Tämän joulun lasta ei ympäröi herran kirkkaus seimessä vaan kaupallinen viestintä. Lapset elävät jatkuvan markkinointiviestinnän, yhä lyhytikäisemmän elektronisen romun sekä tahtomisen ja todellisen tarpeen sekamelskassa.
Oma äitini sai lapsena joululahjaksi hedelmän ja karkkipussin, jonka suurin ilo tuli siitä, kun pussista sai tarjota muille sisaruksille. Olin lapsena suhtellisen järkyttynyt äitini joulukertomuksesta, koska se sai minut väistämättä miettimään omaa toivelistaani. Toiveeni olivat yleensä suuria ja niitä oli paljon. Tunnistin itsestäni myös hyvin vähäisen tarpeen jakaa saamaani lahjaa kenenkään kanssa: äidistäni poiketen se mikä oli minun, oli minun.
Tämän joulun meininkiin verrattuna jouluina saavutetut 2 Barbiani oli kohtuullisen viatonta esimakua tulevien sukupolvien joulukokemuksesta. Tämän päivän lapsi saa hyvin paljon viestejä siitä, mitä juuri hänen kannattaisi haluta lahjaksi. Lapsen ei tarvitse lähteä kotoaan etsimään mainontaa, koska se tulee pyytämättä jo jokaiseen laitteeseen, jolla digitaaliajan lapsi viettää aikaansa.
Hukummeko me loppujen lopuksi omaan elektroniseen romuumme on toki hyvä kysymys, mutta ehkä sitä pohditaan vasta joulun jälkeen.
Erittäin monen lapsen joulutoiveissa on uutta elektroniikkaa. Uudella elektroniikalla korvataan vanhaksi käynyttä tai hidastunutta välineistöä. Vanhat romut jäävät pyörimään ympäri kämppää tai kaapin pohjalle.
YK:n vuonna 2012 julkaiseman raportin mukaan maailman elektroninen jätekuorma nousee vuoteen 2017 mennessä 65 miljoonaan tonniin. Kun puhelimen elinkaari alkaa olla noin puolitoista vuotta ja kannettavan tietokoneen pari vuotta, e-jätteen kasvuvauhti tuntuu realistiselta. Hukummeko me loppujen lopuksi omaan elektroniseen romuumme, on toki hyvä kysymys, mutta ehkä sitä pohditaan vasta joulun jälkeen.
Lapsen joulu kiertyy varsin perusteellisesti tahtomisen ympärille. Vaikka joulu olisi erinomaista aikaa opettaa lapselle antamisen merkitystä, harva lapsi pakkaa vanhoja lelujaan Pelastusarmeijan joulupataan. Tämä ei johtu lasten perusteellisesta ahneudesta vaan siitä, ettei lasten vanhemmilla ole aikaa ottaa ohjelmaansa enää yhtään aikaa vievää lisäelementtiä.
Jouluna on myös erinomainen aika opettaa lapselle tahtomisen ja tarvitsemisen ero. On asioita, joita lapsi tarvitsee perustellusti ja on asioita, joita lapsi haluaa, koska hän haluaa ja kaveritkin haluavat. Kuinka moni lapsi löytää vielä huoneestaan juuri ne maailman tärkeimmät asiat, jotka oli pakko saada viime jouluna? Ei ehkä kovin moni.
Ne asiat, joita lapset eivät voi koskaan saada liikaa, eivät löydy kaupan hyllyltä.
Vanhemman ikävä velvollisuus on opettaa lapsensa hyväksi häviäjäksi. Hyvän häviäjän opetus alkaa jo seurapeleistä, joissa aikuisen ei ole viisasta antaa lapsensa aina voittaa. Sama koskee joulun toiveita, aikuisen ikävä velvollisuus on opettaa lapselle, ettei kaikkia toiveita kukaan voi saavuttaa tässä elämässä. Elämä on joka tapauksessa sellainen matka, että siinä joutuu pettymään monta kertaa. Omien vanhempien kanssa pettymisen opettelu on huomattavasti mukavampaa ja turvallisempaa kuin ulkopuolisessa maailmassa, joka ei käsittele lapsiaan välttämättä yhtään silkkihansikkain.
Meidän lapsemme saavat varmasti kaikilla mittapuilla ihan liikaa materiaalisia lahjoja. Ne asiat, joita lapset eivät voi koskaan saada liikaa, eivät löydy kaupan hyllyltä. Lapset toivovat kaikkein eniten rakkautta, riidatonta ja stressitöntä pyhien viettoa, naurua, ulkoilua, pelaamista ja kirjojen lukemista eli ihan tavallista elämää jouluna ja joulun jälkeen. Ne ovat juuri ne asiat, joita ei saa pakettiin millään osamaksusuunnitelmalla, vaan ne löytyvät aikuisen korvien välistä. Jos aikuisen mieli on jouluna hyvä ja seesteinen, on lapsenkin mieli hyvä ja seesteinen.
Rauhaa kohti ja hyvää joulua!
Sari Helin
Kirjoittaja on yrittäjä ja Huono äiti -blogin perustaja
