Hyppää sisältöön
Hyppää sisältöön
Etusivulle
6Lue kommentteja (6)
Artikkeli on yli 4 vuotta vanha
Yle Elävä arkistoLappilaiset

Matka 1800-luvun Lappiin kertoo kalotin kansan ankarista oloista

Aamuista metsää Sompion Lapion Savukoskella.
Tornionjokilaaksoa 1946 Kuva: Yle kuvanauha

Matka 1800-luvun Lappiin -sarja kertoo pohjoisen Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden vaiheista. Kuusiosaisen sarjan toimittaja on radion historiasarjojen konkari Jorma Kallenautio ja asiantuntijana Suomen historian dosentti Maria Lähteenmäki.

Etenkin pohjoisimman Suomen Lapin olot ja niiden kehitys 1800-luvun alkupuolella on jäänyt sekä tutkijoille että suurelle yleisölle melko tuntemattomaksi. Vuonna 2006 lähetetty radion historiasarja Matka 1800-luvun Lappiin pyrkikin paikkaamaan tätä historiantuntemuksen aukkoa.

Osa 1/6 Tornionjokilaaksossa Suomen sodan jälkeen
Historiasarjan matka aloitettiin Länsi-Lapista ja Suomen sodan vaiheista. Pohjois-Suomen historialle ajanjakso 1808–1809 oli merkittävä käännekohta, sillä aluekäsite Suomen Lappi syntyi vasta tällöin, kun alue lohkaistaistiin Ruotsin Lapista ja liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan ja Venäjään. Tornionjokilaaksossa Suomen sodan seuraukset aiheuttivat pahan väestökatastrofin. Sairaita ja haavoittuneita sotilaita alettiin sijoittaa alueen pieniin kyliin, jolloin sotilaiden levittämät kulkutaudit tarttuivat kyläläisiin. Edes myöhemmät nälkävuodet eivät koetelleet asukkaita yhtä pahoin.

Tornionjokilaaksossa Suomen sodan jälkeen

Osa 2/6 Länsipohjasta Jäämeren rannalle
Suomen sodan jälkeen Tornionjokilaakson asukkaista osa muutti Tornionjoen länsipuolelle. Pääpiirteittäin Ruotsin Lapin olot eivät paljoa poikenneet Suomen Lapin oloista. Kenties merkittävin ero oli se, että Ruotsin Lapissa oli 1820-luvun alussa yhtäkkiä valtavan suuri vähemmistö – noin 7 000 suomalaista. Kun saamelaisia oli vain noin 500, oli Ruotsin Lappi leimallisesti hyvin suomalainen alue. Kansakoululaitos oli vielä hyvin kehittymätön, eikä suomenkielinen vähemmistö saanut koulusivistystä käytännössä lainkaan. Katovuodet koettelivat ankarasti uudisasukasperheitä ja äärimmäisessä köyhyydessä suomalaiset uudisasukkaat luovuttivat lapsiaan kasvattilapsiksi Norjan rannikolle. Vaeltavat poronomadit välittivät lapsia ja saivat palkaksi lapsista rahaa, ruokaa, viinaa tai karjaa. Vanhemmat toivoivat lasten säästyvältä nälkäkuolemalta ja saavan paremman elämän kalaisalla Norjan rannikolla. Nälkä ajoi Tornio- ja Muoniojokilaakson asukkaita kohti Pohjois-Norjaa, jonne houkutti mm. tarjolla oleva kaivostyö.

Länsipohjasta Jäämeren rannalle

Osa 3/6 Ruijan rannoilla ja Enontekiöllä
Suomalaiset siirtotyöläiset olivat Norjan 1800-luvun halpatyövoimaa. Norjaan muuttaneet suomalaissiirtolaiset elivät hyvin tiiviissä suomalaisyhteisöissä. Keskenään puhuttiin suomea, eikä norjan kieltä välttämättä tarvittu. Norjalaisten silmissä suomalaiset olivat kuitenkin uppiniskaisia ja haluttomia oppimaan norjan kieltä. Kveeni oli haukkumasana suomalaissiirtolaisille Norjassa. Osa suomalaistaustaisista sopeutui kuitenkin hyvin norjalaiseen elämäntapaan. Eritoten Altan alueella siirtolaiset norjalaistuivat ja nimetkin saivat norjalaisen muodon.

Ruijan rannoilla ja Enontekiöllä

Osa 4/6 Uudisasukkaiden elämä ja kahden kulttuurin kohtaaminen
Opettajia oli vaikeaa houkutella pohjoiseen. He kiersivät kylästä kylään ja kaiken kaikkiaan lapset saattoivat vuoden aikana saada lukuopetusta kahdesta viiteen viikkoa. Lukutaito ei kuitenkaan ollut sen heikompaa kuin muuallakaan Suomessa 1800-luvun alkupuolella. Keski-Lapin sydänmaille Sodankylään matka etelästä oli tuolloin hyvin vaivalloinen. Kun tietä ei ollut, kuljettiin jokireittiä. Posti tuli kaksi kertaa kuukaudessa Kittilän kautta polkuteitä. Vanhat sodankyläläissuvut ovat valtaosin Kemin Lapin metsälappalaisten jälkeläisiä. He olivat 1800-luvulla kahden kulttuurin välimaastoon jääneitä ihmisiä, jotka omaksuivat tapoja saamelaisilta ja vahvan suomalaistumisen uudisasukkaiden jäljiltä. Epäluulo virkavaltaa kohtaan oli Sodankylän suurilla kairoilla hyvin vahvaa, sillä köyhän ja harvaan asutun pitäjän piti itse kustantaa valtaosa "herrain hienojen lorujen" hallintouudistuksista.

