Aku Louhimies kerjäsi vaikeuksia, mutta näyttää väistäneen ne. Väinö Linnan klassikkoromaanin uudesta elokuvaversiosta olisi voinut syntyä hirveä parku. Kovin monella suomalaisella on kovin selkeä näkemys siitä, että Edvin Laine teki ainoan oikean version Tuntemattomasta sotilaasta jo 1950-luvulla. Lehdistö- ja kutsuvierasnäytöksissä Aku Louhimiehen elokuva on saanut kuitenkin jopa ylistävän vastaanoton.
Ohjaajan mukaan kiitosta on tullut myös politiikan kaikilta laidoilta, vaikka uutuuselokuvassa Suomi ei saa yksiselitteistä sankarin viittaa harteilleen.
Jatkosodan konekiväärikomppanian miehet ovat Louhimiehen elokuvassa yhä aika velikultia tuttuine sutkauksineen. Miehiä pitää hengissä elämänhalu, toveruus ja hurtti huumori. Versiossa korostuu myös kotirintaman merkitys. Sota ei kuitenkaan näyttäydy urheana retkenä, vaan helvettinä, josta toiset selviävät paremmin, toiset huonommin. Perusteluja rivimiehen ei paljoa parane kysellä.
Louhimiehen elokuvassa kyseenalaistetaan varsin voimakkaasti jatkosodan oikeutus ja marssitaan arkistofilmissä Mannerheimintietä natsilippujen liehuessa. Elokuvassa tehdään selväksi, mitä niskuroinnista seuraa ja että sota voi turmella kenen tahansa moraalin.
Ohjaaja toivoo keskustelua sekä Suomen historiasta että tulevaisuudesta.
– Olemme halunneet olla uskollisia Linnan kirjalle ja sen hengelle ja samalla varmistaa, että historialliset faktat pitävät paikkansa. Toivon, että elokuva saisi miettimään sekä menneisyyttämme että sitä, mihin me olemme menossa.
Elokuvan miehet tekevät rohkeita ja raskaita asioita, joiden arvoa ei vähennä se, että heistä jokaista pelottaa. Uuden Tuntemattoman sotilaan tavoite on osoittaa arvostusta sotasukupolvien uhrauksille ja ymmärtää kärsimystä, jonka sota aiheutti.
Kärsimystä ei kuitenkaan liikaa ihannoida, summaa Louhimies.
– Väinö Linna sanoi jossain omassa haastattelussaan, että hän haluaa riisua sodalta kaiken kunnioituksen, mutta haluaa kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet näihin tilanteisiin vasten tahtoaan ja täyttäneet paikkansa. Siitä on tässä on pitkälti kyse.
Uudet keinot mahdollistivat uuden tulkinnan
Aku Louhimiehen jättihankkeella on riittänyt epäilijöitä. Ei sitten mitään raikkaampaa aihetta löytynyt kuin Tuntematon Suomi 100-vuoden suurelokuvaksi? Se on jo kahteen kertaan tehty filmille, montako vielä tarvitaan?
Louhimiehen mielestä ainakin tämä versio vielä.
– Kirjasta on tehty kymmeniä teatteriesityksiä, ooppera, kuunnelma, lautapeli ja johtamistaidon opas. Se kertoo, että klassikko huutaa tarttumaan.
Edellinen elokuva Tuntemattomasta on kolmenkymmenen vuoden takaa, se ensimmäinen kuudenkymmenen. Maailma on muuttunut, käsitys historiasta on muuttunut ja elokuvan keinot ovat kehittyneet.
Toisin kuin itsenäisyyspäivän televisiorituaaleista voisi päätellä, eivät kaikki suomalaiset ole nähneet sen paremmin Laineen kuin Mollbergin elokuvaa, saati lukeneet Linnan romaania. Ja jos näkisivät, eivät ehkä kokisi omakseen.
– On hyvin paljon suomalaisia, jotka eivät tunne Väinö Linnan romaania, eivätkä ole nähneet siitä mitään versiota. Uskon, että tämä on etenkin heille kiinnostava kokemus ja toivon, että tämä elokuva voisi yhdistää sukupolvia. Sotasukupolvien uhrauksia on vaikea ymmärtää nykymaailmasta katsoen, sanoo Louhimies.
