TORNIO – Kuulitko? Meillä on täällä jäätä vielä 50 vuotta, ehdimme vielä kalastaa! Unto Pirttimaan vitsikäs heitto saa kalastajakolmikon nauramaan, mutta vain hetkeksi.
Unto Pirttimaa, Tauno Suomalainen ja Antero Tervonen ovat harrastaneet talvikalastusta verkoilla pohjoisimman Perämeren jääkannen alla jo vuosikymmeniä. Jokainen on huomannut, kuinka kalastusaika on lyhentynyt.
Jos nuoremmat sukupolvet olisivat kiinnostuneita talvikalastuksesta kaukana merellä, tulevaisuus olisi heille synkempi.
Mutta eivät he ole – verkkokalastus ahtojäiden seassa on raakaa puuhaa. Tervonen, Pirttimaa ja Suomalainen ovat ainoita, jotka näillä seuduilla laskevat verkkonsa näin kauas rannasta, noin 13 kilometrin päähän lähimmästä satamasta.
Miesten huomiot lyhentyneestä kalastusajasta on todistettu myös tieteellisesti.
Jää
Merijää on hiljattain luokiteltu vaarantuneeksi luontotyypiksi Suomessa. Sitä tutkittiin ensimmäistä kertaa osana suurta luontotyyppien uhanalaisuusselvitystä.
Suomen merialueiden jäätalven pituutta seurattiin 1970-luvulta 2010-luvulle saakka. Tutkimukseen valituilla seitsemällä rannikkoasemalla sen havaittiin lyhentyneen 26 prosenttia.
Vastaava suuntaus näyttäisi myös jatkuvan seuraavien 50 vuoden ajan, sillä suurin syy merijään vaarantumiseen on ilmastonmuutos.
Viima
On niin kylmä, että kaikki jäätyy hetkessä. Narut kohmettuvat koppuraksi ja jää pakkautuu kairaan kiinni kuin liima. Metallinen uittosalko, jolla ujutetaan naru jään alle, painaa jääkuorman vuoksi tuplasti.
Tekemistä riittää ennen kuin verkot ovat paikallaan: miehet kairaavat kymmeniä reikiä, pujottavat narua reiästä reikään, tekevät verkkonaruja ja vetävät lopuksi verkot jään alle.
Kalastajien sormet ovat kovilla niinä hetkinä, jolloin paksut kintaat on otettava pois. Mutta kukaan ei valita.
– Vesi on plussan puolella, täällä voi lämmitellä, Suomalainen vitsailee.
Hän tunkee verkkoa avantoon paljain käsin. Ulapalta puhkuva tuuli iskee märkään ihoon tuhannen neulan lailla.
Pakkasen piti lauhtua, kun Suomalainen, Pirttimaa ja Tervonen lähtivät laskemaan verkot ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Mutta Perämeren pohjukka osoitti taas oikullisen luonteensa. Pakkanen kiristyi ja tuuli yltyi jäällä ollessa.
Viima on hyytävä. On pysyttävä koko ajan liikkeessä, ettei kylmä hiivi jäseniin.
Miksi nähdä kaikki tämä vaiva kalojen tähden?
Tervonen ei heti löydä sanoja, vaan viittoo ympärilleen.
Näkyy pelkkää valkoista loputtomiin, aina taivaankanteen saakka, jossa nouseva aurinko on luonut haloilmiön horisontin ylle.
– Jäällä on tilaa. On kuin tunturissa kävelisi. Täällä unohtuu kaikki, mitä tuolla maalla on.
Toivoa sopii, että vastaavaa näkyä katsellaan vielä silloinkin, kun etelässä jäätä ei enää ole.
Tulevaisuus
Jään katoamisessa on suuria alueellisia vaihteluita: esimerkiksi Suomenlahdella jää voi uhanalaisuusarvioinnin mukaan hävitä jopa kokonaan.
– Välttämättä Perämerellä merijään muutokset eivät 50 vuoden aikana ole kovin suuria, mutta olemme erittäin huolissamme mitä eteläisemmillä merialueilla tapahtuu, luonnehtii Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Tytti Kontula.
Jään häviäminen eteläisiltä merialueilta tarkoittaisi hankalia aikoja esimerkiksi itämerennorpalle, joka tarvitsee jäätä lisääntyäkseen.
– Norpat ikävä kyllä saattavat jopa kokonaan hävitä eteläisiltä merialueilta. Niiden kokonaismäärä vähenee, ja pohjoisista merialueista tulee yhä tärkeämpi osa norpan levinneisyyttä, toteaa Kontula.
Pohjoisessa ilmastonmuutoksen vaikutus merijäähän on pienempi kuin etelässä. Esimerkiksi Kemin Ajoksen mittauspisteessä jäätalvi on lyhentynyt noin 190 vuorokaudesta reiluun 150 vuorokauteen 70-luvun jälkeen.
Saman ovat huomanneet torniolaiset talvikalastajatkin, ilman virallisia tilastoja.
Petollinen jää
Antero Tervonen ja Unto Pirttimaa muistavat hyvin sen yhden kerran, kun miehet lähtivät hakemaan joulukalaa kaukaa mereltä. Sillä reissulla kävi huonosti.
Jää ei pitänyt. Mutta miehet ovat edelleen tarinoitaan kertomassa ja ovat oppineet, ettei merelle ole asiaa ennen helmikuuta tai tammikuun loppua.
– Kyllä jäätalvi on selvästi lyhentynyt. Ennen pyydettiin siikaa tammikuun alussa, Tervonen muistelee.
Varsinkin syksyllä talven hidas saapuminen harmittaa, kun kalastajakolmikko odottaa pääsevänsä taas merelle.
– Ja keväällä lokit rupeavat ilmestymään aikaisin, nehän seuraavat sulaa vettä, jatkaa Pirttimaa.
Kevättä kohti jää myös muuttuu entistä petollisemmaksi. Vaikka rannikot olisivat paksun ja tasaisen jääkerroksen peitossa, voi tilanne olla jotain ihan muuta kauempana merellä.
– Railoja alkaa tulla enemmän. Joskus saattaa olla puolikin metriä leveä sula yhtäkkiä nenän edessä. Pitää katsoa, mihin astuu ja kävelee, Tauno Suomalainen toteaa.
Harvinaistuva taito
Kaikesta huolimatta Tervonen, Pirttimaa ja Suomalainen aikovat jatkaa kalastusta “niin kauan kuin jäätä riittää”, kuten Pirttimaa toteaa pilke silmäkulmassaan.
Heille jäätä vielä riittääkin pitkäksi aikaa, mutta talvikalastuksen taito ahtojäiden seassa uhkaa kadota kuin jäät etelästä.
– Eiväthän nuoret opi kalastamaan talviverkoilla, kun eivät kulje mukana. Siinä on omat juttunsa, jotka pitää opetella, Pirttimaa sanoo.
Pirttimaahan ja Tervoseen talviverkkokalastuksen kipinä iski jo 30 vuotta sitten, Suomalaiseen 15 vuotta sitten.
– Ja se ei tahdo sammua meikäläisellä, Tervonen nauraa. Hymy ei hyydy, vaikka viiksetkin ovat jäätyneet.
