– Joo ei musta todellakaan tuu mitään kaupan kassatätiä, mä meen yliopistoon ja musta tulee johtaja, totesi eräs lapsi.
– Joo ei mustakaan, emmä tajuu miten ne jaksaa vaa istua siinä aamusta iltaan, jatkoi toinen.
– Mun haaveena olisi olla kaupan täti, kuulin kolmannen kuiskaavan ujosti.
Opiskeluaikana alakouluikäisille lapsille tekemäni tutkimushaastattelu jäi mieleen ja herätti pohtimaan työhäpeän juuria.
Työhäpeä kumpuaa etenkin matalasta palkasta ja ammattiin liitetyistä vääristyneistä mielikuvista.
Suomi on meritokraattiseen järjestelmään nojaava yhteiskunta. Se tarkoittaa, että meillä koulu- ja työpaikat sekä yhteiskunnalliset valta-asemat ansaitaan meriittien perusteella, lähtökohtaisesti koulutuksen.
Meriitteihin perustuvassa järjestelmässä saattaa unohtua, että koulutus- ja tulotaso periytyvät. Inhimillisinä olentoina olemme myös taipuvaisia yliarvioimaan kohtaamiamme haasteita, ja aliarvioimaan etuoikeuksiamme. Sokeasti meriittejä seuratessamme vääristyy myös työn yhteiskunnallisen merkityksen ja palkkauksen yhtälö.
Valtiotieteilijä Anu Kantolan mukaan meritokraattinen ihanne on levinnyt vähitellen koko yhteiskuntaan. Yhteiskunnan nähdään toimivan, kun kaikilla on samat mahdollisuudet kiivetä ylöspäin, kohti korkeakoulututkintoja. Kantola nostaa esiin, kuinka meritokratian paineet korkeakoulutuksen merkityksestä kaatuvatkin nuorten niskaan poliitikkojen ja asiantuntijoiden heilutellessa korkeakoulutuksen karttakeppiä. Samalla loppuvat työntekijät, kuten olemme saaneet vähitellen huomata.
Harvassa ovat puheenvuorot, joissa kannustettaisiin nuoria ihan vain työelämään kiinnostavan oloisille aloille. Tai yritettäisi tehdä ammattiin valmistavista koulutusaloista houkuttelevia, kuten Aleksis Salusjärvi kirjoitti jo vuonna 2017.
Sen sijaan puheenvuoroja riittää teemalla “maahanmuuttajia tarvitaan täydentämään matalapalkka-alat”. Mitäpä sitä palkkaukseen, työoloihin tai alojen arvostukseen puuttumaan. Annetaan hommat heille ketkä ovat haavoittuvassa asemassa työmarkkinoilla eivätkä tunne oikeuksiaan.
Se, että työtä ei arvosteta, tai se on näkymätöntä, tuottaa työhäpeää. Tämän on tunnistanut Maija Mustonen tuoreessa pro gradu -tutkielmassaan. Työhäpeä kumpuaa etenkin matalasta palkasta ja ammattiin liitetyistä vääristyneistä mielikuvista.
Häpeää voidaan myös kokea, jos työ ei vastaa koulutusta, ura ei etene tai työ koetaan merkityksettömäksi.
Työhäpeä ei siis ole sidoksissa koulutusasteeseen, vaikka työhäpeää koetaan erityisesti töistä, jotka eivät vaadi koulutusta. Mustosen tutkielman mukaan arvostuksen puutetta koetaan etenkin ”paskaduuneiksi” nimetyissä töissä, joita muka ”kuka tahansa osaa tehdä”. Tällaisina töinä haastateltavat pitivät esimerkiksi lehdenjakoa, siivousta, puhelinmyyntiä sekä kassa-, myyntitiski- ja ravintolatyötä.
Emme pärjäisi päivääkään ilman ruokaa ja siivoojia.
Jos näitä töitä ei joku tekisi, yhteiskuntamme ei pyörisi. Emme pärjäisi päivääkään ilman ruokaa ja siivoojia. Silti päättäjien puheissa on kuultavissa korostuneen paljon huolta korkeakoulutettujen pärjäämisestä ja koulutuksen tason romahtamisesta.
Työhäpeä ei olekaan yhteydessä työn tärkeyteen, vaan sosiaalisen piirin suhtautumiseen. Perheen, ystävien, opiskelu- ja työkavereiden hienovaraisiin eleisiin ja äänenpainoihin työpaikasta tai koulutuksesta puhuttaessa. Häpeä rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, valtaapitävien johdolla.
Miten suhtaudumme kaverimme uuteen työpaikkaan?
Työhäpeän kokemus on seurausta ihmisarvon sitomisesta koulutustasoon ja työpaikkaan. Meriitteihin, todistuksiin omasta etevyydestä ja erityisyydestä.
Inhimillinen määrä kunnianhimoa on hyvä asia. Ammatillisen kunnianhimon ei kuitenkaan tule rakentua toisten ammattien väheksymiselle. Esimerkiksi kaupan kassalla ei tarvita pitkää koulutusta. Ihmisläheinen ja hektinen työ vaatii sellaisia taitoja, jotka jäävät piiloon akateemisia ansioita arvostavassa koulujärjestelmässämme.
Kaupan- ja sairaanhoidon aloilla liitot ovat onnistuneet neuvottelemaan parempia palkkoja työntekijöilleen. Palkankorotukset ja työolojen parannukset ovat välttämättömiä, mutta eivät riitä.
Meillä jokaisella on arjessamme peiliin katsomisen paikka. Miten suhtaudumme kaverimme uuteen työpaikkaan? Entä kohtaammeko asiakaspalvelijat kunnioittavasti?
Medialla ja poliitikoilla on parantamisen varaa. Silti myös me tavalliset ihmiset voimme viedä yhteiskunnallista keskustelua siihen suuntaan, ettei kenenkään tarvitse hävetä koulutustaan tai työtään.
– Muutaman minuutin positiivinen vuorovaikutus kassalla voi muuttaa ihmisen päivän. Se on iso syy miks tykkään tehdä kassavuoroja, totesi eräs lukiolainen hiljattain Educa-messuilla osallistuessaan keskusteluun yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.
Siinä on enemmän kuin tarpeeksi syytä olla ylpeä työstään.
Tiina Helin
Kirjoittaja on 28-vuotias sosiologi, jonka oleellisin ymmärrys yhteiskunnasta on syntynyt ennen yliopistoa kaupan kassalla, varastolla, ruokalähettinä, siivoojana ja vanhustenhoidossa.
Kolumnista voi keskustella 21.3. kello 23.00 saakka.