Louhimiehen Tuntemattomassa sotilaassa sodan kauheus tulee katsojan iholle taitavan kuvauksen, äänisuunnittelun ja nykytekniikan avulla. Kun pommi räjähtää, katoaa katsojaltakin hetkeksi kuulo. Ohjaaja painottaa, että tämä elokuva on parhaimmillaan elokuvateatterissa, jossa jokainen pihaus erottuu.
– Olen yrittänyt ohjaajana pitää huolta siitä, että jokainen yksityiskohta on mahdollisimman hyvä. Olen ohjaajana katsojan edustaja.
Vessaharjat olivat välttämättömyys
Työryhmään kuului 500 ihmistä, kuvauspäiviä oli 80. Rahaa paloi, jotta elokuva saatiin näyttämään siltä, miltä sotaelokuvan pitää näyttää.
Suomalaisen elokuvan historiassa Louhimiehen seitsemän miljoonan euron budjetti on omaa luokkaansa. Sitä kalliimmaksi on tullut vain muutama maailmanmarkkinoille tehty Angry Birds –tyyppinen elokuva.
Miljoona tuli elokuvasäätiöltä, miljoona Yleisradiolta, mutta valtaosa kerättiin yksityisiltä ihmisiltä ja yrityksiltä. Se on Suomen oloissa täysin poikkeuksellista.
Tuntemattomalla sotilaalla mainostetut vissyvedet, kahvit ja vessaharjat herättivät paljon närää. Ilman sponsorointia elokuvaa ei olisi syntynyt, mutta yksityinen raha ei koskaan voi korvata julkista tukea, summaa Louhimies.
– Tämä elokuva oli kokonsa takia ihan poikkeustapaus. Suomessa elokuvan tekeminen on aina kulttuuritoimintaa. Me olemme niin pieni kansakunta, että ei tämä millään muutu bisnekseksi. On poliittinen päätös tukea elokuvaa niin, että meillä on elokuvia omilla kielillämme. Suomalaiset pitävät sitä tärkeänä ja minusta se on oikea valinta.
Eikä kaikkea saa rahalla, huomauttaa Rokkaa esittävä Eero Aho. Väsymys kameran edessä oli todellista, sillä näyttelijät nukkuivat teltoissa, ja tekivät fyysisesti raskaita, pitkiä päiviä. Puolijoukkuetta esittävistä näyttelijöistä hioutui rankoissa kuvauksissa puolijoukkue.
– Kyllä se tuntuu, kun kävelee suolla kymmenen tuntia 30 kilon konekivääri olalla. Se ryhmäytti meidät. Kun kuvattiin jokin kohta niin, että yhdellä oli ase olalla, niin alkuasemiin palatessa joku muu sen aseen kantoi. Me tsempattiin, kannustettiin ja jeesattiin.
Perinteen paino ei murskannut näyttelijöitä
Yksi Linnan romaanin vahvuuksista on se, että keskeiset henkilöt ovat taustoiltaan, arvoiltaan ja suhtautumistavoiltaan täysin erilaisia. Jokainen lukija löytää murretta myöten jonkun hahmon, johon samaistua.
Uudessa Tuntemattomassa Vilho Koskelaa näyttelevän Jussi Vatasen mielestä yksi elokuvan tärkeimmistä tehtävistä on alleviivata nykykatsojalle juuri sitä, että myös sodassa ihmiset ovat läsnä kaikkine ominaisuuksineen. Koskela esimerkiksi on hämäläinen punaperheen kasvatti, hänen rinnallaan taistelee helsinkiläinen porvarispoika Jorma Kariluoto (Johannes Holopainen).
– On olennaista tehdä selväksi, että näillä ihmisillä on erilainen tausta. Heidät on yhdistänyt se tehtävä, johon heidät on määrätty. Ei ole yhtä sotilaan tai veteraanin prototyyppiä. Jokaisella on oma henkilöhistoriansa.
Linnan luoma henkilögalleria on niin vahva, että hänen kuvaamistaan miehistä on muodostunut arkkityyppejä. Koskela mielletään rauhallisen, reilun johtajuuden perikuvaksi, supliikki karjalaismies Antero Rokka taas omilla aivoillaan ajattelevaksi suomalaismiehen ideaaliksi.
