Lumi, jää ja pakkanen hankaloittavat eläinten elämää, mutta metsän asukkailla on keinonsa selvitä Pohjolan talven pimeydessä.
Toiset viettävät talvikauden hiljaisessa hämärässä, toiset liikkuvat hangella etsien saalista. Joidenkin on lähdettävä, kun ravintoa ei ole.
Karvajalka, mehtäläinen, metsän hallava vaari kömpii pesään ensilumen aikaan.
Karhu vetäytyy unille yleensä loka–marraskuun vaihteessa. Pesä voi olla tilava – emon kyljessä mahtuvat nukkumaan myös edellistalvena syntyneet pennut.
Yleensä uroskin etsii suojaisan muurahaiskasan tai onkalon, mutta se voi käpertyä unille myös tuuheaoksaisen kuusen alle.
Talviunessa karhun ruumiinlämpö laskee muutaman asteen, ja syke hidastuu. Karhulla on kuitenkin aistit valppaina, ja se saattaa esimerkiksi vaihtaa paikkaa, jos pesä kastuu.
Kolmesataakiloinen möllykkä, kaikkiruokainen kontio, kerää talveksi rasvaa syömällä pääasiassa marjoja.
Hyvin talveen valmistautuneen karhun energiavarastot riittävät jopa puoleksi vuodeksi.
Ilmaston lämmetessä Pohjolan otsojen uni lyhenee.
Norppa tarvitsee lumisen talven.
Ainoa kotoperäinen nisäkkäämme, saimaannorppa, on yksi maailman harvinaisimmista hylkeistä.
Sen elinehtoja ovat hyväluminen talvi ja kantojää.
Norpan poikaset, kuutit, syntyvät helmi-maaliskuun taitteessa. Lumikinoksessa sijaitsevaan poikaspesään kuljetaan avannon kautta.
Miten norpan käy, jos lunta ei ole? Vähälumisena talvena norppien suojelemiseksi tehdään apukinoksia. Norpille kehitetään ja testataan myös ihmisten tekemiä keinopesiä.
Saimaannorppa hankkii ravintonsa sukeltamalla. Yhden norpan kalankulutus on noin kolme kiloa vuorokaudessa. Norppa pärjää kylmissä vesissä, sillä sitä suojaa paksu ihonalainen rasvakerros.
Rusakolta puuttuu metsäjänikselle tyypillinen lumijalka.
Peltojäniksen eli rusakon turkki on ympäri vuoden harmaanruskea. Se on metsäjänistä kookkaampi eikä pärjää yhtä pohjoisissa olosuhteissa kuin metsäjänis.
Taajamissa ja pelloilla viihtyvän rusakon ravintoa ovat puiden kuoret ja silmut sekä heinä, mutta sille maistuvat myös puutarhojen antimet.
Metsäjänis on malliesimerkki Pohjolan oloihin sopeutujasta: valkoinen suojaväri, kevyt keho, pitkät koivet ja takakäpälän ”lumikenkä” tekevät hangella liikkumisesta helppoa.
Lumettomana talvena se nakertaa ravinnokseen varpukasveja, ja lumen peittäessä maan sille maistuvat erityisesti haapa ja pajut.
Metsäjänis ei tee talvipesää, vaan suojautuu painautumalla lumeen. Metsäjäniksen ja rusakon on havaittu kaivautuvan toisinaan myös lumiluoliin.
Kirkkaat, hyiset vedet ovat koskikaran talvehtimispaikkoja.
Vaikka pakkasta on parikymmentä astetta, niin koskikara voi pulahtaa hyiseen puroon.
Karan kylmänsietokyvyn salaisuus on tiiviissä, paksussa höyhenpuvussa, joka hylkii vettä.
Alle sata grammaa painava koskikara viettää valoisan ajan virtaavien purojen äärellä ja sukeltaa hakemaan vedestä ruokansa.
Kara kävelee pohjaa pitkin ja napsii pohjasta toukkia ja selkärangattomia eläimiä. Kotelot se hakkaa rikki napakalla nokallaan rantakiviä vasten.
Koskikara on paikkauskollinen ja palaa vuosi toisensa jälkeen talvehtimaan samoille paikoille.
Sammakko viettää talvensa kylmänhorroksessa.
Suurin osa sammakoista hakeutuu talveksi vesistöjen pohjalle ja kaivautuu pohjamutaan. Osa voi viettää talveaan myös maakoloissa routarajan alapuolella.
Sammakoille on tärkeää, että vesi niiden ympärillä ei jäädy. Ne voivat liikkua talvella jonkin verran, mutta eivät syö mitään, joten vararavinnon on riitettävä talven yli.
Sammakkojen on havaittu talvehtivan jopa samassa maakolossa kyykäärmeiden kanssa.
Kas, kuusen latvassa oksien alla, on pesä pienoinen oravalla...
Kuusi on oravan tärkein puu, sillä se tarjoaa usein sekä pesäpaikan että ravinnon.
Oravan lepäillessä sammaleella vuoratussa piskuisessa pesässään, siellä saattaa olla jopa +15 astetta lämmintä.
Valoisa talvipäivä kuluu oravalta lähes kokonaan ruuanhankintaan. Pääravintoa ovat kuusenkävyn siemenet, joten huono käpyvuosi on oravalle kohtalokas.
Ravintoa tarjoavat myös lintulaudat, jos se vain pääsee siemeniin ja pähkinöihin käsiksi.
Orava vaihtaa ruskean kesäturkkinsa talveksi paksumpaan ja vaaleampaan, harmaaseen karvaan.
Pikkulintujen talvipäivä kuluu ravintoa etsien.
Pyrstötiaiset liikkuvat talvisin omissa parvissa, joissa voi olla jopa parikymmentä lintua. Pakkasyöt ne viettävät painautumalla toisiinsa kiinni.
Muut talvisen metsän tiaiset ovat liikkeellä sekaparvissa. Parvessa oleminen antaa niille suojaa petoja vastaan.
Eri tiaislajit ovat erikoistuneet ruokailemaan eri osissa puita, mikä vähentää kilpailua.
Erittäin uhanalainen hömötiainen on paikkalintu, joka elää kotimetsässään yleensä lähes koko elämänsä ajan.
Hömötiaisen selviytyminen talven yli riippuu vanhojen metsien määrästä, sillä se löytää vanhoista puista parhaiten syötävää.
Talven aikana siili laihtuu merkittävästi.
Siilin pesä sijaitsee kompostissa, lehtikasassa tai sammalmättään sisällä.
Talvihorroksen aikana siilin ruumiin lämpötila laskee muutamaan asteeseen. Syke on hidas ja hengitys hyvin rauhallista.
Ruokaa ei ole talvella tarjolla, joten siilin täytyy selvitä talven yli rasvavarastojensa avulla.
Siili saattaa talven mittaan hetkeksi havahtua horroksestaan, mutta energiavaroja säästääkseen sen on palattava horrokseen mitä pikimmin.
Artikkelin kuvitukset ovat toimittaja Minna Pyykön käsialaa.
Lähteet:
Suurpedot.fi
Riistakolmio.fi
Luontoon.fi
siilikiikarissa.fi
Vetamix: Djur som går i ide
