Teitkö viisi toistoa, vai viisi mahdollisimman hyvää toistoa?
Leveä vilpitön hymy ja varovainen vastaus: "viisi toistoa…". Ja treeni jatkuu.
Ylen Sportliv on päässyt seuraamaan sulkapalloilija Mathilda Lindholmin saliharjoitusta, jota vetää fysiikkavalmentaja Joonas Järvinen. Valmentaja vaatii paljon, eikä pelkää sanoa, kun jokin toisto, liike tai sarja ei ole tarpeeksi hyvä.
Molemmat kuitenkin hymyilevät koko ajan.
On kulunut viitisen vuotta siitä, kun Lindholm ensimmäisen kerran otti Järviseen yhteyttä. Tavoitteena oli tulla entistä paremmaksi sulkapalloilijaksi. Sitä hän nyt onkin. Yhteydenottohetkellä Lindholm oli kuitenkin kovaa vauhtia matkalla pohjalle, näkemättä sitä itse.
– Luulin, että tilanne oli hallinnassa. Ja alussa hallitsinkin asiat hyvin. Nopeasti se kääntyi nurinpäin, enkä minä hallinnut syömistä vaan ruoka minua, moninkertainen Suomen mestari kertoo.
Kohta sulkapallokentät saivat jäädä, ja unelma paluusta oli pitkään vain unelma, jonka hän ei enää koskaan uskonut toteutuvan.
Joonas Järvinen näki valmennettavansa silmissä epätoivon.
– Sen kamppailun näkeminen sivusta, tavallaan etäältä, mutta samalla läheltä, teki minut huolestuneeksi, Järvinen kuvailee.
Tämä on tarina siitä, miten yksi keskustelu voi olla merkittävä, ja miten juuri se pelasti yhden Suomen parhaista sulkapalloilijoista vielä pahemmalta kohtalolta.
Katso Mathilda Lindholmin kertomus hänen kamppailustaan syömishäiriön kanssa alla olevasta Sportliv-jaksosta. Juttu jatkuu videoupotuksen jälkeen.
Kun syömisestä tulee kilpailu
Palaamme ajassa taaksepäin runsaat kuusi vuotta.
Nurkan takana häämöttää iso rajapyykki 20-vuotiaalle Mathilda Lindholmille. Muutaman vuoden takainen junioreiden Euroopan mestari sekanelinpelissä on toteuttamassa seuraavaa unelmaansa. Hän on Jakartassa tekemässä aikuisten MM-debyyttiään parinaan Jenny Nyström.
Kisapaikalla Lindholm kuitenkin sairastuu. Kuume nousee ja hän viettää seuraavan vuorokauden pelikenttien sijaan sairaalassa.
MM-unelma muuttuu valtavaksi pettymykseksi. Lindholm tietää myös, että kotona odottaa ennestään sovittu jalkaleikkaus sekä sen jälkeinen pitkä kuntoutusjakso.
Siitä kaikki alkoi.
– En pystynyt pelaamaan, enkä treenaamaan. Olin juuri lopettanut koulun päästyäni ylioppilaaksi. Lojuin vain kotona ilman mitään tekemistä. Silloin aloin kilpailla syömisen kanssa, Mathilda Lindholm muistelee nyt vuoden 2015 tapahtumia.
Syömisen kanssa kilpaileminen antoi tunteen, että Lindholm pystyy hallitsemaan edes jotain asiaa arjessaan.
– Ikinä ei ollut kyse siitä, että olisin ajatellut, että minun pitäisi muuttaa ulkonäköäni. Siitä en piitannut. Mutta olen aina ollut erittäin kilpailuhenkinen ja kilpaillut kaikessa. Rakastan voittamista.
Hauras sekä fyysisesti että henkisesti
Lindholm asetti itselleen tavoitteita ja vaatimuksia. Kun hän onnistui, tavoitteista tuli ajan kanssa vaikeampia ja vaikeampia. Toisin sanoen: hän söi vähemmän ja vähemmän.
Jos tavoitteet syystä tai toisesta jäivät saavuttamatta, seurasi vaikea ahdistus. Aikaisemmin pirteä, ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen sulkapalloilija muuttui yhä etäisemmäksi. Hän vetäytyi omiin oloihinsa.
– Saatoin pahastua mistä tahansa. Olin vihainen ja väsynyt. En ollut enää ollenkaan oma itseni. Sulkeuduin itseeni ja istuin vain kotona. Olin pieni ja hauras sekä henkisesti että fyysisesti. Enkä huomannut sitä itse.
Jo muutama vuosi sitten Mathilda Lindholm kertoi Ylelle, kuinka ihmiset lajin parissa eivät uskaltaneet kysyä häneltä itseltään, miten hän voi. "Siitä vain kuiskailtiin selkäni takana", hän kertoi.
Nyt hän näkee merkkejä siitä, ettei aihe ole enää yhtä iso tabu. Ainakaan verrattuna siihen, miltä tilanne näytti, kun hän sairastui.
– Se on tosi vaikeaa ja ymmärrän sen. Ei ollut hyväksyttävää ottaa kantaa toisten painoon, vaikka ehkä juuri sitä olisi tarvittu. Ainakin olisin itse tarvinnut sitä, että joku olisi kysynyt minulta, miten voin. Koska itse en voinut tai halunnut myöntää, että olin sairas.
Hän sanoo ymmärtävänsä, ettei aihe ole kenellekään helppo, ja että kysymys on hankala nostaa esille. Samalla hän tarvitsi ulkopuolisen apua, koska ei itse tiedostanut ongelmaa.
Lindholmin onneksi hänellä oli yksi henkilö, joka tiedosti tilanteen ja lopulta myös uskalsi siihen tarttua.
Keskustelu perheen kanssa muutti kaiken
Samana vuonna kun Mathilda Lindholmin syömiskäyttäytyminen muuttui, hän myös otti ensimmäisen kerran yhteyttä fysiikkavalmentaja Joonas Järviseen.
Lindholmia kiinnosti, miten hän voisi harjoittelun kautta parantaa suorituskykyään, sekä miten hänen kuuluisi syödä kehittyäkseen urheilijana. Suurin syy yhteydenottoon oli ruokapuoli, jotta sekä tulokset että palautuminen parantuisivat.
Hän lähetti Järviselle sähköpostia ja muutaman viestin jälkeen he tapasivat. Yhteistyö alkoi.
Lindholm jakoi valmentajalleen tietoa muun muassa rutiineistaan ja loukkaantumishistoriastaan – jota nuoresta iästä huolimatta oli kertynyt reilusti. Vähän ajan päästä hän alkoi jakaa Järviselle myös ruokapäiväkirjaansa.
– Näin jälkikäteen voisin sanoa, että näin huolestuttavia merkkejä heti. Todellisuudessa se ei kuitenkaan mennyt ihan niin, Järvinen sanoo.
Ajan kuluessa Järvinen pani merkille tiettyjä toistuvia kaavoja, käyttäytymismalleja, joiden muuttaminen oli vaikeaa. Hän alkoi miettiä, pitäisikö hänen huolestua, ja lopulta hän päätti ottaa asian puheeksi.
Järvinen oli tavannut Lindholmin vanhemmat, mutta ei tuntenut heitä kunnolla. Järvisestä tuntui, ettei hän pystynyt auttamaan Mathildaa yksin. Hän sanoi Mathildalle, että haluaisi jutella hänen vanhemmilleen.
– Mietin jonkin aikaa, miten ottaisin asian puheeksi, ja kävin läpi, mitä olin kuullut ja nähnyt. Mietin, voinko todella seistä sanojeni takana, ja tulin siihen tulokseen, että voin. Minähän vaan jaoin omia havaintojani, Järvinen kertoo.
Keskustelu vanhempien kanssa oli käänteentekevä. Se avasi myös Mathildan silmät. Hän alkoi ymmärtää, että ruoka oli ottanut hänestä vallan – eikä toisinpäin.
Lääkärin sanat pysäyttivät
Lindholm otti yhteyttä psykiatriin ja pääsi myös syömishäiriöklinikalle. Vasta silloin hän oikeasti pystyi myöntämään itselleen, että oli sairas.
– Vasta sydänfilmin ja verikokeiden jälkeen aloin ensimmäistä kertaa miettiä, että mitä minä oikein teen. Lääkärit sanoivat, että kehoni on niin hauras ja voin niin huonosti, etten välttämättä enää ikinä urheile. Mietin, etten enää ollenkaan pysty hallitsemaan tätä.
Lindholm kuvailee Järvisen tekoa rohkeana. Hän toteaa, että tilanne olisi voinut päättyä vielä paljon huonommin, jos valmentaja ei olisi huomannut hänen tarvitsevan apua.
– En edes halua ajatella, mitä olisi voinut käydä. Sydämeni oli jo huonossa kunnossa, ja esimerkiksi kylkiluuni murtui kerran ihan vain sulkapallon pelaamisesta.
