”…mä vertaisin sitä Suomen maaseutuun: kaikki kuihtuu, kaikki kynnelle kykenevät nuoret siirtyvät kaupunkeihin, muuttavat pois. Ketkä jäävät, ovat ne, jotka ei pääse muualle tai ei saa aikaiseksi lähteä…”
Tällä kertaa äänessä on Aalto-yliopiston professori Vesa Puttonen.. A-studion aiheena on Suomen valtion velka., ja pahasti velkaantunutta maata verrataan toiseen surkeuteen: Suomen maaseutuun.
Kaikki kuihtuu?
Näin meillä on tapana sanoa.
Nämä ovat kuitenkin ihan oikeita ihmisiä, jotka maalla asuvat ja valintoja tekevät. Miltä tilanne näyttää heidän näkökulmastaan?
Tutkijat Sari Tuuva-Hongisto, Päivi Armila ja Ville Pöysä tarkastelivat asiaa tutkimuksessaan Syrjäkylien nuoret-unohdetut kansalaiset (2016).
Nuoret puhuvat kotiseudustaan lämmöllä:
”Mie tykkään siitä paikasta, missä mie asun, saan olla vappaa siellä ja ajatella miten mie halluun ja mie oon aina ollu silleen aika vahva persoona...mie saan siellä luonnossa olla semmonen ku mie halluun ja silleen että, se on jotenkin silleen vappauttavvaa…”
”Mie tykkään olla semmosessa kylmässä ja pimeessä, en tiedä muiden mielestä saattaa vähän vaikuttaa oudolta, varsinkin jos on kaupunkilainen, mutta mie oon ihan pienestä pitäen pitäny tämmösestä.”
”..haluisin olla vähän rauhallisemmassa ympäristössä, ett jos joutusin jossakin kaupungissa asumaan, niin ei ois miun paikka... ”
Niinpä: mie tykkään tästä paikasta, äläkä sitä päättele jostain etäältä käsin, että olen täällä vain koska en pääse, tajua tai saa aikaiseksi lähteä pois.
Nuoret tosiaan lähtevät syrjäkyliltä. Osa siksi, että haluaa, osa siksi, että vaihtoehtoja ei ole. Syrjäseutua koskevissa tutkimuksissa puhutaan ”lähtemisen imperatiivista”. Ei ole kyse vain siitä, että valitaan lähteminen, vaan siitä, että viimeistään toisen asteen kohdalla ei ole mitään muuta valittavaa. Se on iso asia koulutuksen tasa-arvon, mutta myös valinnoista tehtyjen tulkintojen kannalta.
Ilman toisen asteen koulutusta on vaikea työllistyä. On ihan pakko lähteä.
Maaseutu tyhjenee, mutta sitä myös tyhjennetään.
Ilman toisen asteen koulutusta on vaikea työllistyä. On ihan pakko lähteä.
Suomen 15-vuotiaista 12 prosenttia asuu niin sanotulla ydinmaaseudulla ja 5 prosenttia harvaan asutulla maaseudulla. Pelkästään Etelä-Savossa noin 7000 nuorta asuu syrjäkylissä.
Varsinkin ammatilliseen koulutuksen valinneet joutuvat muuttamaan kotoaan tosi nuorina, 15-vuotiaina. He ansaitsevat tukea ja arvostusta, eivät dissaamista.
Syrjäkylien nuoria tutkinut Sari Tuuva-Hongisto sanoo yllättyneensä siitä, miten positiivisesti nuoret puhuvat kotiseudustaan. Ei ajatella, että luusereiden paska paikka, täältä on päästävä. Päinvastoin: kotiseutu on rakas, siihen on kasvettu kiinni.
Sama havainto on tehty toisessa tutkimushankkeessa. Akatemiatutkija Kaisa Vehkalahti kirjoittaa Oulun yliopiston blogissa näin:
"Nuorten haastatteluista avautuu toisenlainen merkityshorisontti kuin uutisotsikoista. Heidän elämässään oma kotipaikkakunta ei merkitse vain syrjäistä muuttotappioaluetta, vaan se on oman elämän keskipiste.”
