On vuosi 2026. Metropoliksen kaupungin jättiläismäisten ja mahtipontisten pilvenpiirtäjien ohitse sujahtelee lentokoneita ja kilometrien pituisia siltoja pitkin luikertelee loppumaton autojen ja junien armada. Kaupungin asukkaat huvittelevat riikinkukkojen kansoittamissa paratiisimaisissa puistoissa kimaltelevien suihkulähteiden keskellä.
Tai osa kaupungin asukkaista huvittelee. Metropoliksen alapuolella, maan uumenissa sijaitsee nimittäin aivan toisenlainen todellisuus. Epäinhimillisissä olosuhteissa raataa alistettu työläisten armeija, jonka elämää määrittävät kalseiden koneiden kilke ja kalke, synkkyys, lika, pimeys ja epätoivo.
Fritz Langin vuonna 1927 valmistunut futuristinen tieteiselokuva Metropolis on hyvä esimerkki painajaismaisesta tulevaisuuden yhteiskunnasta eli dystopiasta, joka voi tällä hetkellä sekä koti- että ulkomaisessa scifi-kirjallisuudessa paremmin kuin koskaan.
– Meidän kulttuurissamme dystopian lajikirjo on nyt aivan valtava. Sieltä löytyy muun muassa feminististä sekä teknologiauhkiin liittyvää dystopiaa, mutta eniten pinnalla ovat ilmastokysymykset. Tämä on luontevaa, koska elämme ilmastonmuutoksen aikaa ja kyse on myös poliittisesti tärkeästä asiasta, dystopioihin perehtynyt kirjallisuudentutkija Maria Laakso toteaa.
Yle tapasi Laakson ja muut tämän jutun haastateltavat viikonloppuna Jyväskylässä järjestetyssä science fiction -tapahtuma Finnconissa, jossa muun muassa käsiteltiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden tilaa ja scifissä esiintyviä maailmanlopun uhkakuvia.
– Sanoisin, etteivät mitkään dystopiat ole vielä menneet kokonaan pois muodista – ne ovat kaikessa laajuudessaan nimenomaan meidän aikakautemme kirjallisuutta. Kyse on myös varsin nuoresta kirjallisuudenlajista – vielä ei ole tullut sellaista vastareaktiota, että joku dystopiamuoto olisi heitetty yli laidan, Laakso jatkaa.
Viime aikoina on itse asiassa toistunut ilmiö, jossa vanhat dystopiat ovat pulpahtaneet uudestaan pinnalle.
– Kun Donald Trump voitti Yhdysvaltojen presidentinvaalit, klassisten dystopioiden kuten George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan myynti hypähti yhtäkkiä Amazon-verkkokaupassa valtaviin lukemiin. Ihmiset hakivat vanhoista dystopioista selitysmalleja Yhdysvalloissa tapahtuvalle poliittiselle kehitykselle. Puoli vuosisataa vanha dystopia voi yllättäen nousta hyvinkin ajankohtaiseksi, Maria Laakso pohtii.
Margaret Atwoodin 1985 ilmestynyt, naisia alistavaa teokraattista yhteiskuntaa kuvaava Orjattaresi-romaani taas on kokenut äskettäin uuden tulemisen HBO:n The Handmaid’s Tale – Orjattaresi -sarjan myötä.
– Me elämme tuhokuvien täyttämää aikaa, poliittisessa kulttuurissamme on erilaisia hyvinkin vakavia kysymyksiä ja meistä harva suhtautuu tulevaisuuteen luottavaisesti. Toisaalta dystopiat ovat myös populaarikulttuurin kannalta viihdyttäviä kertomuksia: niissä on aina konflikti ja niihin on mahdollista rakentaa sellainen juoni, jossa sankarillinen yksilö taistelee pahaa yhteiskuntaa vastaan ja pelastaa maailman. Kun vastapainoksi ajatellaan utopiakirjallisuutta, jossa kaikki on hyvin ja meillä on täydellinen ihanneyhteiskunta, niin mitä kiinnostavaa siinä sitten on? Maria Laakso analysoi dystopioiden suosiota.
Harvinaisen makaaberia uutta dystopiaa edustaa argentiinalaiskirjailija Agustina Bazterrican tässä kuussa suomeksi ilmestynyt Rotukarja. Eläimiin on iskenyt vaarallinen virus, ja ihmiskunnan lihanhimoa ryhdytään tyydyttämään toisilla ihmisillä. Systemaattisesta kannibalismista tulee uusi, hyväksytty normi.
Genrehybridien juhlaa
Ajankohtaiset ja päivänpolttavat kysymykset näkyvät myös kotimaisessa scifissä. Ilmastonmuutostematiikka on ollut esillä jo vuosikausia Risto Isomäen teoksissa ja Emmi Itäranta taas on käsitellyt muun muassa veden loppumista maailmasta. Dystopioita ovat luoneet romaaneihinsa myös Siiri Enoranta (Nokkosvallankumous) ja Johanna Sinisalo (Enkelten verta, Auringon ydin) sekä Eija Lappalainen ja Anne Leinonen Routasisarukset -trilogiassaan.
Äskettäin julkaistiin Joona Koirasen toimittama, tuoreella tavalla näkökulmitettu Äänellä jonka kuulet -novellikokoelma, jossa sukupuolen moninaisuus kohtaa dystooppisia tulevaisuuksia.
Uutta kotimaista tieteiskirjallisuutta edustaa myös Antti Erosen Poltettu maa -romaani, joka voidaan luokitella militaariseksi tai sotilasscifiksi: vaihtoehtohistoriallisessa tarinassa ihmiskunta ottaa kontaktia avaruusolentoihin ja ajautuu ydinsotaan – dystopiaa siis tavallaan tämäkin.
Nysalor-pienkustantamossa toimivan scifi-asiantuntija Matti Järvisen mukaan scifi-kirjallisuuden dystopia-ilmiötä ruokkii muun muassa negatiivissävytteinen uutisointi.
– Uutismaailmassa on oleellista se, että lähdetään liikkeelle negaatiosta – nimenomaan huono uutinen on uutinen ja jos jonkun asian tiimoilta löytyy vaikkapa pientä hyvää kehitystä, se useimmiten sivuutetaan. Erilaisia tulvia ja ilmastonmuutoksen uhkaa kylläkin näytetään, mutta positiivisempi näkökulma ja teknologian kehittyminen hukutetaan uhkakuvien alle, Järvinen pohtii.
Järvisen mukaan scifistä löytyy tällä hetkellä paljon lajihybridejä, joissa scifipiirteet yhdistyvät moniin muihin genreihin.
– Ottaisin tässä yhteydessä esille Risto Isomäen, joka kirjoittaa teknotrillereitä. Jumalan pikkusormi -romaanista löytyy muun muassa kuvitteellinen aurinkovoimala, ja kirjassa on mukana myös terrorismiin liittyvä jännityselementti. Jos haluaa jotakin uutta ja erikoista, tällaiset hybridit tarjoavat paljon kiinnostavia elementtejä pureskeltavaksi.
Mielenkiintoinen esimerkki scifiin kontekstoidusta genrehybridistä on Avi Heikkisen äskettäin ilmestynyt Valotusaika-sarjakuva-albumi. Ensinnäkin Valotusaika yhdistää jo teknisesti kahta genreä, eli sarjakuvaa ja valokuvaa, ja sisällöltään siihen on upotettu niin dekkaria, tulevaisuuden Jyväskylää kuin uusia teknologisia innovaatioitakin. Ihminen on muun muassa kehittänyt esineisiin siirrettävän tekoälyn ja menneisyyttä kuvaavan kameralaitteen.
Jos dystopiat ja genrehybridit ovat nyky-scifin kuumia teemoja, ovat esimerkiksi avaruusoopperat ja kaukaisten galaksien kosmiset värähtelyt jääneet etenkin kotimaisessa scifissä vähemmälle huomiolle – nyt ollaan lähempänä arkitodellisuutta.
– Kansainvälisestä englanninkielisestä maailmasta kylläkin käännetään avaruuteen sijoittuvaa scifiä, mutta täällä Suomessa avaruusmatkailu ei tunnu olevan yhtä tärkeä asia kuin ekologiset katastrofit ja teknologiset uhat, Matti Järvinen toteaa.
Järvisen mukaan kotimaiseen scifiin on tuloillaan – kuten Äänellä jonka kuulet -novellikokoelma osoittaa – anglosaksisessa tieteiskirjallisuudessa jo jonkin aikaa esillä ollut trendi.
