Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli SKS:n Kansanuskon klassikot -sarjaa ryhdyttiin julkaisemaan viisi vuotta sitten. Nyt sarjaan kuuluu jo kymmenen nimikettä.
– Kansanuskon klassikot -sarjan tarkoituksena on ollut vastata folkloristien ja muiden humanistien toiveisiin. Esimerkiksi osaa alan kirjoista ei löytynyt enää kirjastoistakaan ja divareissa niistä piti maksaa satoja euroja, SKS:n toimitusjohtaja Tero Norkola kertoo.
Uudelleenjulkaisujen joukosta löytyvät muun muassa Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon (1948), Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologian (2012) ja Julius Krohnin Suomen kansan pakanallisen jumalanpalveluksen (1894) kaltaiset klassikot.
Yksi nimi kirjasarjassa nousee kuitenkin ylitse muiden: siinä on peräti kuusi Martti Haavion teosta. Tuorein uusintapainos alun perin vuonna 1935 ilmestyneestä Suomalaisen muinaisrunouden maailma -kirjasta julkaistiin pari viikkoa sitten. Yli 400-sivuinen opus käsittelee kokonaisvaltaisesti kansanrunoutta sekä suomalaista mytologiaa ja muinaisuskoa.
Yhdestä runosta kosmologiaa kohti
Perinteentutkija, tohtori Ulla Pielan mukaan Martti Haavion vaikutus tuntuu edelleen voimakkaana folkloristiikan ja suomalais-ugrilaisen mytologian tukimuksessa.
– Hän oli kiinnostunut paitsi yksittäisistä kalevalamittaisista runoista myös koko runoston kulttuurisista muutoksista ja merkityksistä erilaisissa yhteisöissä.
Kun Haavio astui 1930-luvulla mukaan kuvioihin, suomalaisen mytologian ja kansanuskon tutkimuksella oli jo takanaan pitkät perinteet ja ala herätti runsaasti kiinnostusta sekä kansallisilla että kansainvälisillä areenoilla.
Martti Haavio liittyy saumattomasti tähän jatkumoon, joskin sitä myös uudistaen. Hän lähtee liikkeelle pienestä aihiosta, joka laajenee kosmografiseksi eli myyteistä kuvastuvaksi näkemykseksi maailman rakenteesta ja järjestyksestä.
– Haavion tutkimusmenetelmät kysymyksineen ja aineistoineen poikkesivat aiemmasta. Kyse oli modernista toisinajattelusta, joka herätti paljon keskustelua ja sai osakseen kritiikkiäkin, Ulla Piela toteaa.
Runot avaavat viikinkiajan sotilasyhteiskuntaa
Haavio poimi muinaisista runoista etnografisia ja historiallisia aineksia tulkiten niitä viesteinä menneisyydestä. Hänen mukaansa ilman kansanrunoja meillä ei esimerkiksi olisi minkäänlaista käsitystä viikinkiajan sotilasyhteiskunnasta.
Suomalaisen muinaisrunouden maailma julkaistiin oireellisesti samana vuonna, jolloin vietettiin myös Kalevalan satavuotisjuhlaa.
– Kalevalasta tuli jo varhain teos, jolla pyrittiin vahvistamaan poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä. Se miten kalevalamittaisia runoja on kulloinkin tulkittu, on ollut riippuvaista aikakauden poliittisista ja kulttuurisista suhdanteista, Ulla Piela toteaa.
Myöhemmin Haavio lievensikin näkemyksiään ja painotti, että esimerkiksi sankarirunoissa on aina mukana myös mytologiaa, ei pelkästään historiaa.
Tulenkantajista kohti historian hämäriä sopukoita
Pohjalaisessa Temmeksen kunnassa vuonna 1899 syntynyt Martti Haavio kiinnostui kansanrunoudesta jo kouluaikoina. Tohtoriksi hän valmistui vuonna 1932. Myöhemmin hän toimi kansanrunoudentutkimuksen professorina ja 1950-luvulla hän vaikutti Suomen akatemiassa.