Uudisasukkaiden elämä ja kahden kulttuurin kohtaaminen

Osa 5/6 Poronomadit ja muut saamelaiset
Saamelaisia oli useita ryhmiä. Saamelaista kansanperinnettä keränneen kirkkoherra Jakob Fellmanin mukaan oli neljä ryhmää: porolappalaiset, kalastajalappalaiset, metsälappalaiset ja paimentolaislappalaiset. Myöskään dosentti Maria Lähteenmäen mukaan ei voi puhua yhdestä saamen kansasta vaan joukosta saamen kansoja: 1800-luvulla selkeästi oman ryhmänsä muodostivat porosaamelaiset eli tunturisaamelaiset. Toinen selkeä ryhmä oli kalastajasaamelaiset, jotka hekin jakautuivat kahteen ryhmään: Inarinseudun järvisaamelaisiin ja Utsjoen jokisaamelaisiin. Ja aivan oman ryhmänsä muodostivat Norjan puolen merisaamelaiset, jotka elivät Jäämeren antimista. Oma ryhmänsä olivat myös metsälappalaiset. Koltat poikkesivat edeltävistä ryhmistä, tosin monet heistäkin elivät merenantimista, mutta uskonto oli ortodoksinen ja heidän kulttuurinsa oli erilainen. Saamelaisia uudisasukkaita ei sen sijaan ole kovinkaan paljon tutkittu. He olivat sillanrakentajia saamelaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä ja heistä rakentui lappilainen identiteetti.

Poronomadit ja muut saamelaiset

Osa 6/6 Itä-Ruija ja Venäjän Lappi
Sarjan viimeisessä osassa keskusteltiin Ruijan itäisestä kolkasta ja Kuolasta eli Venäjän Lapista. 1800-luvun puolivälissä pohjoisen siirtolaisvirta alkoi kääntyä itään. Länsi-Ruijan tienoilla kaikki maa oli jo jaettu, mutta Vesisaaren alueella maata alettiin vasta jakaa ja se alkoi kehittyä Itä-Ruijassa kaupan keskukseksi. Työvoiman kysyntä kasvoi ja sana kiiri Keski-Lappiin ja Länsi-Ruijaan. Vesisaaresta kehittyi Itä-Ruijan suomalainen pääkaupunki ja väkeä vaelsi myös kohti Varanginvuonoa Etelä-Varangiin, missä varsinaisiksi suomalaisiksi siirtolaiskeskuksiksi muodostuivat Näätämö ja Pykeija. Näillä seuduilla asui myös kolttasaamelaisia ja siirtolaisten työntyessä kolttien vanhoille pyyntialueille syntyi ristiriitoja. Norjan kruunu ei antanut arvoa kolttien vanhoille alueille, vaan koltat hävisivät vaateensa järjestelmällisesti käräjillä.

Itä-Ruija ja Venäjän Lappi

Venäjän Lappi Kuolan niemimaalla oli 1800-luvulla hyvin harvaanasuttua aluetta. Suurimpia yhteisöjä olivat Kantalahti ja Kuolan kaupunki. Kuolan niemimaan asukkaat kärsivät myös suuren nälkävuosien sarjan kuten Suomenkin Lapissa. Vaikka väestöllä oli ongelmia, osattiin elämästä kuitenkin nauttia ja matkaajat kuvailivat väkeä vieraanvaraiseksi. Jo pitkin 1800-lukua oli Venäjän puolelle siirtynyt pikkuhiljaa suomalaisia. Mutta varsinaisesti suomalaissiirtolaisuudesta voidaan puhua 1880-luvulla. Suomalaisia asui 11 kylässä rannikolla ja vuonojen varsilla. Kuolan niemimaalla asui neljä erilaista saamelaisryhmää, joiden kieli ja kulttuuri poikkesivat toisistaan: lähimpänä Suomen rajaa asuivat koltat, heidän eteläpuolellaan akkalansaamelaiset ja alueen muilla reunoilla kildininsaamelaiset ja turjansaamelaiset.

1800-luvun Lapin kattavin vuorovaikutusalue oli Jäämeren talousalue. Suomen Jäämeren politiikan alkulyönnit oli lyöty Suomen sodan päättyessä 1809, jolloin rajasuluissa Suomi menetti ikiaikaisen yhteytensä Jäämereen. Venäjän keisari lupasi kuitenkin Suomelle kaistaleen 1864 ja tähän lupaukseen yritettiin vedota vielä 1910-luvullakin.

Teksti: Elina Yli-Ojanperä

Katso myös

Lisää: Lappia ja lappilaisia

Lisää: Saamenmaata ja saamelaisia

Lisää: Suomalaissiirtolaisia