Minä haistoin sen. Jo pari viikkoa sitten. Syksyyn kaatuneen kesän tuoksu oli selvä, ei siitä saattanut erehtyä.
“Kyllä elokuu on kesäkuukausi!” ilakoivat kesää rakastavat rakkaani. Minä nyökkäilin, että juujuu ja kyllä on, miten vain tahdot. Mutta minä tiesin. Kesä oli karannut, se oli saanut tarpeekseen. Päättänyt, että on aika paeta ja palata ensi vuonna paremmalla ajalla.
Mutta ei minua haittaa, pitäkööt kesänä.
En tiedä, oliko se muutos ilmanpaineessa. Ilman kosteudessa. Tuulen suunnassa? En kyennyt erottelemaan, mikä oli muljahtanut syksyn suuntaan. Mutta jokin olosuhde, jonkin olomuoto oli liikahtanut tai muuttunut, ja syksyn tuoksu oli sen liikkeen oheistuotteena päässyt pakenemaan ilmaan. Tuoksua ei saanut peitettyä tuulisella päivälläkään, sillä se oli niin sankka ja selkeä, ettei tuuli saanut tuoksua hälvenemään.
Kun se tuoksu nousi nenääni, tunsin helpotusta.
Kesä on hötkyilyn, tempoilun ja riuhtomisen aikaa.
Siinä missä kesäihmiset innostuvat, kun kesä porhaltaa syliin, synkkenee syysihmisen sisin. Edessä olisi taas kolme kuukautta ahdistuneisuutta, hikoilua, epämääräistä syyllisyydentuntoa ja riemun sietämistä. Ennen kaikkea näitä tuntemuksia kesä minussa herättää. Ehkä ne kaikki voi kiteyttää yhdeksi sanaksi, yhdeksi kokonaisvaltaiseksi tuntemukseksi: stressi.
Kesä tarkoittaa suorituspaineita, suunnitelmia, aikatauluttamista ja ennustamista, sekä sääennusteisiin luottamista. Pakkaamista, purkamista, kantamista, liikkumista, soittelua ja pelkoa siitä, että kaikesta yrityksestään huolimatta jokin hurahtaa ohi.
Tietysti kesä on myös lämpöä, vapaa-aikaa, yhdessäoloa ja kaikkea sitä hyvää, jota noiden suunnitelmien, aikataulujen ja suorituspaineiden palkintona saa. Mutta se on myös hötkyilyn, tempoilun ja riuhtomisen aikaa.
Koska lokakuu on pettänyt jonkun odotukset?
Minulle lokakuu on kuukausista paras ja kaunein. Sillä lokakuu, se ei teeskentele. Lokakuu ei kumartele kenellekään, ei esitä parempaa kuin on. Se on vain lokakuu. Tuttavallisesti, kavereiden kesken, konstailematta. Vaakasuoraa vesisadetta, hyytäviä tuulenpuuskia, ehkä temperamenttisuutta osoittava yllättävä rännänläiskähdys.
Ja kesä, se saattaa pettää. Tuhota odotukset kietoutumalla matalapaineen viittaan, olla tyystin piittamatta rantalomahaaveista ja antaa vain kylmän tuulen ujeltaa, sateen pieksäessä autioita uimarantoja, paiskoessa aurinkoisia päiviä varten ostettuja rantaleluja. Mutta koska lokakuu on pettänyt jonkun odotukset?
Niinpä.
Olen odottanut lokakuuta siitä saakka, kun vuodenaika kallistui kevääseen ja valo alkoi vihloa silmämunia.
Mikä ihana ajatus on lokakuu! Märkä maa imee itseensä kaiken sen ilmassa aiemmin huljunneen valon, ja yhtäkkiä on lupa ja mahdollisuus vetäytyä pois kaikesta. “Sinäkö vain rakastat sitten sitä, että kaikki kaunis katoaa ja kuolee?” tiedusteltiin minulta kerran, kun kuiskasin rakastavani lokakuuta. Aivan kuin se tekisi minusta jonkinlaisen hirviön. Ei. Minä rakastan lokakuuta siksi, että syksy antaa luonnolle ja meille ihmisille mahdollisuuden rauhoittua. Vetäytyä keräämään voimia uuvuttavan melskaamisen jälkeen.
Ei luonto kuole, se vain vetäytyy koloihinsa.
Ehkä rakkauteni syksyyn on vain jonkinlainen oire. Ehkä epäsosiaalisuuden tai vetäytyväisen mieleni aikaansaama ruksutus rattaistossa. Jos rakastaisin ihmisiä ja melskettä, olisin sosiaalinen ja positiivisluonteinen, rakastaisin kai kesääkin? Niin sen täytyy olla, olen uskotellut itselleni.
Olen minä yrittänyt. Rohkaissut mieleni, lähtenyt mukaan rientoihin, nauranut ja laulanut, kun muutkin niin tekevät. Mutta pieni ääni sisälläni on läähättänyt läkähtymäisillään, ja kun en ole päässyt mukaan, olen kateellisena ja pelonsekaisin miettein katsellut etäältä, kun kesän kiihdytyskaistankaltainen tunnelma imee ihmiset ympäriltäni mukaansa.
Enkä minä saa heistä kiinni.
Ja kesäihmiset katsovat säälivästi ja silmät inhosta kapeina, kun joku kertoo rakastavansa syksyä. Kun sanoo, että minä en kiitos välitä tällaisesta kuumasta säästä ja hötkyilemiseen pakottavista olosuhteista, katsotaan kuin en vain ymmärtäisi, miten hienosta ilmiöstä on kysymys.
Syysihmiset ovat vuodenaikojen aamuvirkkuja. Niitä, jotka rakastavat suuren väestön silmissä jotain väärää.
Anni Saastamoinen
Kirjoittaja on kirjailija ja radiotoimittaja, joka suree pimenevää vuodenaikaa ainoastaan huonekasviensa valonkaipuun tähden.
