Tuli sekin päivä, kun huomasin olevani samaa mieltä keskustalaisen kansanedustajan kanssa. Tämä tapahtui viime kesänä. Silloin Anne Kalmari kertoi Helsingin Sanomille ajatuksiaan eduskunnan tapakulttuurista. Artikkelin mukaan Kalmari ei ollut innoissaan siitä, kuinka muutama hänen kollegoistaan “hyppeli” katua pitkin kuvaamassa edustajia, kun he olivat matkalla Tuomiokirkon valtiopäiväjumalanpalvelukseen.
”Se tuntuu varmaan hirveän hienolta omilla Facebook-sivuilla, mutta jos me kaikki 200 tehtäisiin niin, ei tästä touhusta tulisi yhtään mitään.”
Ajattelin Anne Kalmaria taas tänään. En siksi, että hän ylisti lehtikirjoituksessaan “maaseudun mainioita nuoria” ja suositteli helsinkiläisnuorille maalle muuttoa kannabiksen korvaamiseksi (erikoinen vinkki, mutta mikäs siinä), vaan siksi, että tänään tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun poliitikot ja muut silmäätekevät jahtasivat Linnan juhlissa puhelin kädessä Almaa.
Vallankäyttäjät, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, käyttäytyivät kuin eivät olisi koskaan aiemmin nähneet poptähteä tai sanoneet omille lapsilleen, että voisitteko laittaa puhelimen pois edes ruokapöydässä.
Kaikki halusivat “selfien” katu-uskottavan, ajankohtaisen ja lahjakkaan laulajan kanssa. Se tuntui varmaan hirveän hienolta omilla Facebook-sivuilla, Linnan juhlien katsojasta ei niinkään. Vallankäyttäjät, jotka olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, käyttäytyivät kuin eivät olisi koskaan aiemmin nähneet poptähteä tai sanoneet omille lapsilleen, että voisitteko laittaa puhelimen pois edes ruokapöydässä.
No, mikä minä olen mitään sanomaan. Kun itse tapasin viime kesänä suuren idolini J. Karjalaisen, hoin hänelle, että sinä olet minulle tärkein artisti ja ehkä jopa ihminen koko maailmassa ja lauloin epävireisesti “Iltapäivän ratoksi” -kappaletta, kunnes kaadoin juomani hänen pöydälleen ja poistuin paikalta. Mutta sitten taas minä olinkin silloin festareiden backstagella enkä presidentinlinnassa juhlimassa Suomen itsenäisyyttä, minkä lisäksi kukaan tuskin muutenkaan odotti minulta kovin paljoa.
Haluan uskoa, että jossain toisessa tilanteessa olisin pystynyt parempaan. Olen nimittäin sitä mieltä, ettei pönötys ole pahasta. Välillä tuntuu, että yhä harvempi on kanssani samaa mieltä.
Kun katson televisiota, haluan nähdä ohjelmia, joiden tekijät panostavat työhönsä.
Vai mitä pitäisi sanoa siitä, että tunnettu viestintätoimisto on kertonut mottonsa olevan "Ei tänne itkemään tultu, saatanallinen ralli päälle vaan"?
Tai siitä, että uusia keskusteluohjelmia mainostettaessa korostetaan, että tämän ohjelman juontajat eivät sitten ole mitään jäykistelijöitä? Ei tärkeilyä!
Tai siitä, kuinka ravintolaketju päätti tarjota asiakkailleen elämyksiä ja teki siksi tarjoilijoista “viihdyttäjiä”?
“Entertainer voi tulla istumaan pöytään, siihen samalle tasolle, eikä pönötä siinä jäykkänä vieressä”, ravintolaketjusta kerrottiin.
Välillä minusta tuntuu samalta kuin Anne Kalmarista. Siltä, ettei tästä touhusta meinaa enää tulla yhtään mitään.
Viestintätoimisto, jonka mielestä kiroilu on "cool" juttu, herättää minussa ainoastaan yhden kysymyksen ja se kysymys on: miksi?
Kun katson televisiota, haluan nähdä ohjelmia, joiden tekijät panostavat työhönsä. En halua katsoa juontajia, jotka heiluvat kameran edessä ja huutavat mitä sattuu samalla kun twiitit vilisevät ruudun laidalla. Jos kaipaan rentoa ja kotikutoista meininkiä, kuuntelen podcastia tai avaan Youtuben, missä miljardi ihmistä horisee kuulumisiaan.
Kun menen ulos syömään, haluan tilata ruokani asiantuntevalta tarjoilijalta. En halua, että tuntematon ihminen änkeää viereeni “luomaan kokemusta”.
Käyttäytymissäännöt helpottavat elämää. Ne ohjaavat meitä tilanteissa, joissa emme tiedä, mitä tehdä ja päädymme lopulta kaatamaan kaljatuoppeja viattomien idoliemme päälle.
Joten kun illalla avaan television ja alan taas tuijottaa Linnan juhlia, toivon näkeväni jotain muuta kuin poliitikkoja pyörimässä puhelimiensa kanssa ja räppäreitä, jotka viettävät iltaansa Jennin ja Salen kaa. Vaadin pönötystä! Itsenäinen Suomi on sen arvoinen.
Sisko Savonlahti
Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, joka lisäsi kesällä Facebook-sivulleen kuvan, jossa poseeraa J. Karjalaisen kanssa, ja se kieltämättä tuntui hirveän hienolta.
Aiheesta voi keskustella 6.12. klo 17.00 asti.
Katso myös:
Onko sinulla hyvä kasvomuisti? Tunnetko valtakunnan kerman? Pelaa Linnan juhlien tunnistuspeliä
