Venäjän presidentti Vladimir Putin piti maanantaina 21.2.2022 lähes tunnin mittaisen televisiopuheen Ukraista.
Puhe sisältää virheellistä historiantulkintaa, propagandaa ja suoranaisia valheita.
Puhetta, sen väitteitä ja Putinin ajattelua on avattu ja analysoitu laajasti tässä artikkelissa.
Venäläiset alkoivat siirtää joukkoja Itä-Ukrainaan seuraavana päivänä ja 24.2. Venäjä aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan.
Tätä laajaa, 55- minuuttista puhetta voi pitää Putinin tärkeimpänä yrityksenä perustella kansalleen hyökkäystä Ukrainaan.
Yle julkaiseen puheen käännöksen tässä artikkelissa, jotta yleisö voi arvioida sen sisältöä suoraan tekstistä. Yllä olevasta videosta voi katsoa koko puheen suomeksi tekstitettynä. Suomennokset on tehnyt kääntäjä Liisa Viitanen.
Vladimir Putinin puhe 21. 2. 2022
Arvoisat Venäjän kansalaiset! Rakkaat ystävät. Puheeni aiheena on Ukrainan tapahtumat ja se, miksi tämä on niin tärkeää meille, Venäjälle.
Viestini on tietenkin osoitettu myös maanmiehillemme Ukrainassa. Joudun puhumaan perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti. Asia on erittäin vakava. Donbassin tilanne on jälleen kriittinen ja akuutti.
Käännyn teidän puoleenne tänään tiedottaakseni tehdyistä päätöksistä ja mahdollisista jatkotoimista.
Korostan vielä, että Ukraina ei ole meille vain naapurimaa. Se on erottamaton osa omaa historiaamme, kulttuuriamme ja henkistä tilaamme.
Ukrainalaiset ovat läheisiä tovereitamme, joiden joukossa on kollegoita, ystäviä ja entisiä työtovereita, mutta myös sukulaisia, ihmisiä, jotka ovat sidoksissa meihin veri- ja perhesitein.
Tämän muinaisvenäläisen alueen lounaisosien asukkaat kutsuivat jo ammoin itseään venäläisiksi ja ortodokseiksi. Näin oli jo ennen 1600-lukua, jolloin osa näistä alueista liittyi Venäjän valtioon, sekä sen jälkeen.
Käsittääksemme me kaikki tiedämme, että kyse on yleisesti tunnetuista tosiasioista.
Jotta ymmärtäisimme tämänhetkisiä tapahtumia, Venäjän toiminnan motiiveja ja asettamiamme tavoitteita, on sanottava ainakin muutama sana historiasta.
Aloitan siitä, että nykyinen Ukraina on täysin ja kokonaan Venäjän luoma.
Tarkemmin sanoen bolševistinen, kommunistinen Venäjä loi sen. Tämä prosessi alkoi lähes välittömästi vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen.
Lenin ja hänen toverinsa tekivät sen kaiken lisäksi tavalla, joka oli erittäin töykeä Venäjää itseään kohtaan, eli erottamalla ja riistämällä siltä osia sen historiallisista alueista.
Alueen miljoonilta asukkailta ei tietenkään kysytty mitään. Ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen Stalin liitti Neuvostoliittoon ja luovutti Ukrainalle alueita, jotka kuuluivat aiemmin Puolalle, Romanialle ja Unkarille.
Samalla hän antoi Puolalle korvauksena alun perin Saksalle kuuluneita alueita.
Vuonna 1953 Hruštšov otti jostain syystä Krimin Venäjältä ja lahjoitti senkin Ukrainalle. Näin muodostui Neuvosto-Ukrainan alue.
Haluan kiinnittää erityistä huomiota Neuvostoliiton syntymisen alkuvaiheeseen. Mielestäni tämä on meille äärimmäisen tärkeä asia. Sitäkin on lähestyttävä kaukaa.
Muistutan, että vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen ja sitä seuranneen sisällissodan jälkeen bolševikit ryhtyivät luomaan uutta valtiojärjestelmää, mutta heille syntyi vakavia erimielisyyksiä.
Vuonna 1922 Stalin toimi sekä kommunistisen puolueen pääsihteerinä että kansallisuusasioiden kansankomissaarina.
Hän ehdotti, että maa tulee rakentaa autonomian periaatteelle ja antaa tuleville alueellisille hallintoyksiköille eli tasavalloille laajat valtuudet niiden liittyessä liittovaltioon.
Lenin kritisoi tätä suunnitelmaa ja ehdotti myönnytyksiä nationalisteille, joita hän kutsui itsenäisyyden havittelijoiksi.
Juuri Leninin ajatukset konfederatiivisesta valtiosta ja kansojen itsemääräämisoikeudesta aina eroamiseen asti muodostivat Neuvostoliiton valtiojärjestyksen perustan.
Ne kirjattiin vuonna 1922 Neuvostoliiton perustamisjulistukseen ja Leninin kuoleman jälkeen Neuvostoliiton perustuslakiin 1924.
Tämä herättää heti monia kysymyksiä. Ensimmäinen ja itse asiassa tärkein kysymys on, miksi piti toteuttaa kaikki alati kasvavat nationalistiset tavoitteet entisen imperiumin laitamilla ja luovuttaa uusille, usein mielivaltaisesti muodostetuille hallintoyksiköille eli tasavalloille valtavia alueita, joilla ei ollut mitään yhteistä niiden kanssa.
Lisäksi ne luovutettiin historiallisen Venäjän väestön kanssa. Nämä hallintoyksiköt eli tasavallat saivat kansallisen valtioyhteisön aseman.
Herää toinen kysymys: miksi piti antaa arvokkaita lahjoja, joista kiihkeimmätkään nationalistit eivät olleet edes haaveilleet, ja antaa tasavalloille oikeus erota liittovaltiosta ilman ehtoja?
Ensi silmäyksellä tämä näyttää käsittämättömältä, jopa hulluudelta. Mutta vain ensi silmäyksellä. Siihen on selitys.
Vallankumouksen jälkeen bolševikkien päätavoite oli pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä. Siksi he suostuivat kaikkeen, jopa Brest-Litovskin rauhan nöyryyttäviin ehtoihin aikana, jolloin Saksan keisarikunnan ja sen liittolaisten sotilaallinen ja taloudellinen tilanne oli vaikea ja sodan lopputulos oli jo selvä.
He suostuivat myös nationalistien kaikkiin vaatimuksiin ja toiveisiin maan sisällä. Venäjän ja sen kansojen historiallisen kohtalon kannalta Leninin valtion rakentamisen periaatteet eivät olleet vain virhe, vaan paljon pahempi kuin virhe.
Tämä tuli ilmi, kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Menneisyyden tapahtumia ei tietenkään voi muuttaa, mutta niistä on ainakin puhuttava suoraan ja rehellisesti, ilman varaumia ja politikointia.
Omasta puolestani voin lisätä, että vaikka ajankohtaiset poliittiset konjunktuurit vaikuttaisivat tietyllä hetkellä tehokkailta ja voitokkailta, niitä ei voi eikä saa missään olosuhteissa käyttää valtiojärjestyksen perusperiaatteina.
En syytä nyt ketään mistään. Tilanne maassa oli sekä ennen sisällissotaa että sen jälkeen uskomattoman vaikea, jopa kriittinen.
Haluan sanoa vain sen, että juuri niin se oli. Se on historiallinen tosiasia. Kuten jo sanoin, bolševikkien politiikan seurauksena syntyi Neuvosto-Ukraina, jota voidaan tänäkin päivänä perustellusti kutsua "Vladimir Leninille nimetyksi Ukrainaksi".
Hän oli sen luoja ja arkkitehti. Tämän vahvistavat täysin ja kattavasti arkistoasiakirjat, kuten Leninin tiukat ukaasit Donbassista, joka kirjaimellisesti työnnettiin Ukrainaan.
Nyt "kiitolliset" jälkeläiset kaatavat Leninin patsaita Ukrainassa. Tätä he kutsuvat dekommunisaatioksi. Sitäkö haluatte? No, meille se sopii hyvin.
Ei kannata kuitenkaan jäädä puolitiehen. Olemme valmiit näyttämään, mitä todellinen dekommunisaatio merkitsee Ukrainalle. Palatakseni historiaan toistan, että Neuvostoliitto perustettiin 1922 entisen Venäjän imperiumin alueelle.
Käytäntö osoitti heti, että oli mahdotonta säilyttää niin valtava ja epämääräinen alue tai hallita sitä ehdotettujen hajanaisten, itse asiassa konfederatiivisten periaatteiden mukaisesti. Ne olivat kaukana todellisuudesta ja historiallisesta perinteestä.
Oli luonnollista, että punainen terrori, stalinistinen diktatuuri kommunistisen ideologian ylivalta, kommunistisen puolueen valtamonopoli ja suunnitelmatalous muuttuivat pelkiksi julistuksiksi ja toimimattomiksi hallinnon periaatteiksi.
Todellisuudessa tasavallat eivät saaneet itsemääräämisoikeutta. Niitä ei vain ollut.
Käytännössä luotiin tiukkaan keskitetty täysin yhtenäinen valtio. Stalin ei toteuttanut Leninin ideoita vaan omat ideansa valtion rakenteesta, mutta ei tehnyt tarvittavia muutoksia perustuslakiin, eikä tarkistanut Leninin periaatteita Neuvostoliiton perustamisesta.
Sille ei näyttänyt olevan tarvetta, koska totalitaarisen hallinnon aikana kaikki toimi joka tapauksessa ja näytti kauniilta, houkuttelevalta ja jopa superdemokraattiselta.
On sääli, että tärkeää ja muodollisesti laillista perustaa, jolle valtiomme rakennettiin, ei puhdistettu vallankumouksen innoittamista, vastenmielisistä ja utopistisista fantasioista, jotka ovat tuhoisia mille tahansa normaalille valtiolle.
Kuten usein ennenkin, kukaan ei ajatellut tulevaisuutta. Kommunistisen puolueen johtajat uskoivat luoneensa vankan hallintojärjestelmän ja ratkaisseensa kansalliskysymykset lopullisesti politiikallaan.
Mutta väärennökset, käsitteiden korvaaminen toisilla, yleisen tietoisuuden manipulointi ja petos tulivat kalliiksi. Nationalismin virus ei ollut kadonnut.
Miina, jonka piti tuhota valtion vastustuskyky nationalismin tartuntaa vastaan, odotti jo sopivaa hetkeä laueta.
Tuo miina oli oikeus erota Neuvostoliitosta. 1980-luvun puolivälissä kasvavien sosioekonomisten ongelmien ja suunnitelmatalouden kriisin vuoksi kansalliskysymys paheni entisestään.
Se ei johtunut kansojen odotuksista ja toteutumattomista toivesta vaan paikallisen eliitin kasvavasta ruokahalusta. NKP:n johto ei tehnyt syvällistä tilanneanalyysiä, ei ryhtynyt tarvittaviin toimiin taloudessa eikä muuttanut asteittain poliittista järjestelmää ja valtiojärjestystä vaan tyytyi sanahelinään kansojen itsemääräämisoikeuden palauttamisesta.
Kommunistisen puolueen sisällä käydyn valtataistelun aikana taistelevat osapuolet alkoivat tukipohjansa laajentamiseksi yllyttää ja rohkaista kansallismielisiä lupaamalla mahdollisille kannattajilleen kaiken, mitä he halusivat.
He jatkoivat populistisia puheitaan demokratiasta ja menestyksestä suunnitelma- tai markkinataloudessa, vaikka ihmiset köyhtyivät ja kaikesta oli pulaa. Kukaan heistä ei ajatellut maalle väistämättä koituvia traagisia seurauksia.
He palasivat jo Neuvostoliiton alkuvaiheissa hylättyyn pyrkimykseen tyydyttää puolueen sisällä kasvaneen nationalistisen eliitin kunnianhimo.
Mutta he unohtivat, että NKP:lla ei, luojan kiitos, ollut enää sellaisia keinoja säilyttää valta kuin valtion terrori ja stalinistinen diktatuuri.
Jopa pahamaineinen puolueen johtava rooli oli katoamassa jäljettömiin kuin aamusumu heidän silmiensä edessä.
Syyskuussa 1989 NKP:n keskuskomitea hyväksyi kohtalokkaan asiakirjan puolueen kansallispolitiikasta.
Se oli NKP:n poliittinen ohjelma, joka sisälsi seuraavat kohdat. Suora lainaus: "Neuvostoliiton tasavalloilla on kaikki oikeudet, jotka vastaavat niiden asemaa itsenäisenä sosialistisena valtiona."
Toinen kohta: "Tasavaltojen korkeimmat edustukselliset elimet voivat kiistää Neuvostoliiton hallituksen päätökset ja keskeyttää niiden voimassaolon omalla alueellaan."
Ja lopuksi: "Jokaisen neuvostotasavallan asukkaat ovat oman tasavaltansa kansalaisia."
Eikö ollut selvää, mihin nämä muotoilut ja päätökset johtaisivat? Nyt ei ole oikea aika eikä paikka käsitellä valtiosääntöoikeutta tai perustuslakia tai määritellä kansalaisuuden käsite.
Herää kuitenkin kysymys: Miksi jo ennestään vaikeassa tilanteessa piti keinuttaa maata vielä lisää?
Tosiasiat pysyvät tosiasioina. Neuvostoliiton kohtalo oli ennalta määrätty jo kaksi vuotta ennen sen hajoamista.Radikaalit ja kansallismieliset myös ja ennen kaikkea Ukrainassa pitävät itsenäistymistä omana ansionaan. Kuten näemme, asia ei ole niin.
Neuvostoliiton hajoamiseen johtivat bolševikkien johtajien ja NKP:n johdon historialliset strategiset virheet valtion rakentamisen eri vaiheissa sekä talous- ja kansallispolitiikassa.
Neuvostoliittona tunnetun historiallisen Venäjän hajoaminen on heidän omallatunnollaan.
Epäoikeudenmukaisuuksista, valheista ja Venäjän avoimesta ryöstämisestä huolimatta kansamme tunnusti uudet geopoliittiset realiteetit, jotka syntyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Se tunnusti uudet itsenäiset valtiot. Ja vaikka Venäjä oli itsekin vaikeassa tilanteessa, se auttoi IVY-maita ja myös Ukrainaa, josta tuli heti itsenäistymishetkestä lähtien lukuisia avunpyyntöjä.
Maamme antoi sille aineellista tukea kunnioittaen Ukrainan arvokkuutta ja itsemääräämisoikeutta.
Asiantuntijoiden arviot ja laskelmat energian hinnasta, halpakorkoisten lainojen määrästä ja Ukrainan taloudellisista ja kaupallisista etuuksista osoittavat, että Ukrainan vuosina 1991–2013 saama kokonaishyöty oli noin 250 miljardia dollaria.
Eikä tässä kaikki. Vuoden 1991 lopussa Neuvostoliiton velka ulkomaille ja kansainvälisille rahastoille oli noin 100 miljardia dollaria.
Aluksi oletettiin, että kaikki entiset neuvostotasavallat osallistuisivat velan maksamiseen solidaarisesti ja suhteessa taloudellisiin mahdollisuuksiinsa.
Venäjä otti kuitenkin vastuulleen Neuvostoliiton koko velan, ja maksoi sen kokonaan pois. Prosessi saatiin päätökseen vuonna 2017.
Vastineeksi itsenäistyneiden maiden piti luopua osuuksistaan Neuvostoliiton ulkomaisista varoista. Tätä koskeva sopimus solmittiin Ukrainan kanssa joulukuussa 1994.
Kiova ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta vaan kieltäytyi noudattamasta sitä. Se vaati osuutta timanttirahastosta, kultavarannosta ja ulkomailla olevasta entisen Neuvostoliiton omaisuudesta. Kaikista ongelmistaan huolimatta Venäjä teki aina yhteistyötä Ukrainan kanssa avoimesti, rehellisesti ja sen etuja kunnioittaen.
Suhteemme kehittyivät useilla eri alueilla. Maidemme välisen kaupan arvo oli yli 50 miljardia dollaria vuonna 2011.
Saanen huomauttaa, että Ukrainan kauppa kaikkien EU-maiden kanssa oli vuonna 2019 eli ennen pandemiaa tätä pienempi. Samaan aikaan Ukrainan viranomaiset pitivät parempana toimia Venäjän kanssa niin, kuin heillä olisi kaikki oikeudet ja edut muttei mitään velvollisuuksia.
Kumppanuuden tilalle tuli riippuvuus, joka oli Kiovan viranomaisten puolelta ajoittain erittäin röyhkeää.
Riittää, kun muistamme jatkuvan kiristyksen energiansiirrossa ja banaalin kaasuvarkauden. Kiova yritti käyttää vuoropuhelua Venäjän kanssa neuvotteluvalttina lännen kanssa.
Se kiristi siltä etuuksia uhkaamalla tiivistää suhteitaan Moskovaan, mikä johtaisi Venäjän vaikutusvallan kasvuun Ukrainassa. Ukrainan viranomaiset alkoivat heti alussa rakentaa valtiojärjestystään kaiken meitä yhdistävän kieltämiselle.
He yrittivät vääristää miljoonien Ukrainassa asuvien ihmisten tietoisuutta ja historiallista muistia.
Ukrainassa nousi kansalliskiihko, joka kehittyi nopeasti aggressiiviseksi russofobiaksi ja uusnatsismiksi. Ukrainalaiset nationalistit ja uusnatsit osallistuivat Pohjois-Kaukasian terroristiryhmiin.
Ne esittivät yhä äänekkäämmin aluevaatimuksia Venäjälle. Merkitystä oli myös ulkoisilla voimilla, jotka kansalaisjärjestöjen ja turvallisuuspalvelujen avulla kasvattivat asiakaskuntaansa Ukrainassa ja nostivat sen edustajia valtaan. Ukrainalla ei ole ollut koskaan vakaata omaa valtiojärjestelmää. Siksi se lähti 1991 mekaanisesti kopioimaan vieraita malleja, joilla ei ollut yhteyttä sen historiaan tai todellisuuteen.
Valtion poliittisia instituutioita sopeutettiin jatkuvasti vastaamaan nopeasti syntyneiden klaanien itsekkäitä etuja, joilla ei ollut mitään tekemistä Ukrainan kansan etujen kanssa.
Ukrainan oligarkkihallinto valitsi niin sanotun länsimaisen sivilisaation. Sen tarkoitus ei ollut eikä ole parantaa kansan hyvinvointia vaan palvella nöyrästi Venäjän geopoliittisia kilpailijoita ja suojata ukrainalaisilta varastetut miljardit dollarit, jotka oligarkit piilottivat länsimaiden pankkien tileille.
Jotkut teollisuus- ja rahoitusryhmät ja niiden tukemat poliitikot tukeutuivat alusta alkaen kansallismielisiin ja radikaaleihin. Toiset väittivät kannattavansa hyviä suhteita Venäjään ja kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta.
Heidän pyrkimyksiään tukevat kansalaiset nostivat heidät valtaan. Äänestäjien joukossa oli miljoonia Kaakkois-Ukrainan asukkaita.
Saatuaan paikkansa he pettivät äänestäjänsä, unohtivat vaalilupauksensa ja alkoivat toteuttaa radikaalien sanelemaa politiikkaa.
He alkoivat vainota entisiä liittolaisia eli kansalaisjärjestöjä, jotka kannattivat kaksikielisyyttä ja yhteistyötä Venäjän kanssa.
He käyttivät hyväkseen sitä, että lainkuuliaiset ja maltilliset äänestäjät luottavat viranomaisiin, eivät ole radikaalien tavoin aggressiivisia eivätkä turvaudu laittomuuksiin.
Radikaalit puolestaan muuttuivat röyhkeiksi, ja heidän vaatimuksensa kasvoivat. Heidän oli helppo taivuttaa tahtoonsa heikot vallanpitäjät, joihin oli tarttunut nationalismin ja korruption virus ja jotka vaihtoivat kansan kulttuuriset, taloudelliset ja sosiaaliset edut ja Ukrainan todellisen suvereniteetin kansallisuuskysymyksiin liittyviin spekulaatioihin ja kansan ulkoisiin tunnusmerkkeihin.
Ukrainaan ei syntynyt vakaata valtiota. Politiikkaan ja vaaleihin liittyvät toimenpiteet vain peittivät vallan ja omaisuuden uudelleenjaon oligarkkien kesken.
Korruptio on epäilemättä ongelma monille maille, myös Venäjälle mutta erityisesti Ukrainalle. Se on kirjaimellisesti läpäissyt Ukrainan valtion, koko järjestelmän ja vallanhaarat.
Radikaalit käyttivät hyväkseen ihmisten oikeutettua tyytymättömyyttä ja aloittivat mielenosoitukset, jotka johtivat vallankaappaukseen 2014. Tähän he saivat suoraa apua ulkomailta.
Raporttien mukaan Kiovan Itsenäisyyden aukiolla toiminut niin sanottu protestileiri sai USA:n lähetystöltä suoraa tukea miljoona dollaria päivässä.
Lisäksi oppositiojohtajien tileille siirrettiin röyhkeästi suuria summia. Kyse oli kymmenistä miljoonista dollareista.
Paljonko lopulta saivat loukkaantuneet ihmiset ja Kiovan ja muiden kaupunkien kaduilla ja toreilla provosoiduissa yhteenotoissa kuolleiden omaiset?
Parempi olla kysymättä. Vallan kaapanneet radikaalit alkoivat vainota ja terrorisoida niitä, jotka vastustivat perustuslain vastaisia toimia. Poliitikoita, toimittajia ja kansalaisaktivisteja pilkattiin ja nöyryytettiin julkisesti.
Ukrainan kaupunkeihin levisi väkivallan aalto ja sarja korkean profiilin murhia, jotka jäivät rankaisematta.
Puistattaa muistellakin Odessan tragediaa, jossa rauhanomaiset mielenosoittajat poltettiin elävältä ammattiliittojen talossa.
Julmuuteen syyllistyneet rikolliset eivät saaneet rangaistusta, eikä kukaan edes etsi heitä.
Mutta me tiedämme heidän nimensä ja teemme kaikkemme löytääksemme ja saattaaksemme heidät oikeuden eteen.
Maidan ei tuonut Ukrainaan demokratiaa ja edistystä. Vallankaappauksen jälkeen nationalistit ja niitä tukeneet poliittiset voimat johtivat Ukrainan lopullisesti umpikujaan ja työnsivät sen sisällissodan syövereihin.
Nyt, kahdeksan vuoden kuluttua maa on jakautunut. Ukrainassa on vakava sosiaalisekonominen kriisi. Kansainvälisten järjestöjen mukaan vuonna 2019 lähes kuusi miljoona ukrainalaista eli noin 15 prosenttia koko väestöstä joutui lähtemään työnhakuun ulkomaille.
Pääsääntöisesti vähän koulutusta vaativiin töihin. Toinenkin paljastava seikka: vuodesta 2020 lähtien maasta on lähtenyt pandemiasta huolimatta yli 60 000 lääkäriä ja muuta terveydenhuollon työntekijää. Vuodesta 2014 vesimaksut ovat nousseet lähes kolmanneksen, sähkölasku moninkertaistunut ja kotitalouksien kaasulasku samaten.
Monien rahat eivät riitä asumiskustannuksiin. He joutuvat kamppailemaan selviytyäkseen. Mitä on tapahtunut? Miksi näin on käynyt? Vastaus on ilmeinen.
Myötäjäiset, jotka saatiin Venäjän imperiumilta ja Neuvostoliitolta, on haaskattu ja jaettu omiin taskuihin. On menetetty satoja tuhansia työpaikkoja, jotka Venäjän kanssa tehdyn tiiviin yhteistyön ansiosta antoivat ihmisille vakaat tulot ja valtiolle verotuloja.
Monet alat, kuten kone- ja laiterakennus, elektroniikka-, laiva- ja lentokoneteollisuus horjuvat tai ovat loppuneet kokonaan.
Aikoinaan Ukrainan lisäksi koko Neuvostoliitto oli ylpeä niistä. Vuonna 2021 loppui laivanrakennus Nikolajevissa, jonne perustettiin telakka jo Katariina Suuren aikana.
Kuuluisa Antonov-konserni ei ole valmistanut yhtään kaupallista lentokonetta vuoden 2016 jälkeen. Raketti- ja avaruusteknologiaan erikoistunut Južmašin tehdas on Krementšukin terästehtaan tavoin konkurssin partaalla.
Surullista listaa voisi vielä jatkaakin. Koko Neuvostoliiton avulla luotu kaasunsiirtojärjestelmä on niin rappeutunut, että sen käyttöön liittyy suuria riskejä ja ympäristökustannuksia.
Herää kysymys, onko köyhyys, toivottomuus teollisen ja teknologisen potentiaalin menetys osa tuota länsimaisen sivilisaation valintaa, jonka avulla miljoonia ihmisiä on huijattu vuosikausia ja luvattu heille paratiisia?
Itse asiassa Ukrainan talousromahdukseen liittyi kansalaisten ryöstäminen.
Ukrainan joutui ulkoisen valvonnan alle. Ohjailua ei hoideta vain länsimaiden pääkaupungeista vaan myös paikan päällä ulkomaisten neuvonantajien, kansalaisjärjestöjen ja muiden Ukrainaan sijoitettujen instituutioiden verkoston kautta.
Ne vaikuttavat suoraan tärkeimpiin henkilöstöpäätöksiin kaikilla hallinnon aloilla ja tasoilla: keskushallinnosta kuntiin, tärkeimpiin valtionyhtiöihin ja yrityksiin, ml. Naftogaz, Ukrenergo, Ukrainan rautatiet, Ukroboronprom, Ukrainan posti ja Ukrainan merisatamien hallinto.
Ukrainassa ei ole riippumatonta oikeuslaitosta. Lännen vaatimuksesta viranomaiset antoivat kansainvälisten järjestöjen edustajille etuoikeuden valita korkeimpien oikeuselinten eli oikeusneuvoston ja tuomareiden pätevyyskomission jäsenet.
Lisäksi USA:n suurlähetystö valvoo suoraan kansallista korruption torjuntavirastoa, korruptionvastaista erityissyyttäjänvirastoa ja korkeinta korruptionvastaista tuomioistuinta.
Tekosyynä on korruption torjunnan tehostaminen. Hyvä, mutta missä ovat tulokset?
Korruptio kukoisti ja kukoistaa nyt entistä rehevämmin. Tietävätkö ukrainalaiset näistä johtamismenetelmistä ja siitä, että Ukraina ei ole vain poliittinen ja taloudellinen protektoraatti vaan siirtomaa, jolla on nukkehallitus?
Valtion yksityistämisen takia "patrioottien vallaksi" itseään kutsuva hallitus menetti kansallisen luonteensa ja vie maata johdonmukaisesti kohti itsenäisyyden menettämistä.
Venäläisyyden karsiminen ja pakkoassimilaatio jatkuvat. Parlamentti tuottaa jatkuvasti uusia syrjiviä lakeja. Laki niin sanotuista alkuperäiskansoista on jo voimassa.
Venäläisille, jotka haluavat säilyttää kielensä ja kulttuurinsa, tehtiin selväksi, että he ovat Ukrainassa vieraita. Koulutusta ja ukrainan kieltä koskevien lakien perusteella venäjän kieli häädetään kouluista ja kaikista julkisista tiloista, jopa tavallisista kaupoista.
Laki virkakoneiston tarkastuksesta ja puhdistuksesta mahdollisti ei-toivottujen virkamiesten erottamisen. Ukrainan viranomaisilla on entistä laajemmat mahdollisuudet tukahduttaa sananvapaus ja vainota toisinajattelijoita ja oppositiota.
On surullisen tuttua määrätä yksipuolisia laittomia pakotteita muille maille, fyysisille ja juridisille henkilöille. Ukraina päihitti ulkomaiset kuraattorinsa keksimällä pakotteet omia kansalaisiaan, yrityksiä, televisiokanavia ja muita tiedotusvälineitä ja jopa kansanedustajia vastaan.
Kiovassa jatketaan myös Moskovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon tuhoamista. Tämä ei ole emotionaalinen arvio. Konkreettiset päätökset ja asiakirjat todistavat sen. Ukrainan viranomaiset ovat muuttaneet kyynisesti kirkon jakautumisen valtion politiikan välineeksi.
Maan nykyinen johto ei reagoi kansalaisten pyyntöihin kumota uskovaisten oikeuksia loukkaavat lait.
Parlamentin uudet lakiluonnokset on suunnattu Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksikirkon pappeja ja seurakuntalaisia vastaan.
Muutama sana Krimistä. Niemimaan asukkaat valitsivat vapaasti liittymisen Venäjään. Se oli kansan selkeä tahto, jota Kiovan hallitus ei voinut kyseenalaistaa.
Se turvautui voimatoimiin. He aktivoivat ääriryhmiä, kuten radikaaleja islamilaisia järjestöjä, lähettivät sabotoijia tuhoamaan kriittisiä infrastruktuurikohteita ja sieppaamaan Venäjän kansalaisia.
Meillä on todisteita, että ulkomaiset tiedustelupalvelut tukevat näitä aggressiivisia toimia.
Ukraina hyväksyi maaliskuussa 2021 uuden sotilaallisen strategian. Se käsittelee lähes yksinomaan vastakkainasettelua Venäjän kanssa, ja tavoitteena on saada vieraat valtiot konfliktiin maamme kanssa.
Strategia ehdottaa maanalaisen terroritoiminnan järjestämistä Krimillä ja Donbassin alueella.
Siinä esitetään myös ääriviivat mahdolliselle sodalle. Sen pitäisi Kiovan strategien mukaan päättyä "Ukrainalle edullisin ehdoin kansainvälisen yhteisön avulla".
Kuunnelkaa tarkkaan myös seuraava sitaatti siitä, mitä Kiovassa nyt ajatellaan: "Maailmanyhteisön sotilaallisella tuella geopoliittisessa yhteenotossa Venäjän kanssa."
Tämä on valmistautumista sotatoimiin Venäjää vastaan. Tiedämme myös lausunnoista, joiden mukaan Ukraina aikoo valmistaa ydinaseen.
Tämä ei ole vain kerskumista. Ukrainalla on neuvostoaikaista ydinteknologiaa ja ydinaselaukaisuun tarvittavia lentokoneita
ja neuvostovalmisteisia operatiivis-taktisia Totška-U-ohjuksia, joiden kantama on yli sata kilometriä. He voivat tehdä enemmänkin, se on vain ajan kysymys.
Aihiot heillä on neuvostoajalta. Taktisten ydinaseiden hankkiminen on Ukrainalle paljon helpompaa kuin monille muille maille, jotka suunnittelevat niitä nyt.
Varsinkin jos Ukraina saa teknistä tukea ulkomailta. Sitäkään ei voi sulkea pois. Jos Ukraina hankkii joukkotuhoaseita, koko maailman, Euroopan ja varsinkin Venäjän tilanne muuttuu rajusti.
Meidän on pakko reagoida tähän todelliseen vaaraan. Varsinkin, koska länsimaiset suojelijat voivat auttaa Ukrainaa hankkimaan niitä luodakseen uuden uhan maallemme.
Mehän näemme, että Kiovan hallinnolle toimitetaan aseita.
Vuodesta 2014 lähtien yksin USA on käyttänyt miljardeja dollareita ase- ja laitetoimituksiin ja asiantuntijoiden koulutukseen. Viime aikoina länsimaista on mennyt Ukrainaan aseita jatkuvana virtana ja uhmakkaasti koko maailman silmien edessä. Ulkomaiset neuvonantajat johtavat Ukrainan armeijaa ja turvallisuuspalvelua.
Naton joukot ovat viime vuosina olleet harjoitusten varjolla lähes jatkuvasti Ukrainassa.
Sen joukkojen johtamisjärjestelmä on jo integroitu Naton joukkoihin. Naton päämajasta voidaan johtaa Ukrainan asevoimia, jopa sen erillisiä yksiköitä ja ryhmiä.
USA ja Nato kehittävät häpeämättä Ukrainan aluetta mahdollisten sotilaallisten operaatioiden näyttämöksi. Yhteisharjoitukset on selkeästi suunnattu Venäjää vastaan.
Pelkästään viime vuonna niihin osallistui yli 23 000 sotilasta ja yli tuhat sotateknistä laitetta.
Jo hyväksytyn lain mukaan ulkomaiset joukot saavat tulla vuonna 2022 Ukrainaan osallistuakseen monikansallisiin harjoituksiin.
Kyse on selvästi ennen kaikkea Naton joukoista. Täksi vuodeksi on suunniteltu vähintään kymmenen vastaavaa yhteisharjoitusta. Niiden avulla on selvästi tarkoitus peittää Ukrainassa olevien Nato-joukkojen määrän nopea kasvu.
Amerikkalaisten avulla modernisoitu lentokenttien verkosto, Borisbol, Ivano-Frankovsk, Tšugujev, Odessa ja niin edelleen, pystyy varmistamaan sotilasyksiköiden nopean siirron.
Ukrainan ilmatila on avoin USA:n strategisille ja tiedustelukoneille sekä miehittämättömille lentokoneille, joita käytetään Venäjän alueen valvontaan.
USA:n rakentama Otšakovon merivoimien operaatiokeskus pystyy tukemaan Naton sotalaivojen toimintaa ja niiden tarkkuusaseiden käyttöä Venäjän Mustanmeren-laivastoa ja infrastruktuuriamme vastaan koko Mustanmeren rannikolla.
Aikoinaan USA aikoi rakentaa vastaavia kohteita myös Krimille. Krimin ja Sevastopolin asukkaat estivät nämä suunnitelmat. Muistamme tämän aina.
Nyt tällainen keskus on jo otettu käyttöön Otšakovossa, jonka puolesta Aleksanteri Suvorovin joukot taistelivat 1700-luvulla.
Heidän rohkeutensa ansiosta siitä tuli osa Venäjää. Osmanien kanssa 1700-luvulla käytyjen sotien seurauksena Venäjään liitettiin Mustanmeren alue, joka sai nimen Novorossija eli Uusi Venäjä.
Nyt nämä historian virstanpylväät yritetään unohtaa samoin kuin Venäjän imperiumin valtiomiehet ja sotapäälliköt, joita Ukrainan on kiittäminen monista kaupungeista ja pääsystä Mustallemerelle.
Poltavassa kaadettiin hiljattain Suvorovin patsas. Mitä siitä voi sanoa? Luovutteko omasta menneisyydestänne? Niin sanotusta Venäjän imperiumin siirtomaaperinnöstä?
Olkaa sitten johdonmukaisia. Ukrainan perustuslain 17 artikla kieltää ulkomaisten sotilastukikohtien sijoittamisen Ukrainaan. Sen kiertäminen osoittautui kuitenkin helpoksi.
Nato-mailla on Ukrainassa koulutustehtäviä, jotka ovat itse asiassa ulkomaisia sotilastukikohtia. Tukikohta vain nimettiin tehtäväksi, ja kaikki on kunnossa.
Natoon liittyminen on Kiovan strateginen tavoite. Jokaisella maalla on tietenkin oikeus valita turvajärjestelmänsä ja solmia sotilaallisia liittoja.
On kuitenkin yksi "mutta". Kansainvälisiin asiakirjoihinn kirjattu tasa-arvoisen ja jakamattoman turvallisuuden periaate ja velvoite olla vahvistamatta omaa turvallisuutta toisten valtioiden turvallisuuden kustannuksella.
Tämä todetaan Istanbulissa vuonna 1999 hyväksytyssä Etyjin Euroopan turvallisuusperuskirjassa ja Etyjin Astanan julistuksessa vuodelta 2010.
Toisin sanoen turvallisuus pitää varmistaa niin, että se ei uhkaa muita valtioita.
Ukrainan liittyminen Natoon on suora uhka Venäjän turvallisuudelle. Naton Bukarestin huippukokouksessa huhtikuussa 2008 USA ajoi läpi päätöksen Ukrainan ja Georgian liittymisestä Natoon.
Monet USA:n eurooppalaiset liittolaiset ymmärsivät jo tuolloin siihen liittyvät riskit, mutta heidän oli pakko hyväksyä vanhemman kumppaninsa tahto.
Amerikkalaiset käyttivät heitä hyväkseen toteuttaakseen Venäjän-vastaista politiikkaansa. Monet jäsenmaat suhtautuvat edelleen skeptisesti Ukrainan Nato-jäsenyyteen.
Monet Euroopan maat sanovat, että meidän ei kannata huolestua, sillä se ei tapahdu lähiaikoina. Yhdysvaltalaiset kumppanimmekin sanovat samaa.
"Hyvä on", me vastaamme, "ellei huomenna, niin ylihuomenna." Mitä tämä muuttaa historiallisessa perspektiivissä? Ei mitään.
Me tiedämme USA:n kannan, että aktiiviset sotatoimet Itä-Ukrainassa eivät estä Ukrainan liittymistä Natoon, jos se täyttää Naton kriteerit ja kitkee korruption.
Meille vakuutetaan jatkuvasti, että Nato on rauhaa rakastava puolustusliitto, eikä uhkaa Venäjää. Meidän pitäisi jälleen luottaa sanaan. Tiedämme kuitenkin noiden sanojen todellisen arvon.
Vuonna 1990, kun keskusteltiin Saksojen yhdistymisestä, USA lupasi Neuvostoliiton johdolle, että "Naton toimivalta tai sotilaallinen läsnäolo ei laajene tuumakaan itään" ja että "Saksan yhdistyminen ei johda Naton sotilaallisen organisaation leviämiseen itään."
He antoivat suullisia lupauksia, jotka osoittautuivat tyhjiksi puheiksi.
Myöhemmin he vakuuttivat meille, että Keski- ja Itä-Euroopan maiden liittyminen Natoon parantaisi niiden suhteita Moskovaan, vapauttaisi ne raskaan historiallisen perinnön synnyttämästä pelosta, ja loisi jopa Venäjä-myönteisten maiden vyöhykkeen.
Kävi kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Eräät Itä-Euroopan maat toivat liittoumaan russofobian avulla kompleksinsa ja stereotypiansa Venäjän uhasta ja vaativat kollektiivista puolustusjärjestelmää ensisijaisesti Venäjää vastaan.
Se tapahtui vieläpä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, jolloin Venäjän ja lännen suhteet olivat hyvät meidän avoimuutemme ja hyväntahtoisuutemme ansiosta.
Venäjä täytti kaikki velvoitteensa, veti joukkonsa Saksasta ja Keski- ja Itä-Euroopan maista ja edesauttoi näin kylmän sodan perinnön voittamista.
Esitimme johdonmukaisesti erilaisia yhteistyövaihtoehtoja muun muassa Etyjissä ja Nato-Venäjä -neuvostossa.
Sanon nyt jotain, mitä en ole sanonut koskaan julkisesti. Puhun tästä ensimmäisen kerran. USA:n eroava presidentti Bill Clinton vieraili Moskovassa vuonna 2000. Kysyin, miten USA suhtautuisi, jos Venäjä liittyisi Natoon.
En paljasta keskustelun kaikkia yksityiskohtia, mutta reaktio kysymykseeni näytti ulospäin hyvin hillityltä. Mutta heidän todellinen suhtautumisensa näkyy heidän käytännön toimissaan maamme suhteen.
Niitä ovat avoin tuki Pohjois-Kaukasian terroristeille, piittaamaton suhtautuminen vaatimuksiimme ja turvallisuushuoliimme Naton laajentuessa, vetäytyminen ABM-sopimuksesta ja niin edelleen.
Haluan kysyä: Miksi tämä kaikki? Mitä varten? Vaikka ette haluaisi pitää meitä ystävänä ja liittolaisena, niin miksi tehdä meistä vihollinen? Tähän on vain yksi vastaus.
Kyse ei ole hallinnostamme eikä mistään muusta. He eivät vain tarvitse Venäjän kaltaista suurta itsenäistä maata. Siinä vastaus kaikkiin kysymyksiin.
Tämä on USA:n perinteisen Venäjän-politiikan lähde. Tästä johtuu suhtautuminen turvallisuusehdotuksiimme.
Vilkaisu karttaan näyttää, missä määrin länsimaat ovat pitäneet lupauksensa estää Naton laajeneminen itään. He petkuttivat. Olemme nähneet Naton viisi laajenemisaaltoa.
Vuonna 1991 Natoon hyväksyttiin Puola, Tšekki ja Unkari, vuonna 2004 Bulgaria, Viro, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia ja Slovenia, vuonna 2009 Albania ja Kroatia, vuonna 2017 Montenegro ja vuonna 2020 Pohjois-Makedonia.
Tämän tuloksena Naton sotilaallinen infrastruktuuri tuli aivan Venäjän rajoille. Se oli keskeisiä syitä Euroopan turvallisuuskriisiin, vaikutti kielteisesti kansainvälisiin suhteisiin ja johti keskinäisen luottamuksen menettämiseen. Tilanne heikkenee edelleen, myös strategisella alueella. Romaniaan ja Puolaan perustetaan ohjusten torjunta-alueita osana USA:n maailmanlaajuista ohjuspuolustusjärjestelmää.
Sinne sijoitettuja laukaisulaitteita voi käyttää Tomahawk-risteilyohjusten laukaisemiseen.
Lisäksi USA kehittää Standard-6-ohjusta, joka voi ilma- ja ohjustorjunnan lisäksi iskeä maalla ja meren pinnalla oleviin kohteisiin.
Eli puolustukselliseksi väitettyyn ohjuspuolustusjärjestelmään tulee uusia hyökkäysominaisuuksia. Meillä olevat tiedot antavat hyvän syyn uskoa, että Ukrainan liittymisestä Natoon ja sen laitosten tuomisesta sinne on jo päätetty.
Se on vain ajan kysymys. Ymmärrämme, että siinä tapauksessa Venäjää koskeva sotilaallinen uhka kasvaa moninkertaiseksi.
Ja haluan korostaa, että maahamme kohdistuvan äkillisen iskun riski moninkertaistuu.
Amerikkalaiset strategiset suunnitteluasiakirjat vahvistavat mahdollisuuden niin sanottuun ennaltaehkäisevään iskuun vihollisen ohjusjärjestelmiin.
Kuka on USA:n ja Naton päävihollinen? Tiedämme, että se on Venäjä. Naton asiakirjoissa maamme on julistettu virallisesti suurimmaksi uhkaksi euroatlanttiselle turvallisuudelle.
Ja Ukraina toimisi sillanpääasemana iskulle Venäjään. Esi-isämme eivät varmaan uskoisi, jos he kuulisivat tämän. Emme mekään halua tätä uskoa, mutta totta se on. Haluan, että tämä ymmärretään sekä Venäjällä että Ukrainassa.
Monet ukrainalaiset lentokentät ovat lähellä maamme rajoja. Ukrainaan sijoitetut Naton taktiset ilma- ja täsmäaseet pystyvät iskemään maahamme aina Volgogradiin, Kazaniin, Samaraan ja Astrahaniin asti.
Jos tiedustelututkia sijoitetaan Ukrainaan, Nato saa mahdollisuuden valvoa Venäjän ilmatilaa Uralille saakka. Sen jälkeen, kun USA rikkoi INF-sopimuksen, Pentagon on kehittänyt useita maalla sijaitsevia iskuaseita, kuten ballistisia ohjuksia, jotka voivat osua kohteisiinsa, jopa 5 500 kilometrin etäisyydellä.
Jos niitä sijoitetaan Ukrainaan, ne pystyvät osumaan kohteisiin Venäjän koko Euroopan-puoleisessa osassa ja jopa Uralin takana.
Tomahawk-ohjusten lentoaika Moskovaan on 35 minuuttia, ballististen ohjusten lentoaika Harkovin alueelta 7–8 minuuttia ja hypersonic-iskuaseiden 4–5 minuuttia.
Se on kuin veitsi kurkulla.
He aikovat epäilemättä toteuttaa suunnitelmansa kuten he ovat tehneet toistuvasti viime vuosina laajentamalla Natoa itään ja tuomalla aseitaan ja laitteitaan Venäjän rajoille piittaamatta protesteistamme ja varoituksistamme.
He eivät välittäneet niistä vaan tekivät, mitä halusivat. He käyttäytyvät tietysti samalla tavalla jatkossakin noudattaen sanontaa koirat haukkuu, mutta karavaani kulkee.
Sanon heti, että me emme suostuneet emmekä suostu tähän. Venäjä on kannattanut ja kannattaa sitä, että vaikeimmatkin ongelmat ratkaistaan poliittisin ja diplomaattisin neuvotteluin. Ymmärrämme valtavan vastuumme alueellisesta ja globaalista vakaudesta.
Venäjä teki jo vuonna 2008 aloitteen Euroopan turvallisuussopimuksesta. Sen idea oli, että yksikään euroatlanttinen maa tai kansainvälinen organisaatio ei voi vahvistaa turvallisuuttaan toisten turvallisuuden kustannuksella. Ehdotuksemme kuitenkin hylättiin sillä verukkeella, että Venäjän ei pidä antaa rajoittaa Naton toimintaa.
Lisäksi meille sanottiin suoraan, että vain Naton jäsenillä voi olla juridisesti sitovat turvallisuustakuut. Luovutimme viime joulukuussa läntisille kumppaneillemme sopimusluonnoksen Venäjän ja USA:n välisistä turvatakuista sekä sopimusluonnoksen toimenpiteistä Venäjän ja Naton jäsenmaiden turvallisuuden takaamiseksi. Yhdysvallat ja Nato vastasivat yleisillä lausunnoilla.
Niissä oli mukana rationaalisuuden hiven, mutta ne koskivat toissijaisia asioita ja näyttivät yritykseltä ohjata keskustelu sivuraiteille.
Vastasimme korostamalla, että olemme valmiit jatkamaan neuvotteluja, mutta sillä ehdolla, että kaikki asiat käsitellään yhtenä pakettina, joka sisältää kolme tärkeintä ehdotustamme.
Ensimmäinen on Naton laajentumisen estäminen.
Toinen on Naton pidättäytyminen hyökkäysaseiden sijoittamisesta Venäjän rajoille. Kolmas on Naton sotilaallisen kyvyn ja infrastruktuurin palautus sille tasolle, millä ne olivat 1997, jolloin allekirjoitettiin Venäjän ja Naton yhteistyösopimus.
Juuri nämä periaatteelliset ehdotukset jätettiin huomiotta. Läntiset kumppanit toistivat jälleen kerran kaikkien tuntemat lauseet siitä, että joka maalla on oikeus valita vapaasti tapansa varmistaa turvallisuutensa ja liittyä mihin tahansa sotilasliittoihin ja liittoumiin.
Eli heidän asenteensa ei ollut muuttunut ja kuulimme tutut viittaukset Naton avoimien ovien politiikkaan. Lisäksi he yrittivät kiristää meitä ja uhkasivat pakotteilla, jotka he ottavat käyttöön joka tapauksessa Venäjän suvereniteetin ja asevoimien voiman kasvaessa.
Aina löytyy tekosyy uudelle pakotehyökkäykselle, tai se keksitään riippumatta Ukrainan tilanteesta. Heidän ainoa tavoitteensa on hidastaa Venäjän kehitystä. He tekevät niin jatkossakin, aivan kuten ennenkin, jopa ilman muodollista tekosyytä vain siksi, että olemme olemassa, emmekä luovu koskaan suvereniteetistamme, kansallisista eduistamme tai arvoistamme.
Haluan sanoa selvästi ja suoraan: kun emme saaneet USA:lta ja Natolta vastausta ehdotukseemme tasavertaisesta dialogista peruskysymyksistä, ja maahamme kohdistuva uhka kasvaa merkittävästi, Venäjällä on täysi oikeus ryhtyä vastatoimiin oman turvallisuutensa takaamiseksi.
Juuri niin me aiomme tehdä.
Mitä tulee Donbassin tilanteeseen, niin Kiovan hallitseva eliitti kertoo jatkuvasti julkisesti, ettei se halua panna täytäntöön Minskin sopimuksia, eikä ole kiinnostunut rauhanomaisesta ratkaisusta.
Se yrittää päinvastoin aloittaa jälleen salamasodan Donbassissa, kuten tapahtui jo vuonna 2014 ja 2015. Me muistamme, miten nuo seikkailut päättyivät. Donbassin asutuskeskukset joutuvat joka päivä tulituksen kohteeksi.
Suuri sotilasryhmä käyttää jatkuvasti drooneja, raskasta aseistusta, ohjuksia, tykistöä ja raketinheittimiä. Siviilien tappaminen, saarto, lasten, naisten ja vanhusten pahoinpitely vain jatkuu. Loppua sille ei ole näkyvissä.
Niin sanottu sivistynyt maailma, jonka ainoiksi edustajiksi läntiset kollegamme ovat julistautuneet, on päättänyt olla näkemättä sitä.
Ikään kuin ei olisi olemassakaan kauhua ja kansanmurhaa, jonka kohteeksi on joutunut lähes neljä miljoonaa ihmistä.
Ja vain siksi, että he eivät hyväksyneet lännen tukemaa vallankaappausta vuonna 2014 ja vastustivat kansalliseksi politiikaksi nostettua siirtymistä kohti alkukantaista ja aggressiivista nationalismia ja uusnatsismia.
He taistelevat perusoikeudestaan elää omalla maallaan, puhua omaa kieltään ja säilyttää kulttuurinsa ja perinteensä. Kuinka kauan tämä tragedia voi jatkua? Kuinka kauan sitä voi sietää?
Venäjä on halunnut turvata Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ja vaatinut sinnikkäästi, että pannaan täytäntöön YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 2202, joka hyväksyttiin 17.2.2015 ja jossa vahvistettiin 12.2.2015 hyväksytty Minskin sopimus Donbassin tilanteen ratkaisusta. Kaikki oli turhaa.
Presidentit ja kansanedustajat vaihtuivat, mutta Kiovassa vallan kaapannut aggressiivinen ja nationalistinen hallinto pysyi ennallaan. Se on täysin vuoden 2014 vallankaappauksen tuote. Ne, jotka lähtivät verenvuodatuksen, väkivallan ja laittomuuden tielle, tunnustivat ja tunnustavat vain sotilaallisen ratkaisun Donbassin kysymykseen.
Siksi katson välttämättömäksi tehdä kauan odotettu päätös tunnustaa välittömästi Donetskin kansantasavallan ja Luhanskin kansantasavallan itsenäisyys ja suvereniteetti.
Pyydän Venäjän federaation liittokokousta tukemaan tätä päätöstä, ja ratifioimaan molempien tasavaltojen kanssa solmitun ja ystävyys- ja avunantosopimuksen.
Nämä asiakirjat laaditaan ja allekirjoitetaan piakkoin. Ja Kiovassa vallan anastaneiden ja sitä edelleen käyttävien on lopetettava vihollisuudet välittömästi.
Muuten kaikki vastuu verenvuodatuksen jatkumisesta on täysin Ukrainan hallinnon omallatunnolla. Ilmoittaessani tehdyistä päätöksistä luotan Venäjän kansalaisten, maan kaikkien isänmaallisten voimien tukeen.
Kiitos.
