Helsingin Kaapelitehtaalla sijaitsevan gallerian ilmapiiriä leimaa kokeellisuus. Gallerian lattialle on kasattu pieni hiekkakukkula, jonka keskellä olevasta kaiuttimesta kuuluu outoa äänimaisemaa.
Suomen sinivalkoisen lipun päälle on asetettu näyttöruutu, johon ilmestyy erilaisia iskulauseita. Nurkassa säksättää mekaaninen olento. Piirtoheittimet heijastavat seinälle psykedeelisiä kuvioita. Näyttelyn nimi, Päättymätön prosessi, kuvaa tätä kaikkea hyvin.
Lönnrotinkadun näyttelytilassa, reilun kilometrin päässä taas on Teemu Mäen suurikokoisia valokuvia, joissa esiintyy transihmisiä – myös ilman paitaa, jolloin leikkausarvet ovat näkyvissä.
Tällaista on MUU-taide.
Taidepoliittinen kannanotto
MUU ry perustettiin taiteellisen turbulenssin yhä kiihkeämmäksi käyneessä vellonnassa vuonna 1987. Kyse oli nimenomaan taidepoliittisesta toimenpiteestä ja kannanotosta.
1980-luvulla tilanne oli sellainen, että apurahoja pystyi hakemaan joko maalaustaiteeseen, kuvanveistoon ja taidegrafiikkaan. Hakemuksissa oli myös oma kohta muulle taiteelle, johon piti lisäksi tarkentaa, millaista tämä muu taide oikein mahtoi olla. Tämä ärsytti monia ei-perinteisen mallin mukaan toimivia taiteilijoita. He kokivat, ettei heillä ollut Suomessa omaa järjestöä ja heidät oli heivattu hyväksytyn taiteen ulkopuolelle.
– Tuolloin monella taiteilijalla tuli mitta täyteen. "Muun" taiteen kenttää haluttiin yhtenäistää ja sille haettiin tunnustusta ja näkyvyyttä. Siinä mielessä MUU onnistui äärimmäisen hyvin – toiminta oli heti alusta lähtien hyvin aktiivista ja jo parin vuoden kuluttua MUUsta kasvoi valtion taidepalkinnolla huomioitu organisaatio, MUUn toiminnanjohtaja Timo Soppela toteaa.
MUUn syntyhetkiin liittyi vahvasti myös silloinen teknologinen kehitys.
– Videosta oli tullut helpommin saavutettavaa ja digitaalinen valokuvakin alkoi hiipiä kuvioihin. Myös äänitaiteen puolelle tuli erilaisia digitaalisia formaatteja, jotka ovat edistäneet tietyntyylisen taiteen tekemistä, MUUn puheenjohtaja Ilkka Pitkänen jatkaa.
Alkuaikojen MUUhun kuului myös rehvakka kapinahenki.
– Perustajajäsenet luonnehtivat MUUta aatteelliseksi järjestöksi vailla aatetta. Alussa MUU oli, jos ei ihan avointa niin ainakin näennäisen anarkistista toimintaa, Pitkänen sanoo.
Pitkänen on työskennellyt MUUn puheenjohtajana vasta puolitoista vuotta, kun taas Timo Soppelan toiminnanjohtajuus alkoi jo vuonna 2001. Tuolloin digitaalisuudesta oli jo tullut niin oleellinen osa taiteellista ilmaisua, että MUUssakin pohdittiin vakavaan sävyyn järjestön tulevaisuutta.
– MUUssa käytiin pitkiä keskusteluja siitä, pitäisikö fyysinen galleriatoiminta lopettaa kokonaan ja siirtyä sataprosenttisesti nettiin – oliko koko maailma mahdollisesti muuttumassa digitaaliseksi. Muutoin vuosi oli ihan samanlaista hullunmyllyä kuin nämä kaikki muutkin: täynnä aktiviteetteja ja toimintaa, Soppela muistelee.
Soppelan ja Pitkäsen mukaan oli onni onnettomuudessa, että nettihaaveet hiipuivat. Teknologisten kokeilujen ohessa MUUn toiminnassa tärkeitä asioita ovat aina olleet yhteisöllisyys, ympäristötaide ja esittävyys.
– Kyllähän se olisi rajannut järjestön luonnetta ja varmasti myös jäsenistöä. Tästä olisi ehkä tullut helpommin hallittava organisaatio, muttei varmaankaan muuten mielenkiintoisempi, Soppela pohtii.
MUUn jäsenmäärässä on tapahtunut oleellinen muutos sitten alkuaikojen: se on kaksinkertaistunut ja nyt MUUlla on jäseniä 650.
– Kyllähän se kertoo tällaisten taiteenalojen yleistymisestä ja taidekoulutuksen nykyisistä painotuksista. MUU ei myöskään ole enää mikään oudokki, Soppela toteaa.
Ihmisten ennakkoluuloisuus on myytti
Timo Soppelan mukaan MUUn näyttelyistä ja tapahtumista tulee nykyisin varsin harvoin palautetta sen suhteen, että ne olisivat liian far out tai liian vaikeasti ymmärrettävissä.
