Kenellä on valta määrittää roolit yhteiskunnassa? Millainen luokkajako maailmassa vallitsee? Mitä tietoa pidät luotettavana? Onko luonnollista luontoa enää olemassakaan? Mihin maailmankuvasi perustuu? Pitääkö tunteet käsitellä kasvotusten?
EMMAn 22 taiteilijan ryhmänäyttely Nykyaikaa etsimässä ei päästä kävijäänsä helpolla. Perinteisten seinätekstien ja taiteilijaesittelyiden sijasta katsojalle esitetään valtavan kokoluokan suoria kysymyksiä. Ne johdattelevat kunkin teoksen teemaan. Omintakeinen ratkaisu omintakeiselta museolta, myhäilee EMMAn johtaja Pilvi Kalhama.
– On oikeastaan jonkinlainen mantra, jota toistellaan, että nykytaide heittää katsojalle kysymyksen, mutta kuinka usein ne kysymykset oikeasti heräävät katsojan mielessä? Me halusimme auttaa tässä.
Ratkaisu on ainakin hollantilaisen, Belgiassa työskentelevän Elly Strikin mieleen.
– Mielestäni taide aina kaikuu ja resonoi monia asioita. Sen selittäminen opettavaiseen tyyliin on kuitenkin melko tylsää.
Persoonallisesta värinkäytöstä, henkimaailman hahmoista ja suurille papereille maalatuista olioista tunnettu Strik on uurastanut EMMAssa jo viikon päivät rakentamassa kokonaisuutta teoksistaan. Se on kuin yksityisnäyttely ryhmänäyttelyn sisällä.
EMMAn arkkitehtuuri on tehnyt taiteilijaan vaikutuksen, mutta yhdessä Ben Okrin kanssa toteutettu ääniteos aiheutti myös tuskaa. Suuren, vanhan painotalon akustiikka oli yllätys.
– Halusin tulla hyvissä ajoin, sillä halusin tietää, millainen paikka on Helsinki, ja millainen tämä museo on. Pidän tästä todella paljon. Arkkitehtuuri vaikuttaa siihen, miten Okrin ääni soi suhteessa minun teoksiini ja suhteessa koko tähän tilaan.
Entisen painotalon avaruudessa ajatus virtaa
Näyttelyarkkitehtuuriin ja siihen, miten teokset keskustelevat toistensa kanssa, on kiinnitetty erityisen paljon huomiota, kertoo museonjohtaja Pilvi Kalhama. Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman WeeGee -talon yläkerrassa riittää tilaa. Kun pysyviä rakenteita on hyvin vähän ulkoseiniä ja kahdeksaa kattoa kannattelevaa pilasteria lukuun ottamatta, on käsissä loputtomiin muunneltava avaruus.
– Me olemme oikeastaan koonneet tässä kaikkien edellisten näyttelyidemme hyvät kokemukset ja opin, jota olemme niistä saaneet. Tavoitteemme oli se, että teokset ovat keskenään vuorovaikutuksessa ja tila virtaa. Halusimme, että teokset muodostavat yhdessä kokonaistaideteoksen, installaation.
EMMA on ottanut opikseen kymmenen vuoden kuluessa muussakin kuin näyttelyn rakentamisessa. Kalhama on ylpeä johtamastaan museosta, joka on vakiinnuttanut asemansa suomalaisessa taidekentässä ja saanut jalansijaa myös kansainvälisesti merkittävänä taidemuseona.
Vaikka aikanaan epäiltiin, ettei kukaan lähde Espoon perukoille tauluja katsomaan, kerää museo 100 000 kävijää vuodessa. Taikana on erottautuminen ja WeeGee-museotalon tarjoama koko päivän kulttuurinen puuhamaa.
– EMMA on omaperäinen museo, meillä on laaja skaala, joka vetoaa yleisöön ja tämä miljöö on upea. Tämä talo on pidemmän vierailun kohde, jonne tullaan varta vasten kauempaakin, eihän tästä vahingossa kukaan ohi kävele.
Vaikka syntymäpäivää vietetään hilpeissä merkeissä, ei laakereille voi jäädä makaamaan. Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kiihtyy, eikä sen kilvan vastapuoli löydy suomalaiselta kulttuurikentältä.
– Kymmenvuotias museo on maailman mittakaavassa vielä nuori, vaikka sillä olisi millainen etukeno. Suomalaisten museoiden pitää miettiä yhdessä, miten kansainvälisen yleisön katse kiinnittyisi Suomeen. Pitää miettiä, mikä on niin ajankohtaista ja kiinnostavaa tarjottavaa, että sen takia kannattaa matkustaa tänne, arvioi Kalhama pelikenttää.
Eikö näissä oloissa sitten olisi kannattanut pelata varman päälle, ja juhlistaa kymmenvuotispäivää jonkin nimekkään taiteilijan massiivisella yksityisnäyttelyllä? Vetihän esimerkiksi Ron Mueckin näyttely Sara Hildénille yli satatuhatta kävijää.
Kalhaman mielestä kattava poikkileikkaus tämän hetken nykytaiteeseen sopii kuitenkin täydellisesti juuri EMMAn profiiliin. Vastaava temppu on tarkoitus toistaa kolmen, neljän vuoden välein. Keskiviikkona avautuva Nykyaikaa etsimässä käynnistää toistaiseksi jatkuvan ryhmänäyttelyiden sarjan.
– Nykyaikaa etsimässä lainaa nimensä Olavi Paavolaisen esseekokoelmalta vuodelta 1929. Siinä pohdittiin modernin ihmisen kokemusta modernissa maailmassa. Yhtä lailla moderni ihminen nyt pohtii sitä, missä hän on ja mihin hän on menossa. Kun otsikon alle palataan muutaman vuoden välein, nähdään, että maailma on muuttunut, taide on muuttunut, ihmisiä puhuttavat eri teemat. Kysymys pysyy silti samana.
Somea, sotaa ja luonnonvoimia
Missä tämän hetken ihminen EMMAn juhlanäyttelyn perusteella sitten on? Ahdistumassa sosiaalisessa mediassa, keskellä rasistista roolileikkiä, huuhtoutumassa luonnonvoimien alle tai vieraantumassa luonnosta, leikkimässä sotaa peliteollisuuden lumemaailmassa, tai kumiveneessä matkalla todellista sotaa pakoon.
Tämän hetken ihminen on myös toistamassa historian virheitä. Helsingissä työskentelevän sveitsiläis-haitilaisen Sasha Huberin teos _Kadonneiden meri _vaikuttaa suoralta kannanotolta siihen, miten Välimeri nielee aaltoihinsa tuhansia pakolaisia. Teoksen juuret ovat kuitenkin kauempana, Amerikan puuvillapelloille matkanneiden orjalaivojen uppoamisessa Atlanttiiin.
– Sama ilmiö toistuu nyt eri muodossa, kun ihmiset pakotetaan muuttamaan omasta maastaan ja sitten he päätyvät osaksi alati liikkuvaa valtamerta. Se mitä tapahtuu nyt, tapahtuu minun elinaikanani, eikä sellaista pitäisi tapahtua. Toivon, että tämän teoksen äärellä jokainen voisi kuvitella, miten pienestä on kiinni, ettei tämä tapahdu itselle, tai jollekin rakkaalle. Se voi muuttaa suhtautumista asiaan.
Huberin teos muistuttaa muodoltaan laivan pohjaa. Sen pinta muodostuu aaltokuvioista, jotka on tehty 200 000 niittipyssyn niitistä. Taiteilijalle jokainen niitti edustaa ihmistä, joka on hukkunut matkallaan orjuuteen.
Huber on tehnyt niittipyssyllä myös maailman nuorimman Nobelin rauhanpalkinnon saajan Malalan ja pakolaisten olympiajoukkuetta Riossa edustaneen Yusra Mardinin muotokuvat. Mardini tuli tunnetuksi siitä, että pelasti kumiveneellisen pakolaisia kiskomalla muutaman muun uimarin kanssa vuotavan veneen maihin.
– Niittipyssy on kuin ase, se painaa kuin ase, se pitää aseen kaltaista ääntä, ja nämä nuoret naiset ovat kohdanneet hirveää väkivaltaa. Niitti on myös väline, joka tunkeutuu pinnan läpi, se pysyy. Näillä teoksilla on yhteys niittipyssyn ominaisuuksiin.
"Joku muu voi halailla puita"
EMMAn näyttely ei kuitenkaan tukehdu maailmantuskaan. Monet mukana olevista taiteilijoista eivät ole pakahduttavan poliittisia, eikä paatos ole päälle kaatuvaa. Kantaa otetaan myös keveästi ja silmiä hivelevän kauniisti. Esimerkiksi Pascale Mathine Tayoun värikkäät muovipussit Tapiolan risukoista kerätyissä oksissa vievät ajatukset harhaan, kävelylle kirsikkapuistoon.
– Eivät monetkaan tämän näyttelyn taiteilijoista pidä itseään yhteiskunnallisina sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta kun taiteilija tekee taidettaan siinä todellisuudessa missä hän elää, aidosta sydämestään ja omista kokemuksistaan ja 22 eri vaiheessa olevaa taiteilijaa laitetaan yhteen, niin kyllä siitä aika lailla ajankuva syntyy, summaa Pilvi Kalhama.
Maailmantuskalle tarvitaan vastavoima. Moni etsii henkistä rauhaa ja pakotietä meditaatiosta tai turhan tavaran hävittämisestä. Taiteilija Elly Strik työstää paperille evoluution ja henkisyyden törmäyksiä, tutkii vastapareja, miettii elämää, kuolemaa ja kosmosta. Strik ei kaipaa pikavoittoja. Hän selviää nykyajasta tekemällä samaa teosta vaikka kymmenen vuotta, kunnes se on valmis. Kummasti se rauhoittaa.
– Jokainen joutuu itse miettimään, miten selviää tämän hetken maailmasta. Minä teen sen paperin avulla, se on minun juttuni. Joku muu voi vaikka halailla puita.