– Erilaisten seksuaali- ja kulttuurivähemmistöjen rooli tulee kotimaisessa tieteiskirjallisuudessa todennäköisesti kasvamaan, Järvinen sanoo.
Pelastaako uusi teknologia ihmiskunnan?
Mutta ei maailmanloppu ihan vielä kolkuttele ovea: dystooppisten visioiden keskeltä löytyy tällä hetkellä valonpilkahduksiakin, esimerkiksi solarpunkin ja hopepunkin muodossa.
Taru Kumara-Moision uusi Ihmisversoja-kirja edustaa nuorille suunnattua scifiä, jossa tulevaisuus ja hyvä elämä nojaavat tieteeseen ja tekoälyyn. Ihmisversoja edustaa yhdysvaltalaiskirjailija Alexandra Rowlandin lanseeraamaa hopepunkia, jonka ominaisuuksiin kuuluvat optimisti ja usko siihen, että ihmiskunnan ongelmille löytyy myös ratkaisuja.
– Ihmisversoja-kirjassa pyritään antamaan vastauksia muun muassa tekoälyn eettisiin ongelmiin ja esimerkiksi jätemuovista keksitään kestävän kehityksen linjauksia. Kirja kertoo, että yhteiskunta voi olla ihan mukavakin paikka, eikä sitä vastaan tarvitse taistella, Kumara-Moisio toteaa.
Hän luottaa itsekin teknologian mahdollistamaan parempaan tulevaisuuteen.
– Uskon ihan oikeasti siihen, että moderni teknologia voi vielä omalla tavallaan pelastaa ihmiskunnan. Se tarjoaa ihan hienoja mahdollisuuksia siihen, kuinka erilaisia sairauksia voidaan päihittää ja miten esimerkiksi matkustamiseen liittyviä ongelmia voidaan ratkaista. Varsinkin lääketieteessä vaikkapa bioteknologiasta voi olla suunnatonta hyötyä.
Kumara-Moisio ei tosin kiistä, etteikö uuteen teknologiaan liittyisi kipupisteitäkin.
– Esimerkiksi tekoälyyn liittyy paljon eettisiä kysymyksiä: mihin kaikkeen sitä voi käyttää, ketkä sitä voivat käyttää ja kasvattaako tekoäky eriarvoisuutta. Syntyykö maailmaan muureilla eristettyjä, rikkaiden ihmisten asuttamia tekoälykaupunkeja, kun taas köyhille tekoäly merkitsee lähinnä lisääntyvää valvontaa? Tällaisia asioita pystytään kuvittelemaan tieteiskirjallisuuden kautta ja kyseisessä genressä voidaan esittää myös vaihtoehtoisia tapoja hyödyntää tekoälyä.
Hopepunkin ohella toinen pessimismiä ja kyynisyyttä välttelevä scifi-genre kulkee nimellä solarpunk. Suomeksi solarpunkia ei ainakaan toistaiseksi ole juuri kirjoitettu.
– Solarpunk esittelee mielenkiintoista uutta teknologiaa, jota on yhdistetty fiktiivisiin tarinoihin. Esimerkiksi Glass and Gardens: Solarpunk Summers -antologiassa on esimerkkejä tuuli- ja vesivoiman käytöstä kokonaisissa kaupungeissa, joita hallitsevat puutarha-alueet. Kuvitteelliset ilmalaivat taas liikkuvat aurinkopaneeleista saatavan energian avulla. Maailma voisi olla viidenkymmenen vuoden kuluttua myös tuollainen. Mielestäni me tarvitsemme tällaisia tarinoita ilmastoahdistukseen, josta juuri nyt puhutaan niin paljon, Taru Kumara-Moisio toteaa.
Kumara-Moisio nostaa esille tässä yhteydessä esille myös Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Beta. Sensored Reality -kirjat, joissa Helsingistä on vedenpinnan nousun takia muodostunut saarivaltio ja samalla myös kansainvälisen peliteollisuuden mekka.
– Vaikka sarjassa ollaan keskellä ilmastonmuutoksen aiheuttamaa katastrofia ja siinä on dystopian piirteitä, ihmiskunta on kehittänyt tekoälysovelluksia, jotka mahdollistavat erilaisia tapoja toimia.
Jutun keskustelumahdollisuus on avoinna klo 22.00 saakka.
