Jos seisoo hiljaisena sunnuntaiaamuna Walesissa Cardiganinlahden rannalla, voi kuulla merestä kirkonkellojen vaimean kumun. Niin kertoo yksi Walesin tunnetuimmista legendoista. Toisen version mukaan kellot soivat, jos Walesia uhkaa jokin suuri vaara.
Korva tarkkana kannattaa olla etenkin Aberdyfin kylässä, sillä silloin on lähimpänä merenpohjaan jäänyttä Cantre'r Gwaelodian valtakuntaa. Siellä oli toistakymmentä kylää ja kaupunkia kirkkoineen, ja sen pellot olivat niin viljavia, että yksi aari siellä oli neljän veroinen muualla.
Siten vakuuttaa legenda, jonka ensimmäinen versio kirjoitettiin 1200-luvun alkupuoliskolla runoksi Carmathren mustaan kirjaan. Siihen on talletettu muistoja vuosisadoilta, jotka jo tuolloin olivat historiaa. Mukana on muun muassa yksi varhainen versio kelttikuningas Arthurin ja hänen hovivelhonsa Merlinin tarinasta.
"Os wyt ti yn bur i mi fel rwyf fi yn bur i ti, mal un, dau, tri, pedwar, pump, chwech meddai clychau Aberdyfi."
Näin alkaa 1800-luvun kymrinkielinen laulu kuudesta kirkonkellosta, jotka soivat Cardiganinlahden syvyyksistä uskollisille rakastavaisille. Laulu on edelleen suosittu, kun Walesin pubeissa puhjetaan laulamaan yhdessä.
Laulun voi kuunnella YouTubesta Celtic & Nordic Folk Songs -kanavalta.
Meri yllätti kesken juhlien
Arthurin ja Merlinin lailla myös Cantre'r Gwaelodia ja sen tuhoa on pidetty pelkkänä hyvänä tarinana, mutta brittiläisten Swansean ja Oxfordin yliopistojen tutkimuksen mukaan tarussa onkin totta toinen puoli: Walesin rannikolta on todistettavasti kadonnut saaria.
Katoamisen syistä tutkijat toki ovat eri mieltä kuin keskiajan tarinankertojat Cantre'r Gwaelodian tuhosta. He osasivat nimetä jopa syyllisen. Joidenkin mielestä hän oli kuninkaan ystävä Seithenn, mutta runon varhaisin versio syyttää Mererid-neitoa.
Cantre'r Gwaelod oli niin alavaa rantamaata, että sitä oli suojeltava nousuvedeltä valleilla. Niiden porttien vahtiminen oli Mereridin tehtävä.
Eräänä myrsky-yönä vuoden 600 paikkeilla Seithenn piti hauskaa kuninkaan palatsissa, joi runsaasti viiniä ja vokotteli Mereridiä. Tältä jäi sen vuoksi huomaamatta, miten meri paisui ja tulvahti sisään auki olleista porteista.
Vauras valtakunta katosi iäksi aaltoihin ja paennut väki joutui muistelemaan menneitä uusilla, niukilla asuinsijoilla.
Saarten olemassaolon todistava tutkimus perustuu vanhimpaan tarkkaan karttaan, joka Britanniasta on säilynyt, sekä rannikon ja merenpohjan geologisiin ja batymetrisiin tutkimuksiin. Batymetriassa mitataan merten, järvien ja jokien syvyyden vaihteluja.
Lahjoittajansa mukaan Oxfordin yliopistossa Gough'n kartaksi nimetyn kartan arvioidaan olevan peräisin 1200- ja 1300-lukujen vaihteesta. Karttaan on piirretty Walesin länsirannikolle kaksi saarta, joita ei enää 1500-luvulla ollut olemassa. Kooltaan kumpikin oli noin 180 neliökilometriä.
Vaikka kartan merkintöjä on nykyisin osittain vaikea tulkita, sen todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä, sillä se on tavattoman tarkka tuotos työkaluilla, joita tuohon aikaan oli saatavilla, tutkijat sanovat. Digitalisoitua karttaa voi katsella yksityiskohtaisesti verkossa.
Oman panoksensa tutkimukseen antoi myös 100-luvulla elänyt roomalainen kartantekijä näkemyksellään Britannian rantaviivasta. Klaudios Ptolemaiosin piirtämän perusteella se oli Walesissa 13 kilometriä kauempana merellä kuin nykyisin.
Legendaa on hyödynnetty opetusmielessä monin tavoin. Aluksi sitä kerrottiin varoittavana esimerkkinä siitä, miten velvollisuudet voivat unohtua himon tieltä. Sittemmin edistettiin raittiuden asiaa muistuttamalla, miten kaltoin kävi, kun Seithenn joi liikaa.
Atlantic Geoscience -lehdessä julkaistun tutkimuksen hahmottama malli rannikon muutoksista ulottuu aina kymmenentuhannen vuoden taakse, viimeisimmän jääkauden väistymiseen.
Vuosituhansien varrella eroosio on haukannut maata ja synnyttänyt saaria, jotka puolestaan ovat vuorollaan huvenneet aaltoihin.
Jään mukana tulleet hienojakoiset sedimentit huuhtoutuvat eroosiossa pois, mutta kivenlohkareet jäävät paikoilleen. Walesin rannikolta kadonneitten saarten sijainti kartalla osuu yhteen merenpohjassa makaavien lohkareiden kanssa. Ne ovat laskuveden aikaan edelleen havaittavissa.
Walesilaiset kutsuvat niitä sarneiksi, astinkiviksi. Legendan mukaan ne ovat jäänteitä pengertiestä, jota pitkin Cantre'r Gwaelodista pystyi kulkemaan nykyiselle rannalle myös nousuveden aikana.
Legenda Cantre'r Gwaelodin äkillisestä tuhosta saattaa perustua siihen, että myrsky tai tsunami iski eroosion syömälle rannikolle, josta ei ollut kestämään luonnonmullistusta.
Cardiganinlahden menneisyyden lisäksi tutkimus antaa pohjatietoa vastaavien alavien rantojen evoluutiosta muualla Luoteis-Euroopassa, sanoo toinen tutkimuksen tekijöistä, Swansean yliopiston geologian professori Simon Haslett.
– Rannikkojen dynamiikan ymmärtäminen ei ole koskaan ollut niin tärkeää kuin juuri nyt. Osa tutkimamme alueen kaupungeista on alttiita ilmaston ja merenpinnan muutoksille, ja ensimmäisten brittiläisten ilmastopakolaisten on ennustettu lähtevän liikkeelle juuri täältä.
Lue myös:
