Kirjoittamisen ei pitäisi olla ylellisyyttä, joka kuuluu vain niille, jotka ovat voineet lunastaa kirjoittamisen vallan julkaisemalla tekstinsä.
Amerikkalainen runoilija Audre Lorde (1934-1992) kirjoitti esseessään Runous ei ole ylellisyyttä, että naisille runous on ‘olemassaolon elintärkeä välttämättömyys’. Kirjoittaminen on tutkiskelun, nimeämisen ja muutoksen väline. Lorde näki erityisesti Mustien naisten kirjoittamisen olevan heidän selviytymisensä ja voimansa lähde.
Ihmettelen miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella.
Väitän, että kirjoittaminen on ajattelua ja siksi se on merkittävä yhteiskunnallinen voima myös silloin kun se tapahtuu yksityisesti. Itselle kirjoittaessa ei nimittäin tarvitse sensuroida, miellyttää lukijaa tai tavoitella jotakin ulkokohtaista muotoa. Se on koreuksista riisuttua elämänkirjoitusta, johon riittää kirjoitustaito ja halu tarkastella elämää kielen kautta.
Olen kirjoittamisen elitismiä vastaan ja teen sen kirjoittamalla päiväkirjaa. Aloitin vuonna 2020 määrätietoisen päiväkirjan kirjoittamisen. Ostin kauniin muistikirjan ja päätin tutkia sen avulla sitä, kuka olen. Käytin kirjoittamiseen aikaa ja harkintaa. En pelkästään raportoinut päivän tapahtumista vaan kirjoitin ylös pelkoja, muistoja, unia ja saamiani kehuja. Piirsin ja liimasin valokuvia muistikirjaani. Kirjoitin vaihtoehtoisia kertomuksia itsestäni.
Pian huomasin, että kirjoittamalla heräsin uudella tavalla eloon. Se oli enemmän kuin selviytymistä.
Saatoin päästää irti ahdistavista ajatuksista kirjoittamalla ne ylös. Ne olisivat tallessa muistikirjassani, eikä minun tarvinnut murehtia asioita enää päässäni. Kykenin sietämään epävarmuutta ja ristiriitaista todellisuutta paremmin. Aloin pitää itsestäni enemmän. Aloin ymmärtää muita ihmisiä paremmin.
Lähestyin totuutta, jonka voi saavuttaa vain haastamalla itseään, tarkentamalla katsettaan ja kysymällä vaikeita kysymyksiä. Aloitin vastarinnan, tein lopun alistumisestani.
Nyt ihmettelen miksi kirjoittamisesta ei puhuta enemmän kirjallisuuden ulkopuolella. Kirjoittaminen on esimerkiksi terapiatyössä käytetty työkalu, jota on tutkittu paljon.
Aikana, jolloin monimutkaista tietoa vältellään; kun vääristely, kovaäänisyys ja vihamielisyys jyräävät alleen, mielestäni kirjoittaminen on – ei ehkä pelastus – mutta sinnikäs vastavoima pirstaloitumiselle ja pinnallisuudelle.
Kirjoittamisen ei pitäisi olla ylellisyyttä – sitä ei pidä nostaa jalustalle, mystifioida, tai varata vain joillekin erityisille lahjakkuuksille.
Näen yksityisessä kirjoittamisessa mahdollisuuksia moneen. Itselle kirjoittaminen voisi olla osa peruskoulun äidinkielen opetusta. Tekstiä ei tarvitsisi näyttää kenellekään eikä sitä arvosteltaisi.
Edes kirjoittamisen haluttomuus ei ole ehdoton este: kirjoittaminen voi alkaa siitä, että kirjoittaa ettei halua kirjoittaa, sitten siitä, miksi ei halua kirjoittaa. Haluton kirjoittaja voi protestoida kirjoittamista vastaan kirjoittamalla haluttomasti, tuhoamalla ja pilaamalla kirjoituksensa, pitelemällä kynää kädessään tyhjän paperin äärellä. Kaikessa tässä sisäinen maailma saa mahdollisuuden tulla huomatuksi.
Seuraavaksi ehdotan, että ongelmia väistelevät vanhemmat kommunikoisivat lapsilleen kirjoittamalla. Kirjoittamalla voi toisinaan ilmaista sen, mitä ei voi sanoa ääneen. Kirjoituksen voi pitää itsellään tai antaa sopivana aikana lapselleen.
Henkilökohtaisesta kirjoittamisen arvostusta edistäisi se, että kirjallisuuden piirissä ‘tunnustuksellisen kirjoittamisen’ vähättelevästä leimasta luovuttaisiin. Omasta elämästä kirjoittaminen ei ole mikään tunnustus. Kaikki kirjailijat kirjoittavat omista kokemuksistaan ja havainnoistaan käsin.
Esseessään Miksi kirjoitan? brittiläinen kirjailija ja toimittaja George Orwell (1903-1950) väitti tekstin olevan aina poliittista ja kehotti kirjoittajaa tulemaan siitä tietoiseksi.
Olen aina ollut tietoinen kirjoitukseni poliittisuudesta ja pyrkinyt vaikuttamaan lukijaan. Kaiken merkittävän olen kuitenkin kirjoittanut aina ensin itselleni. Mielestäni julkaisu ei ole se, mikä tekee tekstistä poliittisen, vaan itse kirjoittamisen teko.
Kirjoittamisen ei pitäisi olla ylellisyyttä – sitä ei pidä nostaa jalustalle, mystifioida, tai varata vain joillekin erityisille lahjakkuuksille.
Päiväkirjan kirjoittaminen ei ole mikään nolo tyttöjen juttu vaan viisautta, ja kuten Audre Lorde kirjoittaa, välttämättömyys.
Kirjoittaminen muuttaa sinua. Se on sinulle.
Susanna Hast
Kirjoittaja on kirjailija, joka kirjoitti juuri päiväkirjaansa: ‘Tarinani kestävät ilmeisesti loputtomalta tuntuvan ajan’.
Kolumnista voi keskustella 15.3. kello 23.00 asti.