Taistelu syömishäiriötä vastaan oli pitkä, ja jatkuu osittain vieläkin. Varsinkin henkisesti prosessi oli erittäin raskas. Lindholm muistaa parhaiten kaikki päivät, joina hän vain ajatteli, ettei tilanne ikinä parane.
Pikkuhiljaa tilanne kuitenkin edistyi, ja kohta hän pystyi jo käymään syömässä ystäviensä kanssa.
– Siinä vaiheessa olin ymmärtänyt, miten huonosti voin. Halusin todella parantua. Sen se vaatii: että itse ymmärtää ja haluaa. Jos halua ei ole, paraneminen on melkein mahdotonta.
Vaikka Lindholm voi tällä hetkellä hyvin, hän tiedostaa, että syömishäiriö on aina läsnä hänen elämässään. Sen osoitti viimeistään reilun vuoden takainen lievempi retkahdus. Hän aloitti uudelleen terapiassa käynnin, eikä ole lopettanut.
– Minun täytyy koko ajan olla tietoinen siitä, että jos arjessani tapahtuu muutoksia, tai jos sattuu asioita, jotka tekevät minut surulliseksi, niin tämä on se tapa, millä reagoin. Että lopetan syömisen.
Vahvempi kuin koskaan
Vuonna 2019 Mathilda Lindholm palasi virallisesti pelikentille. Muistellessaan nyt sitä aikaa hän tunnustaa, että hänellä oli siinä vaiheessa vielä pitkä matka edessään.
– Olin kuitenkin ollut niin pohjalla, että olo oli kuin prinsessalla, hän sanoo ja jatkaa, että tunnetila on helposti havaittavissa paluukisan jälkeisestä Instagram-postauksesta.
– Muistan, että tuntui siltä kuin paino olisi pudonnut harteilta. Halusin näyttää sekä itselleni että muille, että olen palannut.
Vuonna 2020 hän voitti parinsa Jenny Nyströmin kanssa ensimmäisen paluun jälkeisen SM-kullan. Vuotta myöhemmin he uusivat mestaruutensa.
Viime syksynä Lindholm ja Nyström saivat ottaa mittaa maailman huippuja vastaan, kun sulkapallon joukkueiden MM-kisat ratkottiin kotikentällä Vantaalla.
– Niin hyvin emme ole ikinä pelanneet, parivaljakko kuvailee turnausta.
Jenny Nyström on ollut Lindholmin läheinen ystävä siitä asti, kun pari aloitti yhdessä pelaamisen noin 6–7-vuotiaina. Lindholmin ollessa loukkaantunut Nyström pelasi toisen parin kanssa, eikä alussa huomannut ystävän olevan sairas.
– Se on harmittanut jälkikäteen tosi paljon, etten ole pystynyt olemaan alusta asti auttamassa ja tukemassa, Nyström sanoo.
– Hänestä on kasvanut niin uskomattoman paljon vahvempi. On mahtavaa, että hän käy terapiassa ja on saanut apua, ja että hän on taas takaisin pelikentillä!
Identiteetti ei enää pyöri kokonaan sulkapallon ympärillä
Joonas Järvinen on monta kertaa saanut kuulla, että hänen tekonsa oli rohkea.
Hän kuitenkin korostaa, että pelastukseen tarvittiin monen ihmisen apua ja tahtoa – varsinkin Lindholmin itsensä.
– Kaikki ympärillä ovat auttaneet ja tukeneet häntä, jotta hän on voinut parantua. Minua on kutsuttu rohkeaksi – enkä kiistä sitä, etteikö panokseni merkinnyt jotain – mutta Mathilda on itse tehnyt tämän.
Kun Sportliv pyytää Mathilda Lindholmia kuvailemaan sulkapallon merkitystä itselleen nuorempana ja nyt, hän naurahtaa.
– Nuorena sulkapallo oli kaikki kaikessa, se oli identiteettini. Ja on se osaltaan sitä vieläkin, mutta nykyään minulla on myös muita tavoitteita ja intohimoja.
Hän on aloittanut valmentamisen ja opiskelee liiketaloutta ammattikorkeakoulussa. Hän jatkaa mielellään sulkapallon parissa, muttei usko, että siitä tulee tulevaisuudessa hänen täysipäiväinen työnsä.
Vaikkei panostus pelaajauraan enää ole sataprosenttinen, hän painottaa, miten tärkeä paluu kentille oli.
– Sulkapallo on kuitenkin osa identiteettiäni ja yhteisö, jossa tunnen, että olen kotona.
Felicia Räihä
Lue myös:
