Ajattele omilla aivoillasi! Tähän kannustetaan meillä taajaan. On hienoa olla ”rohkea, itsenäinen ajattelija”, visionääri, joka luo uutta, kulkee pelotta totuuden perässä tai johdattaa tulevaisuuteen.
Hyvä niin. Mutta pari sanaa varoitukseksi.
Kukaan ei oikeasti kaipaa itsenäistä ajattelua. Moni kertoo arvostavansa keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, mutta pöyristyy ja hermostuu niitä kuullessaan. ”Ajattele omilla aivoillasi” tarkoittaa yleensä: ajattele niin kuin minä.
Se mitä yleensä ylistetään ”rohkeana ja itsenäisenä ajatteluna” on sitä, että joku aavistaa mihin suuntaan joukko jo kuikuilee, menee kärkeen ja huutaa: Tännepäin, jatkakaa tännepäin.
Jos taas joku joukon toisella puolella ehdottaa jotain muuta, häntä ei pidetä visionäärinä, vaan ongelmana.
Hyväksymme pitkin hampain, että jonkun mielestä ananas kuuluu pitsaan.
Muista poikkeava ajattelu on ongelmallista kahdesta syystä. Joko itsenäinen ajattelija on väärässä, tai hän on oikeassa. Jos hän on väärässä, hän voi houkutella joukon väärille teille, ja olisi parempi, että hän olisi hiljaa. Jos hän on oikeassa, silloin me muut olemme väärässä, ja silloin hän vasta saisikin vaieta.
Aina tarkkaavainen Balthasar Gracián varoittaa syystäkin Maallisen viisauden käsikirjassaan (1647) vastavirtaan kulkemisesta. Hän kehottaa ”ajattelemaan harvojen ja puhumaan monien tavoin”: Toisinajattelu tulkitaan loukkaukseksi, sillä se tuomitsee muiden mielipiteen.
Jos realisteja ollaan, harva meistä vasiten toivoo, että muut ajattelevat eri lailla. Jos saisimme mielemme mukaan, muut älyäisivät olla samaa mieltä kanssamme. Hyväksymme vielä pitkin hampain, että jonkun mielestä ananas kuuluu pitsaan, Crocsit ovat jalkineita tai John Coltrane on parempi kuin Miles Davis. Mutta oikeasti tärkeissä asioissa, kuten miten tulisi elää tai rakentaa yhteiskuntaa, kärsivällisyytemme toisin ajattelua kohtaan loppuu nopeasti. Ja valtaosa asioista on näitä tärkeitä asioita. Et voi käydä kaupassa tekemättä jonkinlaisen kannanoton siitä, mikä on ihmisen osa.
Ajattelu on viileän älyllinen kyky, mutta ajatusten esittäminen vaatii ihmistaitoja, lämpöä.
Kaikesta huolimatta sivistyneet ihmiset kuitenkin ymmärtävät, että ihmisillä pitäisi olla oikeus erilaisiin mielipiteisiin. Mitä sitten itsenäiseltä ajattelijalta vaaditaan?
Neljä asiaa. Ensin hänen pitää ymmärtää, mitä muut ajattelevat ja miksi – muuten hän ei ole toisinajattelija, vaan ainoastaan tietämätön. Toiseksi hänen pitää tästä huolimatta ajatella perustellusti toisin. Hän tarvitsee siis ikään kuin kahdet aivot.
Kolmanneksi hänen pitää ymmärtää, ettei mitään itseisarvoa ole sillä, että ollaan eri mieltä vain eri mieltä olemisen vuoksi. Siitä on turha tehdä fetissiä. Alituinen vastarannankiiski tuhoaa eetoksensa, eli moraalisen brändinsä.
Mutta neljäs taito on se hankalin. Itsenäinen ajattelu pitää nimittäin osata tarjoilla taitavasti. Ravintolassa annoksen esillepano on sen ravintoarvoja tärkeämpää. Samoin on hankalat eli poikkeavat ajatukset tarjoiltava tavalla, joka ei herätä vihaa. Ja tämä on usein itsenäisten ajattelijoiden kompastuskivi, koska ajattelu on viileän älyllinen kyky, mutta ajatusten esittäminen vaatii ihmistaitoja, lämpöä.
Ajattelu on ruokalaji, joka on paras tarjoilla lämpimänä. Tähän on kaksi tunteellista konstia.
Varmin keino tehdä itsenäisestä ajattelusta hyväksyttävää on tarjota se hauskasti. Vanha maksiimi ”jos aiot kertoa ihmisille totuuden, naurata heitä edes” muistuttaa, kuinka vaikea on inhota samalla kun nauraa.
Itsenäinenkin ajattelija voi tulla hyväksytyksi. Hänet hyväksytään kuten syylä jalkapohjassa.
Toinen keino maustaa itsenäinen ajattelu siedettäväksi on olla vähän säälittävä. Tämän neuvon tarjoaa Alan Jacobs kirjassaan How to Think (2017). Jacobsin mukaan kannattaa aloittaa painottamalla yhteisesti jaettuja ajatuksia, ja sitten pahoittelevasti myöntää, että hän on itse tässä yhdessä asiassa muuttanut mieltään.
Ei anteeksi pyydellen, mutta ilotta, katuvaisena. Näin itsenäinen ajattelija vakuuttaa olevansa pohjimmiltaan yhä ”ihan niin kuin me” (eli hyvä). Se tarjoaa laumalle myös takaportin paeta närkästymistään sääliin. No voi. Onpa harmi että se tuolla lailla eksyi.
Toivolle on kuitenkin aina sijaa. Itsenäinenkin ajattelija voi tulla hyväksytyksi. Hänet hyväksytään kuten syylä jalkapohjassa: vuosien myötä, totuttamalla. Siihen asti nauru ja sääli ovat ehkä parasta, mihin hän voi tähdätä.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja.
Kolumnista voi keskustella 13.3. klo 23:00 asti.
