Kuusikymmenluvun folkveteraanit kokoontuivat juhannuksena 1992 muistelemaan, oliko kaunis kaupallista, mitä kuului boheemiin vaateparteen ja millainen oli "ruskea soundi". Äänessä ovat muun muassa Anki Lindquist, Pekka Aarnio, Sinikka Sokka ja Juhani Joutsenniemi.
Amerikkalaisen kansanlaulubuumin inspiroima folkliike käynnistyi Suomessa toden teolla vuonna 1964, kun Juhani Joutsenniemen vetämä Hootenanny Folk Song Club aloitti toimintansa. Sen vakiokalustoon kuuluivat mm. hänen oma yhtyeensä Hootenanny Trio, Finn Trio, Päivi Paunu, Anki, Bosse ja Robert, Hector, Guldgurkorna ja Sinkat. (Ks. myös videokavalkadi tämän artikkelin lopussa.)
Liikkeen suurin voimannäyte oli harrastajavoimin toteutettu Suomen folkfestivaali Espoon Sandvikissa kesäkuussa 1966. Sen vieraaksi saatiin genren kanadalainen tähti, Universal Soldierin eli Palkkasoturin tekijä Buffy Sainte-Marie. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat, joille folkväki myöskin taivalsi joukolla, aloittivat vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Folk oli aktina jo sinänsä protestia, kriittisen ihmisen maine oli sillä jo taattu.
Pekka Aarnio
Guldgurkorna-trion Pekka Aarnion mielestä folk olikin ennen kaikkea sosiaalinen ilmiö, jossa oli kyse yhdessäolosta, jaetusta mentaliteetista ja tietysti myös kollektiivisesta musiikintekemisestä. Folkkareilla ei ollut yhteistä ideologiaa, mutta "paskantärkeyden" vastustaminen ja pasifismin kannatus nauttivat näissä piireissä laajaa suosiota.
Rauhanlauluista sai herkästi vasemmistolaisen leiman, vaikka folk-kappaleet jäivät radikaalisuudessa selkeästi jälkeen siitä kantaaottavasta musiikista, jota samaan aikaan viljeltiin Helsingin Ylioppilasteatterin piirissä.
Varsinainen amerikkalaistyylinen protestilaulu näytti monen mielestä liian muodikkaalta. Kansanlaulujen tai itse tehtyjen kappaleiden esittäminen oli "aktina jo sinänsä protestia", Aarnio sanoo. "Arveltiin ihan tosissaan että sillä on oma kansanomainen powerinsa, se oli epäkaupallista ja ikään kuin lähtöisin kansasta."
Kaunis yleensä ymmärrettiin kaupalliseksi.
Juhani Joutsenniemi
Ihanteina olivat epäkaupallisuus ja "aitous", johon kytkettiin myös "rumuuden estetiikka". Liian kauniisti laulavia artisteja, kuten Jukka Kuoppamäkeä, pidettiin herkästi epäuskottavina. "Kaunis yleensä ymmärrettiin hyvin kaupalliseksi", Joutsenniemi toteaa. Hän määritteleekin folkin ytimeksi maanläheisen ja karkean soinnin eli "ruskean soundin".
Folkkarien univormu maihinnousutakkeineen, marimekkopaitoineen, koripallotossuineen ja farmareineen ilmensi epämuodollisuutta ja boheemiutta. Pisimmälle aitouden ja epäsovinnaisuuden ideaalin vei ränsistyneissä popliinitakeissa esiintynyt Guldgurkorna.
Epäkaupallisuus ja originellius saattoi johtaa myös tietynlaiseen hybrikseen. Vaikeasti aukenevat spiikit ja kaikkinainen haluttomuus yleisön kosiskeluun olivat tunnusomaisia erityisesti Guldgurkornalle. "Samalla kun oli mielestään hyvinkin arvokkaalla asialla, saattoi ruokkiakin snobismia", Aarnio tunnustaa.
Kärjen Topihan sanoi, että otetaan Folk-Fredi, ja kun folk on ohi, susta tulee pelkkä Fredi.
Matti "Fredi" Siitonen
Ohjelmassa folkkarit muistelevat myös suosimiaan kahviloita ja Mustasaaren leirisaarta, jossa mm. nuori Hannu "Tuomari" Nurmio otti ensi askeleitaan amerikkalaisen juurimusiikin parissa. Hootenanny Trion Keijo Räikkönen muistelee Esplanadi-klassikon syntyä, ja Hector kertoo, miksi Palkkasoturin käännöstekstistä piti poistaa sana "hindu".
Oman näkökulmansa asiaan tuovat varsinaisen folkliikkeen ulkopuolelle jääneet Vexi Salmi ja "protestilaulajana" julkisuuteen noussut Matti "Folk-Fredi" Siitonen. Salmen mielestä suomalainen folk oli "koulupoikien leikittelyä", ja Fredi paljastaa, ettei edes osannut We Shall Overcome -tunnuslaulun sanoja. Tarkoitushan oli alun perinkin ollut pudottaa hänen nimestään folk-etuliite pois, kun musiikissa olisi muoti muuttunut.
Halitulijallaa-keskusteluohjelmassa esitetty levymusiikki on sopimussyistä pääosin poistettu,