Näillä kahdella hahmolla on esikuvansa myös todellisuudessa. Rokkaa mestarillisesti esittävän Eero Ahon mukaan sen paremmin oikeisiin kuin fiktiivisiin esikuviin ei voinut hirttäytyä. Eikä siihen Rokan hahmoa ympäröivään sotasankarin auraankaan.
– Hahmon ikonisuus hirvitti ja ei hirvittänyt. Tässä kuitenkin lähdettiin etsimään ihmistä ja sitä, miltä tuntuu olla sodassa. Rokka hoitaa hommansa todella hyvin, huolehtii perheestään ja vastustaa auktoriteettejä. Voisin ajatella, että jokainen suomalainen mies haluaa olla sellainen. Akun lähtökohta oli näyttää ennemmin sodan kauheus kuin mitään sankaritekoja. Rokka hoitaa hommansa.
Homman hoitamisesta on Jussi Vatasen mielestä kyse myös hiljaisen ja rauhallisen Vilho Koskelan hahmossa.
– Hän on ihminen, jolla on aika voimakas näkemys sodasta ja sodan tilanteista. Hän ymmärtää sodan logiikkaa ja pystyy toimimaan. Kun hän kokee, että jonkun pitää hoitaa asioita ja kantaa vastuuta, niin hän miettii, että yhtä hyvin se voin olla minä.
Kulttuurihistorian taakka oli melkoinen, sillä myös Koskelalla on todellinen vastineensa. Lisäksi Koskelan koko suvun kohtalot on koluttu Täällä Pohjantähden Alla –romaanitrilogiassa ja sen filmatisoinneissa.
– Jos alkaa liikaa miettiä sitä, että tämä hahmo on kaikkien tuntema ja ikoninen, niin huomio keskittyy vääriin asioihin. En voi kieltää, ettenkö olisi tiedostanut sitä, mitä tässä tehdään, mutta työnsin sen taka-alalle.
”Kun sota oli läsnä, sitä ei tarvinnut selittää”
Perjantaina ensi-iltansa saava Tuntematon on ensimmäinen elokuvaversio, jonka tekijäjoukolla ei ole omakohtaista kokemusta sodasta. Etäisyys antoi mahdollisuuden katsoa sotaa eri silmin, summaa Aku Louhimies.
– Sodan vaikutukset heijastuvat nykypäivään asti, mutta sota ei ole läsnä arjessa.
Väinö Linnan romaani nostatti ilmestyessään 1954 suoranaisen kirjasodan.
Jatkosota oli päättynyt vasta kymmenen vuotta aiemmin. Sodasta ei puhuttu, paitsi niillä suilla, jotka korostivat suomalaisen sotilaan sankaruutta ja sodan jaloutta. Niille, jotka olivat menettäneet kaiken tai kokeneet kauheimmat kauhut rintamalla, Linna antoi äänen.
Osasta Linnan hahmoja hiottiin särmiä Laineen elokuvaa varten, poleemisimmat hahmot jätettiin kokonaan pois. Louhimiehen ei ole tarvinnut tehdä sellaisia valintoja.
Realistinen kuvaus esimerkiksi rivimiesten peloista ja tappiomielialoista puhutteli sodan kokeneita, mutta ei sopinut 1950-luvun poliittiseen ilmapiiriin. Erityistä paheksuntaa aiheuttivat sodanjohdon kovasanainen arvostelu, lottien maineen väitetty pilaaminen ja ylenpalttinen kiroilu.
– Kun kirja kirjoitettiin, niin kaikilla oli kokemusta sodasta; oli rintamalle jääneitä isiä tai rajan taakse jääneitä koteja, oli sankarihautoja, raajarikkoja, alkoholisoituneita sotaveteraaneja. Oli lapsia, jotka olivat viettäneet lapsuutensa toisissa maissa, hajonneita koteja ja kaikki tiesivät, mistä oli kyse.
Kun sota oli läsnä, sitä ei tarvinnut selittää, kuvailee Louhimies. Nykypolville täytyy.
– Uskon, että kaikki toivovat, ettei tällainen inhimillinen kriisi enää koskaan toistuisi.
