12-vuotias Sinem Kurtbay jännitti sitä aamua enemmän kuin muita aamuja elämänsä aikana. Hän harjasi vallattomat hiuksensa ja pani uuden repun selkäänsä. Hän kirmasi bussipysäkille miljoona perhosta vatsassaan ja hyppäsi bussiin.
Oven sulkeuduttua Sinem huomasi olevansa väärässä bussissa! Juuri siinä, johon täti oli edellispäivän opastusretkellä kieltänyt menemästä.
Älä ota T-bussia, oli täti painottanut, mutta tärkein ohje unohtui, kun päässä pyörivät muut ajatukset. Millainen uusi koululuokka olisi? Saisiko hän ystäviä? Mitä, jos kukaan ei tykkäisi hänestä?
Mutta nyt hänellä oli isompi ongelma. En ikinä löydä uuteen kouluun, Sinem mietti itku kurkussa.
Suurin muutos Suomeen tullessa oli vapaus. Vapaus liikkua ja tehdä, mitä haluaa.
Sinem Kurtbay
Nykyinen maajoukkuepurjehtija Sinem Kurtbay, 31, saapui perheineen Suomeen elokuussa vuonna 2003.
Moni muistaa Kurtbayn kohusta, joka liittyi Katiska-huumejuttuun. Kurtbayn kanssa maapaikan Tokion olympialaisiin purjehtinut Janne Järvinen sai tuomion Katiska-jutussa eikä saanut edustusoikeutta olympialaisiin.
Katso alta, miten Kurtbay muistelee kohua nyt. Juttu jatkuu videon jälkeen.
Järvisen tilalle Nacra 17 -luokkaan hyppäsi Akseli Keskinen, jonka kanssa Kurtbay saavutti olympiaregatassa sijan 13.
Kurtbayn ja Keskisen todellinen läpimurto tapahtui viime kesänä, kun heinäkuun EM-kisoissa tuli hopeaa ja syyskuun MM-kisoissa pronssia.
Avoimuus, ennakkoluulottomuus ja rohkeus ovat auttaneet Kurtbayta silloin, kun on pitänyt muuttaa suuntaa tai tehdä isoja päätöksiä. Samoja ominaisuuksia tarvitaan myös purjeveneessä.
Nacra 17 -luokan vene kulkee hurjaa vauhtia, jopa 50 kilometriä tunnissa. Veneen alta löytyvät foilit eli kantosiivet, joiden avulla vene nousee riittävässä vauhdissa ylös vedestä.
– Minulla ei ole pelkoja. En pelkää, että vene kaatuu tai törmätään. Eikä haittaa, jos satutan itseni. En tietenkään haluaisi satuttaa itseäni, mutta se ei ole rajoittava tekijä. Meidän veneessä pitää uskaltaa vähän enemmän, muuten jää muita hitaammaksi, Kurtbay kertoo.
Uskallusta vaati myös muutto 12-vuotiaana uuteen maahan.
Turkissa elämä oli rajattua
Savonlinnassa syntynyt Kurtbay asui Turkissa kaksitoistavuotiaaksi asti turkkilaisen isänsä, suomalaisen äitinsä ja pikkuveljensä kanssa.
Ystävät ja elämä mahtuivat pienelle alueelle, johon kuuluivat koti, naapurusto, koulu ja purjehdusseura. Kurtbaylla oli paljon ystäviä, joista osa on elämässä edelleen.
Turkissa elämä oli rajattua ja sitä kautta turvallista. Joskus Sinem karkasi kavereidensa kanssa kotipihan ulkopuolelle, mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan vanhemmille.
Eläväinen ja energinen Sinem kaipasi liikuntaharrastusta ja hänen purjehdusuransa alkoi seitsemänvuotiaana Istanbulin purjehdusseurassa.
Kyseessä ei ollut rakkaus lajiin, vaan ihan muut asiat motivoivat Sinemiä.
– Minulla oli pieni ihastus parhaan kaverini isoveljeen. Hän aloitti purjehduksen, ja äiti kysyi, haluanko mennä mukaan. Sanoin, että voin mennä kokeilemaan. Tämä kaverin isoveli lopetti parin viikon päästä, minä jatkan edelleen, Kurtabay hymyilee.
Turkissa asuessaan Kurtbayn perhe vieraili vuosittain Suomessa, yleensä talvella.
Vaikka Kurtbay piti pohjoisesta maasta, perheen päätös muuttaa Suomeen lasten koulunkäynnin takia oli iso elämänmuutos.
– Suurin muutos Suomeen tullessa oli vapaus. Vapaus liikkua ja tehdä, mitä haluaa.
– Kukaan ei sanonut, että en saa mennä jonnekin tai tehdä asioita. Heti ensimmäisenä päivänä pyöräilin purjehdusseuralle enon kanssa. Se oli pieni seikkailu joka päivä, kun pyöräilin, Sinem muistelee.
Suomessa piti kasvaa teiniksi yhdessä yössä
Kun Sinem Kurtbay asteli 12-vuotiaana ensimmäisen kerran suomalaiseen kouluun, vapaus konkretisoitui ihan uudella tavalla.
