Jo pieni vauva pystyy ilmaisemaan itseään elein ja viittomalla, jos hänelle viitotaan.
– Varhainen viittomakielinen vuorovaikutus on todella tärkeää, että kielenkehitys pääsee alkamaan normaalisti, eikä viivästy turhaan, sanoo kokkolalainen syntymäkuuro luokanopettaja Saara-Lotta Laukkanen.
Hän korostaa, että jokainen perhe, johon syntyy kuuro vauva, tarvitsee tukea ja ohjausta koko perheen viittomakielen opiskeluun heti alusta lähtien. Näin vauvalle voidaan turvata viittomakielen pariin pääseminen ja vuorovaikutus jo ensihetkistä alkaen.
Myös kuulevien sisarusten kieli-identiteetin kehittyminen kaipaa tukea.
– Viittomakieli ei sulje pois puheen oppimista, hän muistuttaa.
Työkaluja kielitaidon kehityksen arviointiin
Laukkanen oppi viittomaan alle yksivuotiaana, ja kiittää siitä kuulevia vanhempiaan. He huomasivat jo varhain, ettei vauva reagoinut ääniin, ja kuurouden selvittyä koko perhe, vanhemmat ja isosisko, aloittivat viittomakielen opiskelun.
Nyt hän itse työskentelee Niilo Mäki Instituutilla VIKKE- hankkeessa laatimassa tietopakettia verkkoon viittomakieltä käyttäville lapsille ja perheille, sekä heidän parissaan työskenteleville ammattilaisille lasten suomalaisen viittomakielen kehityksen tukemiseksi.
Laukkanen aloitti VIKKE:n parissa työt projektisuunnittelijana elokuussa 2020.
– Hankkeesta vastaa Laura Kanto ja siinä on mukana myös Henna Syrjälä. He ovat tehneet todella hienoa työtä, hän iloitsee.
Kuurous paljastui vasta työhaastattelussa
Opiskelut ovat kuljettaneet kokkolalaista peruskoulun ja lukion jälkeen Helsingin kuurojen kansanopistoon ja lopulta Jyväskylän opettajankoulutuslaitokseen.
Opinnot ja valmistumiset ovat sujuneet samassa tahdissa kuin kuulevilla luokka- ja opiskelukavereilla.
– Minulle ei ole koskaan kotona sanottu, etten voisi tehdä jotakin kuurouteni takia. Ylioppilaskirjoituksissakin sain vapautuksen vain englannin ja ruotsin kuuntelusta, hän viittoo.
Lukioikäisenä hän kuitenkin tiedosti, että töiden saamisessa kuuro ja kuuleva eivät ole samalla viivalla. Niinpä tyttö päätti hakea kesätöitä postista kertomatta etukäteen kuuroudestaan.
– Tapasin tulevat pomot ja sain kuin sainkin työpaikan, vaikka heillä ei ollut kokemusta kuurosta työntekijästä. Kolme kesää olin postilla töissä, hän muistelee.
Laukkasta surettaa, että kuurot joutuvat kohtaamaan työelämässä edelleen ennakkoluuloja. Hän myös haluaa muistutta työntantajia, että kuuro voi saada työpaikalle tulkin mukaan koko työajaksi, eikä se maksa työnantajalle mitään.
Vanhana ympärillä viittovia vanhuksia
Aktiivisen naisen ystäväpiiri on aina koostunut kuuroista ja kuulevista. Kuulevat kaverit ovat opetelleet viittomaan tai vähintään sormittamaan eli muodostamaan sanoja aakkosilla.
Tuleva aviomies yllätti suhteen alkumetreillä 15 vuotta sitten.
– Hän ei tiennyt kuuroista ja viittomakielestä yhtään mitään, mutta ilmoittautui salaa viittomakielen alkeiskurssille!
Kukaan Saara-Lotta Laukkaselle tärkeä ihminen ei ole koskaan kieltäytynyt opettelemasta edes vähän viittomakieltä. Vaikka yhteinen kieli ei sujuisi aivan täydellisesti, kannattaa silti uskaltaa yrittää.
– Esimerkiksi jos ratsastusvalmentajani ei osaa viittoa jotakin, niin sitten hän keksii eleen, joka ei ole oikeaa viittomakieltä, mutta jolla hän pystyy käsillään näyttämään, miten tätä hevosta nyt pitäisi ratsastaa. Eli aina löytyy joku kommunikoinnin tapa.
Seitsemän vuotta Vaasassa viittomakielisenä luokanopettajana työskennellyt Saara-Lotta Laukkanen on palannut perheensä kanssa Kokkolaan.
8- ja 9-vuotiaat pojat ovat kaksikielisiä eli kotona viitotaan ja puhutaan.
Laukkaselle viittomakielisyys on ylpeys ja voimavara. Hän ei häpeä viittoa julkisella paikalla, kuten joskus murrosikäisenä, kun välillä olisi halunnut olla samanlainen kuin muut. Hän toivoo samaa rohkeutta kaikille nuorille, jotka ovat epävarmoja itsensä hyväksymisessä.
Vanhemmat veivät tytärtään pienestä asti Kuurojen Liiton lastenleireille ja kuurojen yhdistyksen toimintaan, että lapsi pääsisi osalliseksi viittomakielisestä yhteisöstä, kielestä ja kulttuurista.
– Siellä oli paljon muita viittomakielisiä, ja identiteettini vahvistui, kun koin kuuluvani joukkoon, hän kertoo.
Samaa yhteisöllisyyttä Saara-Lotta Laukkanen toivoo vielä kaukana siintävältä vanhuudeltaan.
– Haluaisin saada omankielistä hoitoa, ja vielä parempi, jos ympärilläni olisi viittovia vanhuksia. En olisi yksin.
Saara-Lotta Laukkasen haastattelun kysymykset tulkkasi viittomakielelle Piia Nuolioja ja Laukkasen kommentit tulkkasi puheelle Maria Hakkarainen.
