Kun uutinen Kemin sellutehtaasta julkaistiin, en osannut yhtyä suomalaisten iloon. Halusin muuttaa havupuurajan taakse, paeta. Kun poliitikot ja media juhlivat tätä Suomen kaikkien aikojen suurinta metsäteollisuuden investointia, toivoin, että kunpa se olisi ollut kaikkien aikojen pienin.
Kun kuntapäättäjät halki Pohjois-Suomen riemuitsivat niitä kuljetusalan työpaikkoja, jota moolokinkidan syöttäminen vaatii, mietin, eikö hyvään elämään enää tosiaan tarvita mitään muuta kuin työpaikkoja ja verotuloja.
Ei silti käy kieltäminen, että Kemin sellutehdas on iso juttu alueelle, aivan kuten ovat ne lukuisat Lounais-Lappiin suunnitellut tuulipuistot, joiden voimalat ovat isompia ja mahtavampia kuin missään muualla tai ne Lapin kaivoshankkeet, joista ainakin kaksi halutaan suojelualueelle.
Jos Suomelta kysytään, olemme kestävimpiä ja eettisimpiä kaikessa mitä teemme. Jos kaivosyhtiö on kotimainen, maitten ja mantujen räjäyttäminen kivipölyksi muuttuu ympäristöteoksi.
Sellu-uutisen aiheuttaman alkutyrmäyksen jälkeen lohdutin itseäni sillä, että nyt sukulaismies saa varmasti kaipaamansa työpaikan lähempää kotoaan. Muutamat muut kaverit saavat kemiläisestä sijoitusasunnostaan suuremman tuoton, kun tehdasta rakentavien keikkafirmojen kuppaaminen alkaa.
Talousmittareilla, joita mieluiten käytämme, jätti-investointi on järki juttu. Se on paikallisesti samalla tavalla järkevää kuin kaataa Amazonin sademetsää karjan laitumiksi ja soijaviljelmiksi. Tuohan sademetsän kaskeaminen monelle työtä ja toimeentuloa, sekä valtiolle sen kipeästi kaipaamaa vientituloa.
Myydään me Brasiliaan sellua niin he myyvät meille pihvilihaa. Sillä tavalla skulaa globaali markkina.
Ei tietenkään ole sopivaa verrata investointejamme toimiin Amazonilla, sillä siellä toiminta on kyseenalaista laillisestikin, kun taas meillä ikimetsien kaataminen, lohijokien patoaminen ja vaarojen louhiminen on aina ollut vastuullista, kestävää ja ehdottoman laillista.
Meidän hankkeemme on pyhitetty isänmaallisuudella ja se nostaa ne muiden maiden yritelmien yläpuolelle. Jos Suomelta kysytään, olemme kestävimpiä ja eettisimpiä kaikessa mitä teemme. Jos kaivosyhtiö on kotimainen, maitten ja mantujen räjäyttäminen kivipölyksi muuttuu ympäristöteoksi.
Suomalaisuutta tarvitsee vain sivellä ohut kerros jäätyneen pökäleen päälle niin se muuttuu kullaksi.
On ihme, ettei suomalaisuutta ole tajuttu viedä ulkomaille. Ehkä emme vain ole vielä keksineet, miten valmiista, tuhansia vuosia hiotusta lopputuotteesta saisi tehtyä vientiin paremmin sopivaa bulkkia.
Globaaleja firmoja syytetään usein ympäristön pilaamisesta, ja syystä. Mutta myös paikalliset osaavat oman asuinalueensa sotkemisen. Se johtuu kai siitä, että hankkeet ovat aina alueen vahvimpien toimijoiden etu ja siitä, että kunnat ovat niin köyhiä, että ne tarttuvat jokaiseen oljenkorteen. Lisäksi ympäristömuutokset hiipivät eteemme niin hitaasti, että aina emme edes muista millaista oli ennen kuin sotkeminen alkoi.
Talousmanna sataa taivaalta heti ja kovissa kuuroissa. Manna tuo kansanedustajalle uudet äänet ja mummulle putsut vaipat sekä tiistaiaamupäivisin viriketoimintaa. Puhdas ja elinvoimainen ympäristö taas ei tuo mitään lisää. Se vain on ja äljöttää – niin kauan että se pilataan.
Ympäristötuho on hankala kääntää ymmärrettävään muotoon, rahaksi. Kemin sellutehtaan kohdalla on paljon helpompi käsittää puolen miljardin euron vientitulo kuin 7,6 miljoonan kuution vuotuinen puunkulutus.
Yritän avata mitä puumäärä tarkoittaa.
Pohjoissuomalaisella metsämaalla on keskimäärin 86 kuutiota puuta hehtaarilla. Jos Kemin tehtaan puu hankittaisiin keskimääräistä pohjoissuomalaista metsää avohakkaamalla, tarvittaisiin noin 884 neliökilometrin avohakkuu joka vuosi.
Tälle avohakkuulle mahtuisi yli kahdeksan Kemiä (103 km2) tai neljä Helsinkiä (215 km2).
Kyseessä on valtava kattila ja niitä halutaan Suomeen lisää. Silti ”puuta kyllä riittää” on lähes tulkoon ainoa ympäristöajatus minkä maakunnissa vaikuttavat päättäjät ja metsäala saavat puserrettua innostuneista aivoistaan ulos.
Ja se on sinänsä totta. Puu riittää, metsät vain loppuvat. Tai pikemminkin eivät koskaan pääse palautumaan vuosikymmenien tehokäytön takia. Isoin metsäpelkoni on, että metsän kierto nopeutuu, paine tehdä avohakkuita kiihtyy ja hömötiaisen laulua voi kohta kuulla enää nauhoitteena.
Paljon jää metsänomistajan oman harkinnan varaan.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva vapaa toimittaja ja yksi Finlandia-palkitun Metsä meidän jälkeemme kirjoittajista.
Kolumnista voi keskustella 7.4. klo 23.00 saakka.