Sinem ei päässyt aloittamaan koulua yhtä aikaa muiden oppilaiden kanssa, sillä hän oli ollut kisareissulla. Kouluun meno jännitti muutenkin, koska Sinem ei osannut suomen kieltä eikä englantikaan sujunut vielä kunnolla.
Kurtbayn perhe muutti Espooseen, Niittykumpuun, josta Sinemin piti matkustaa yksin kouluun Kulosaareen.
Loppukesän sää oli Turkin helteisiin tottuneille viileä, kun Sinem Kurtbay hyppäsi tädin ohjeista huolimatta väärään bussiin.
Bussi päätyi Lauttasaareen.
Sinemin hätä ei kestänyt kauan, sillä hän oli neuvokas ja avoin luonteeltaan. Sinem kysyi rohkeasti apua, pääsi bussilla Ruoholahteen ja sieltä metrolla lähelle koulua.
Pienen kävelymatkan jälkeen tasakattoinen, punatiilinen koulurakennus näkyi edessä. Oppilasmäärältään koulu oli pienempi, mihin Sinem oli Turkissa tottunut.
Pihaan tultuaan Sinem hämmentyi. Yläkoululaiset tuntuivat kovin vanhoilta merkkivaatteineen ja meikkeineen. Kaikki eivät ymmärtäneet, mitä tummakutrinen Turkista muuttanut tyttö yritti kertoa.
"Erilaiselta" näyttävä ja kielitaidoton Kurtbay pudotettiin outoon ympäristöön, jossa olisi pitänyt kasvaa teiniksi yhdessä yössä.
– Kaikki meikkasivat, oli bileitä sekä tyttö- ja poikaystäviä, Kurtbay muistelee hämmästynyttä ensivaikutelmaansa suomalaisista teineistä.
Sinem halusi mieluummin urheilla eikä koskaan meikannut. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, mutta yritti olla oma itsensä uudessa porukassa.
Purjehdusyhteisö oli Suomessa turvasatama ja Kurtbay löysi paikkansa Espoon Pursiseurasta. Tätä nykyä NJK:ta edustava Kurtbay nautti harjoittelusta, mutta syksyn kääntyessä talveksi hän hämmästyi.
– Sinemille vaikeinta oli se, kun meri jäätyi eikä hän voinut purjehtia viittä kertaa viikossa, mihin hän oli Turkissa tottunut, Saila-äiti nauraa.
"Koti on siellä, minne puran matkalaukkuni"
Kurtbay on maailmankansalainen. Hän kävi Suomessa englanninkielisen lukion ja muutti 19-vuotiaana opiskelemaan Kööpenhaminaan kauppakorkeakouluun kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Opiskeluun kuului myös jakso Singaporessa.
Olympiadit ovat rytmittäneet Kurtbayn elämää ja luovat raamit hänelle jatkossakin. Kurtbay oli lähellä paikkaa jo Rion olympialaisiin 2016, mutta loukkaantuminen vesitti suunnitelmat.
Kurtbayn perhe pitää päivittäin yhteyttä Sinemin kiertäessä maailmaa. Kun tytär saapuu kotiin, kokoontuu perhe yhteen.
Äidin mukaan he ovat tottuneet tällaiseen elämäntapaan ja kommunikoivat jopa enemmän kuin ihmiset, jotka asuvat lähellä toisiaan.
– Toki toivoisin, että Sinemillä olisi pysyvä koti, mutta tällä hetkellä sille ei olisi käyttöä. Purjehdus ja kaverit ovat olleet aina Sinemille kaikki kaikessa, hän ei ole koskaan pyytänyt mitään muuta, Saila-äiti sanoo.
– Purjehtijat ovat kuin yksi monikulttuurinen perhe, kun he matkustavat yhdessä kisoista toisiin. He puhuvat samaa "kieltä", heidän elämänsä pyörii purjehduksen ympärillä.
Sinemillä ei ole juureton olo. Hänelle ja koko perheelle monikulttuurisuus on luonnollinen asia. Perhe on tottunut kansainväliseen meininkiin, olihan isoisä suurlähettiläs.
– Sanon aina, että olen suomalainen. Se pistää ihmiset miettimään, ja kun lisään, että olen puoliksi turkkilainen, niin ihmiset saavat ahaa-elämyksen, Kurtbay nauraa.
– Yritän puhua turkkia kotona isän kanssa, mutta meidän kieli vaihtelee tosi paljon. Joskus puhumme turkkia, joskus suomea, joskus englantia. Puhun kaikille englantia aina riippumatta siitä, minkä maalaisia he ovat.
Maailman meret ja ihmiset vetävät Kurtbayta puoleensa. Kumppanit ovat löytyneet purjehduspiireistä. Koti on siellä, minne hän purkaa matkalaukkunsa.
– Äiti luulee, että kaipaan kotia. Olen tottunut eikä se häiritse minua yhtä paljon kuin kavereitani. Kun olen ulkomailla, teen siellä olevista ystävistä perheen. Mitä pidempään teen tätä, sitä vaikeampi on uskoa, että olisin joskus jossain pidempään, mutta tulevaisuus näyttää, Kurtbay pohtii.
– Olen aika hyvä näkemään asioiden parhaat puolet ja rakentamaan kodin sinne, missä ollaan.
Lue lisää:
