Kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen tulin uudelleen isäksi. Pienokainen sylissäni aloin katsoa asioita hänen kannaltaan.
Politiikan suuri historia ja perheen pieni historia kohtaavat siinä, miten me otamme lapsen vastaan.
Heti synnyttyään tulokas sai toiseen nilkkaansa äidin sosiaaliturvatunnuksen ja toiseen omansa, josta käy ilmi sukupuoli ja sukunimi. Sitten isä sai käteensä sakset ja leikkasi napanuoran.
Näin aloitti elämänsä oikeustoimikelpoinen henkilö, jolle liberaali perustuslakimme turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden, yksilön vapauden ja joukon ihmis- ja perusoikeuksia.
Politiikan suuri historia ja perheen pieni historia kohtaavat siinä, miten me otamme lapsen vastaan. Vapaissa länsimaissa me hoivaamme ja kasvatamme, suojaamme ja rohkaisemme pientä ihmistä, että hän saisi elää juuri sellaisen elämän, jonka hän itse täysivaltaiseksi kansalaiseksi varttuessaan vapaasti valitsee. Historian valossa tämä pakoton elämisenvapaus on ainutlaatuinen – minulle melkein pyhä – saavutus.
Yhdessä perusasiassa lainsäädäntömme kuitenkin mielestäni yhä polkee lapsen vapausoikeuksia.
Kukaan ei oleta, että lapsi kykenee valitsemaan poliittisen katsomuksensa, uskontonsa tai vakaumuksensa.
Siksi on oikein, että poliittisiin puolueisiin ja muihin yhdistyksiin voi liittyä jäseneksi vasta 15-vuotiaana.
Toisin on uskonnollisten yhdyskuntien laita. Niihin otetaan jäseniksi vastasyntyneitä.
Kaikkein katalin on lapsikaste, jossa kirkko pyhänä pitämänsä nimenantojuhlan avulla hoitaa jäsenhankintansa. Eipä ihme, että kansankirkon temppelit humisevat tyhjyyttään, kun jäsenet eivät ole itse saaneet päättää kirkkoon liittymisestään.
Kirkon pelastusopin mukaan vastasyntynyt on perisynnin saastuttama ja vasta kaste tuo hänet armon tilaan. Tätäkö yhä ajattelevat 62 prosenttia suomalaisista vanhemmista antaessaan kastaa lapsensa?
Tuskinpa vain. Kyseessä on perinne, joka jatkuu vahvana siksi, että monet järkevätkin vanhemmat asettavat tapauskon lapsensa perustuslaillisen uskonnonvapauden edelle. He kahlitsevat vastasyntyneen uskontokuntaan tajuamatta, mitä tekevät.
Minut oli kastettu sylilapsena ja erosin kirkosta heti kun se oli mahdollista 15-vuotiaana huoltajien suostumuksella.
Liberalismin isä John Locke päätyi 1600-luvun lopulla ehdottamaan uskonnonvapautta, koska valtiovalta ei voi varmuudella tietää, mikä oppi johtaa pelastukseen. Muutettavat muuttaen perustelu on yhä pätevä.
Koska emme voi etukäteen tietää, minkä uskonnon tai katsomuksen itse kukin tulee varttuessaan valitsemaan, meidän tulee turvata jokaiselle yksilölle riittävän pitkä kehitysvaihe uskontokuntien jäsenyydestä vapaana.
Siksi uskonnonvapauslakia tulisi muuttaa ja säätää uskonnolliseen yhdyskuntaan liittymisen ikärajaksi 15 vuotta.
Parasta olisi, jos lapsille kerrottaisiin mahdollisimman laajasti kaikista eri uskonnoista ja katsomuksista aivan niin kuin heille kerrotaan faktapohjaisesti maailman asioista muutenkin. Koulussa tätä palvelisi arvoneutraali uskontotiedon ja filosofian opetus. Peruskoulun jälkeen nuori voisi liittyä johonkin uskontokuntaan, jos tuntisi siihen tarvetta.
Nykyäänhän tilanne on yhtä vino kuin omassa nuoruudessani. Minut oli kastettu sylilapsena ja erosin kirkosta heti kun se oli mahdollista 15-vuotiaana huoltajien suostumuksella. Totesin, että en tunnusta kirkon uskoa enkä pidä Raamattua Jumalan sanana. Hengellinen sieluni halusi elää ja etsiä omassa vapaudessaan, enkä ole ratkaisuani katunut.
Jostakin kumman syystä tämä hengellinen vapaus piti vapaassa maassa pitkän kaavan mukaan itselleen lunastaa.
Lapsikasteen ja lasten uskonnollisiin yhdyskuntiin liittämisen oikeutusta perustellaan usein perinteellä ja vanhempien vapaudella valita lapsensa uskonnollinen kasvatus. Kumpikaan perustelu ei ole pätevä.
Perinteen lisäksi on oltava jokin arvo, joka perustelee tradition. Muutenhan kristityt yhä kieltäisivät naispappeuden ja polttaisivat noitia rovioilla.
Perheen uskonnollinen yhteiselämä puolestaan ei edellytä lapsen liittämistä uskontokunnan jäseneksi. Kasvatus on vapaata lain sallimissa rajoissa.
Nähdäkseni todellinen syy lasten jäseniksi ottamiseen on pyrkimys hallita hengellistä kehitystä ja luoda vahva side ennen harkintakyvyn kehittymistä. Avoimessa yhteiskunnassa uskontoon pakottaminen on kuitenkin kuolleena syntynyt ajatus.
Jokainen vapaa yksilö uskoo lopulta vain siihen, mitä hän sisimmässään uskottavana pitää.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, historian ja sosiologian tutkija, joka on kolmen eri tiedekunnan dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänen hengelliseen tuotantoonsa sisältyvät esseeteos henkilökohtaisesta uskosta, pääsiäisyön rumpuperformanssi ja saarna Tuomasmessussa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen [email protected]
Kolumnista voi keskustella 25.2. klo 23.00 saakka.
