti liikkeelle.
Ensimmäinen kierros sujuu mainiosti ja toisella kokeillaan jo vähän ravia. Kolmannella kierroksella Väiski pysähtyy kuvattavaksi ja poseeraa kameralle tottuneesti.
– Väiski ei juokse aitaa päin, vaikka minä en pysty kulmissa ohjaamaan. Se tietää itse, että nyt käännytään, koska tämän ratsastajan kanssa pitää olla varovainen. Joskus olen kuullutkin, että meidän ratsastaminen Väiskin kanssa näyttää siltä, että me oltaisiin jossain ihan omassa kuplassa, Salla kertoo iloisesti ja jatkaa kierrosta.
Sallan ratsastustunti on illan viimeinen ja Pauliina on luvannut viedä hänet kotiin tunnin päätteksi. Minä alan valmistautua lähtöön ja mietin, miten mahdan osata ajaa pois tallilta ilman paikallisopastani.
Nostan kameran vielä kerran ja otan kuvan, kun Salla ja Väiski kiitävät ohitseni. Valo tulee suoraan kameraa kohti ja näyttää todellakin aivan siltä, kuin Salla ja Väiski olisivat omassa kuplassaan.
***
Kolme tarinaa näkövammaisuudesta
Pääset lukemaan jutut klikkaamalla alla olevia kuvia:
Akuutti – elämänmakuisia tarinoita ja ajankohtaista asiaa terveydestä. Liity joukkoomme Facebookissa!
