Helvi Leiviskä (1902–1982) oli suomalainen säveltäjä ja ennen kaikkea sinfonikko. Sukupuolensa vuoksi hän kohtasi ennakkoluuloja, mutta hänen taitojaan ei koskaan vähätelty, ja kriitikot ylistivät jo nuoren Leiviskän sävellyksiä. Teosofinen itsekehitys oli erottamaton osa musiikillista matkaa, jonka vaiheita taiteilija muistelee sekä pianon että tunturipurojen äärellä vuonna 1979 valmistuneessa dokumentissa.
Siitä alkoi koko elämän kestänyt sisäisen pakon tie.
Helvi Leiviskä ensimmäisestä kerrasta, kun hän näki musiikkia
Helvi Lemmikki Leiviskä syntyi Elli ja Hannes Leiviskän esikoiseksi Helsingissä 25.5.1902. Myöhemmin seitsenpäiseksi paisunut sisarusjoukko osoitti taipumusta useisiin taiteenaloihin, ja vaikka Hannes-isä taiteita arvostikin, Helvin musiikillisia unelmia hän ei tukenut.
Pianonsoiton Leiviskä kuitenkin aloitti jo 8-vuotiaana, mutta pieni musikantti huomasi pian, että pelkkä soittaminen ei tyydyttänyt hänen musiikillista janoaan. Dokumentissa Taiteilijamuotokuva: Helvi Leiviskä hän kertoo kyllästyneensä jo nuorena kaikkiin soittamiinsa kappaleisiin. "Alkoi kaipaus jotain uutta, tuntematonta kohtaan", dokumentissa kuvaillaan.
Kenties tämä oli alkusoittoa ensimmäiselle kerralle, kun Leiviskä kirjaimellisesti näki musiikkia. Hän kertoo, kuinka hän eräänä kauniina huhtikuisena aamuna heräsi jo viiden maissa. Jaetussa huoneessa ei voinut ryhtyä touhuamaan omiaan ja herättämään yhä nukkuvia sisaruksia.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta: vuoteessaan makaava Leiviskä alkoi nähdä musiikkia silmissään. Hän näki sävellajin ja nuotit, jotka soivat samanaikaisesti korvissa. Ei auttanut kuin nousta, piirtää nuottiviivasto keittiöstä löytyneelle makulatuuripaperille ja kirjata ylös mielikuviin piirtynyt sävellys.
“Siitä alkoi se koko elämän kestänyt sisäisen pakon tie”, säveltäjä muistelee.
Lapsikulta, älä haaveile.
Hannes Leiviskä tyttärensä ensimmäisistä sävellyskokeiluista
Leiviskän perhettä varjostivat talousvaikeudet ja Elli-äidin mielenterveysongelmat. Hannes-isä kuoli Helvin ollessa 16-vuotias, ja perhe ajautui yhä syvemmälle talousahdinkoon.
Isän kuoleman jälkeen Leiviskät muuttivat Helsingistä Kokkolaan. Helvi jätti Helsingin Tyttökoulun kesken, mutta palasi pääkaupunkiin ja aloitti vastoin isänsä tahtoa opinnot Musiikkiopistossa syksyllä 1919.
Tuolloin hänen opettajinaan toimi Ingeborg Hymander, Ilmari Hannikainen, Ernst Linko ja Erkki Melartin. Taiteilijamuotokuvassa Leiviskä kertoo Melartinin olleen todellinen sävellysopettaja, joka toivoi oppilaidensa ennen kaikkea löytävän oman itsensä ja oman tahtonsa.
Leiviskä paljastaa, että oli monta kertaa jättää musiikkiuran sikseen, mutta Melartin osasi rohkaista juuri oikealla hetkellä ja onnistui pitämään nuoren säveltäjän valitsemallaan tiellä.
Lapsena pianonsoiton aloittanut Leiviskä rahoitti opintojaan antamalla pianotunteja ja lisäksi tuki taloudellisesti Kokkolassa asuvaa perhettään. Musiikkiopiston diplomin hän suoritti vuonna 1927.