Nuorisotaloa, uimahallia tai tanssikoulua ei ole, joten kyydit, kaverit ja kaikki tekeminen pitää järjestää itse.
Sen sijaan että maaseutu nähdään passiivina, jossa ei ole mitään, voi ajatella niinkin, että haja-asutusalueella ei pärjää, jos ei ole omatoiminen ja aktiivinen. Nuorisotaloa, uimahallia tai tanssikoulua ei ole, joten kyydit, kaverit ja kaikki tekeminen pitää järjestää itse.
Katuvaloja ei ole, mutta on muuta, tärkeää: kotitalo, metsä, perhe, järvi, kalastus, metsästys, mummi, koirat, hevonen, motocross ja netti. Nämä ovat asioita, jotka ovat kelvanneet kaupunkilaisillekin oikein hyvin tänä suurena kotimaanmatkailun kesänä. Ajatella, Pietarsaaressakin on kiva kahvila!
Syrjässä asuvat nuoret eivät ole vain maatalojen nuoria, vaan heidän vanhempansa käyvät kaupungissa töissä, ovat yrittäjiä tai duunareita. Se että koulutus ja palvelut Suomessa halutaan keskittää, ei tarkoita, että ihmiset jakautuisivat tarkkarajaisesti kaupunkilaisiin ja maalaisiin.
Toisin kuin kliseinen puhe antaa ymmärtää, syrjäseutuja on muuallakin kuin Kainuussa ja Lapissa.
Ei-kaupungit ovat vaikka mitä. Syrjäkyliä, taajamia, saaria, kyläryppäitä, kirkonkyliä, seutukuntia, kuntaliitoksin yhdistettyjä laajoja alueita ja pikkukaupunkien laitamia. Suomen kunnat eivät ole toistensa kaltaisia, vaan ne eriytyvät sekä väestömäärän että väestön iän suhteen. Toisin kuin kliseinen puhe antaa ymmärtää, syrjäseutuja on muuallakin kuin Kainuussa ja Lapissa.
Tätä nuorisotutkijatkin korostavat: Etelä-Suomessakin taajamien ulkopuolella asuu tuhansia nuoria. Kouluissa heitä kutsutaan ”kuljetusoppilaiksi”. Monen kuljetukset loppuvat peruskouluun – sitten täytyy hoitaa koulukyyditkin itse.
Pandemiarajoitukset ja etätyöt ovat herättäneet puheen siitä, josko ihmiset sittenkin haluaisivat asua muuallakin kuin kaupungeissa. Helsingin Sanomissa kysyttiin, onko käsillä uusi Nurmijärvi-ilmiö. Tuoreen maaseutu-barometrin tuloksia jaettiin innostuneena. Nuorista kaupunkilaisista joka viides kuulemma toivoisi vakituiseksi asuinpaikakseen maaseudun. Enpä tiedä, realisoituvatko tällaisten kyselyiden toiveet ikinä.
Maaseutu-puheen kannalta ei ole olennaista, haluaako joku kaupunkilainen asua siellä tai ei. Kaikki maailmassa ei määrity kaupunkilaisten kautta. Olennaisempaa on tajuta, että maalla eletään vaikka minkälaista elämää, eikä siellä asuta vain koska ei poiskaan päästä. Tutkimuksissa monet nuoret kertovat haluavansa asua aikuisenakin lähellä lapsuudenkotia, samassa maakunnassa ainakin. Osa haluaa kiivaasti pois, niin minäkin halusin.
Kun sanotaan, että maaseutu kuihtuu, ei tajuta, että se elää myös meissä lähteneissä. Se on voima, eikä mikään velka.
Reetta Räty
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston työelämäprofessori, jonka hauskimmat lukioaikojen illat vietettiin niiden kavereiden luona, jotka olivat muuttaneet syrjäkylältä yksin kirkonkylälle.
Kolumnista voi keskustella 13.8. klo 23:00 asti.
Lue lisää nuorisobarometristä: https://tietoanuorista.fi/wp-content/uploads/2018/08/Nuorisobarometri_2017_Lis%C3%A4otos_.pdf