– Sellainen käsitys, että yleisö olisi jotenkin ennakkoluuloista taidetta kohtaan, ei pidä millään tavalla paikkaansa. Päinvastoin – olemme kokeneet, että ihmiset ovat nykyisin kiinnostuneita uusista asioista. Heitä saattaa jopa harmittaa se, ettei heti löydy tietoa siitä, missä nykytaiteesta voisi nauttia.
MUU on myös yrittänyt aktiivisesti löytää uusia yleisöjä. Tästä ovat olleet hyvänä esimerkkinä maaseudulla tapahtuneet taidebussikiertueet, jossa taiteilijat ja yleisö kohtaavat samassa tilassa ajoneuvon sisällä. Järjestö on myös organisoinut erilaisia performanssifestivaaleja.
Galleriatoimintaan taas kuuluvat joka toinen sunnuntai opastetut kierrokset.
– Parhaimmillaan yleisöä on ollut lähes sata, ja useimmiten ihan tavallisia ihmisiä. Palaute on ollut kiittävää ja kiinnostunutta: ei välttämättä ole tiedetty, mistä on kysymys, mutta on tultu uteliaina paikan päälle oppimaan ja näkemään, Soppela sanoo.
Performanssin jäljillä
MUUn ydintoimintaan on kuulunut alusta lähtien performanssi, joka on Suomessa ollut aina enemmän tai vähemmän marginaalissa.
– Performanssiin kuuluu paljon toimintaa, joka on jäänyt ja jää aina hieman näkymättömäksi. Meillä on paljon performanssitaiteilijoita, jotka ovat luoneet kansainvälisen uran, mutta sitä ei oikein ymmärretä täällä Suomessa. MUUn uusi kunniajäsen Helinä Hukkataival ei esimerkiksi päässyt 30-vuotisjuhliimme, koska hän oli parhaillaan Saksassa työmatkalla. On outoa, että jopa kansainvälistä toimintaa tukevat tahot eivät tällaista juuri huomioi, Timo Soppela toteaa.
MUUn merkittävimpiin projekteihin on kuulunut kansainvälinen nykytaidefestivaali Art Fair Suomi, jota on nyt järjestetty Kaapelitehtaalla reilun vuosikymmenen verran.
– Se on meille tärkeä ja iso hanke, joka tarjoaa jäsenistöllemme alustan esitellä omaa taidettaan, mutta mahdollistaa myös kansainvälisten kumppaniemme tulemisen Helsinkiin, Timo Soppela sanoo.
Kansainvälisyys on muutenkin MUU-taiteilijoille arkipäivää. Esimerkiksi videoperformanssin ja mediataiteen kohdalla kotimaan markkinat on nopeasti testattu. Niinpä ulkomaille on suuntauduttava oikeastaan pakon sanelemana.
Gigerin vierailu kruunasi festivaalin
Timo Soppelan mukaan MUUta pyöritetään pienellä porukalla ja rahoituksen kanssa on aina ollut tiukkaa. Yleisavustusta järjestö saa vuosittain 95 000 euroa.
– Täytyy toki olla kiitollinen, että olemme tällaiseen asemaan päässeet ja ministeriö on tunnustanut meidät merkittäväksi toimijaksi, Soppela toteaa.
Yksityiset rahoittajat, kuten testamenttaajat ja kannatusjäsenet MUUlta puuttuvat. Vaikka lähtökohtana on ollut underground-pohjainen ja peruskapitalismia vastustava toiminta, MUUssa on ryhdytty kehittämään erilaisia taiteen myyntimuotoja.
– Emme ajattele asiaa kaupallisesti, vaan kyse on siitä, että taiteilija toimii ammattimaisesti ja saa palkkaa tekemästään työstä, Soppela kiteyttää.
MUUn historian huippuhetkiin Timo Soppela laskee vuoden 2003 Amorph!-festivaalin, joka on operoinut lähinnä performanssin saralla. Tuolloin festivaalin ympärille kehitettiin konsepti, jonka teemana oli mikrovaltioiden kohtaaminen. Niinpä sitten kuvitteellisten ja oikeiden mikrovaltioiden edustajat kokoontuivat Finlandia-talossa loppuunmyydyssä huippukokouksessa.
Tapahtumaan kuului myös oleellisena osana Harakan saarella järjestetty tempaus, jonne saapui vaivihkaa ja salassa maailmankuulu Alien-taiteilija H.R. Giger. Vierailusta jäi saarelle muistoksi Gigerin Sabotage-patsas, jota käydään edelleen ihastelemassa ulkomaita myöten.
– Lopputuloksena oli kokeellinen ja rohkea festivaali, jota muistelee edelleen ylpeydellä, Timo Soppela toteaa.
Mutta millaista sitten on tulevaisuuden MUU-taide?
– Ehkä se on hologrammitaidetta, mutta tuskin vain ja ainoastaan sitä, Ilkka Pitkänen ennustaa.
– Luulen, että kun joku uusi taiteenlaji tulee, se integroituu näihin nykyisiin malleihin. Esimerkiksi mediataide on lempeää aluetta, joka ottaa helposti siipiensä alle uusia teknisiä sovelluksia, Timo Soppela summaa.