Vuosina 1928–1929 Leiviskä teki kaksi opintomatkaa Wieniin, missä hän opiskeli säveltäjä Arthur Willnerin johdolla. “Tuntui niin hyvältä olla ankarassa koulussa”, Leiviskä muistelee aikojaan Willnerin tiukassa opinahjossa.
Wienistä palattuaan Leiviskä jatkoi vielä yksityisesti Leevi Madetojan ja Leo Funtekin opissa.
Hän on yksi kaikkein tärkeimmistä tekijöistä säveltäjäkehitykseni tiellä.
Helvi Leiviskä Ruusu-Risti-seuran perustajasta Pekka Ervastista
Ruusu-Risti ry on Pekka Ervastin vuonna 1920 perustama teosofinen järjestö, joka asettaa totuuden kaikkien uskontojen yläpuolelle. Ruusu-Risti on suomennos saksalaisesta nimestä Rosen-Kreutz, joka viittaa historialliseen ruusuristiläisyyteen, erääseen länsimaisen okkultismin muotoon, jonka taustalla ovat H. P. Blavatskyn opetukset.
Leiviskä tutustui Ruusu-Risti-seuraan oletettavasti opettajansa Erkki Melartinin kautta ja liittyi siihen pian itsekin. Myös hänen siskonsa liittyivät seuraan, mutta äiti ja veljet pitivät teosofisia aatteita harhaoppina.
Seura oli erityisen suosittu taiteilijoiden keskuudessa, ja Melartinin lisäksi myös säveltäjät Oskar Merikanto ja Juhani Pohjanmies kuuluivat yhdistykseen.
Leiviskä kertoo perustaja Pekka Ervastilla olleen erittäin syvällinen käsitys musiikin olemuksesta ja tärkeydestä ja pitää tätä yhtenä tärkeimmistä tekijöistä musiikillisessa kehityksessään.
En minä muuta ole koskaan pelännyt, mutta Leiviskän pianokonserttoa minä pelkäsin.
Helvi Leiviskä muistelee pianisti Ernst Lingon sanoja
Leiviskä oli ensimmäinen merkittävä naispuolinen säveltäjä Suomessa. Ennakkoluuloista huolimatta hän ei kohdannut syrjintää tai vähättelyä. Kriitikot pitivät Leiviskän töistä, ja säveltäjäyhteisö tuntui olevan ylpeä naispuolisesta jäsenestään.
Säveltämisen ohella Leiviskä toimi päivätyössä Sibelius-akatemian kirjaston- ja nuotistonhoitajana vuosina 1933–1968, työskenteli Ilta-Sanomien musiikkikriitikkona 1957–1961 ja kirjoitti musiikkia, uskontoja ja taidetta pohdiskelevia esseitä, joita julkaistiin mm. Suomen Kuvalehdessä ja Musiikkitieto-lehdessä.
Isänsä tahtoa vastaan säveltäjäunelmaansa seurannut Leiviskä sävelsi sinfonioiden lisäksi muun muassa kolme orkesterisarjaa, pianokonserton, yksinlauluja ja Juha-elokuvan musiikin.
Tyylillisesti Leiviskän tuotanto eteni ylitsepursuavasta myöhäisromantiikasta polyfonisempaan, lineaarisempaan ajattelumalliin. Kehitys on havaittavissa kolmessa sinfoniassa, joista viimeisin on tonaalisesti vapain. Hänen pääteoksenaan pidetty kolmas sinfonia valmistui taiteilijan ollessa 70-vuotias.
Lähinnä öiseen aikaan tapahtunut sävellystyö kostautui viimeisinä elinvuosina hypersomniana, nukahteluna päiväsaikaan, mutta Leiviskä pysyi aktiivisena loppuun saakka.
Helvi Leiviskä kuoli sydänkohtaukseen 12.8.1982 ollessaan 80-vuotias.
Lähteet: Eila Tarasti: Nouse, ole kirkas: Helvi Leiviskän elämä ja teokset -kirja, Taiteilijamuotokuva: Helvi Leiviskä -dokumentti ja Kansallisbiografia