Paitsi akateemikko Haavio oli myös arvostettu runoilija. Hän käytti taitelijanimeä P. Mustapää ja kirjoitti moderniin ilmaisuun pyrkivää lyriikkaa jo 1920-luvulla Suomen vanhimpaan kulttuurilehteen eli Nuoren Voimaan.
Haavio kuului myös – joskin löyhästi – Tulenkantajiin, oman aikakautensa kapinallisiin, jotka halusivat viedä suomalaista kirjallisuutta eurooppalaiseen suuntaan. Tulenkantajien tunnetuimpia jäseniä olivat Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Katri Vala ja Yrjö Jylhä. Siinä missä Tulenkantajia kiinnosti enemmän eksotismi ja koneromantiikka, käänsi Haavio katsettaan mieluummin suomalaisen historian hämäriin sopukoihin.
Tieteellinen ura alkoikin vuonna 1931 Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa. Samoihin aikoihin Haavio kiinnostui myös yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Hän kuului epäviralliseen Kesäyliopisto-nimiseen keskusteluryhmään, jonka jäseniä olivat muun muassa Urho Kekkonen, Kustaa Vilkuna ja Tatu Vaaskivi. Kesäyliopiston aloitteista syntyivät esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto ja Suomen Kotiseutuliitto. Haavio työskenteli myös päätoimittajana Suomalainen Suomi -lehdessä, joka keskittyi kulttuuripolitiikkaan ja tunnetaan nykyisin Kanava-nimellä.
Lisäksi Haavio osallistui 1930-luvulla Perjantaikerhon toimintaan, jossa mukana olivat nobelisti F.E. Sillanpään ja kielitieteilijä Sakari Pälsin kaltaiset suuruudet.
Paholainen vie syntiset ”helvetin asuntoihin”
Ukon voima taivahasta
Maasta Maan emoisen voima
Wäixeni voimaxeni
- Tietäjän loitsu
Suomalaisen muinaisrunouden maailma näyttää, kuinka luontevalla tavalla henkien ja haltioiden rikas kavalkadi kuului jokapäiväiseen elämään. Katolilaisuuden saavuttua Suomeen pyhimykset ja sakramentit taas sekoittuivat iloisessa sekamelskassa muinaisuskoon ja kansanrunouteen. Neitsyt Mariaan yhdisteltiin määreitä, jotka liittyvät parannustyöhön: hän on suonetar, kalvotar, lihatar ja vammatar, ja hänellä on rinnassaan tuhat nisää ja selässään sata sarvea, jotka ovat täynnänsä parantavia voiteita.
Haavio yhdistää suomalaista kansanrunoutta myös kansainväliseen tarustoon ja aineistoon. Väinämöisen matka Tuonelaan vertautuu Egyptin, Babylonian ja Kreikan myytteihin, joissa matkataan lautalla manalaan. Väinämöistä Haavio kutsuu luojaksi: ”suomalaisen sankarirunouden kukkatarhaan on istutettu ikivanhan kulttuuripuun vesa.”
Suomalaisen muinaisrunouden maailmasta löytyy myös pelottava puolensa, ja toisinaan teos muistuttaa kauhukirjallisuutta. Haavio kutoo taidokkain sanankääntein tiheätunnelmaisia tarinoina vainajista, kummituksista ja kalmalaisista. Kuolleiden valloittamassa kirkossa vainajien kasvoista tippuu hometta, kummituksella voi olla nyljetty pää ja pahan ihmisen sielu saalistaa pikkulapsia. Toisinaan möröt ”prääkyvät ja uikuttavat” vertahyytävästi, eivätkä siunaamattomat ruumiit saa rauhaa.
Kansanuskoon liittyy oleellisena osana paholainen, joka kuljettaa syntisiä ”helvetin asuntoihin”. Laihialainen isäntä koki karun kohtalon, kun puhui paholaisesta epäkunnioittavaan sävyyn. Piru järjesti varsinaiset veriorgiat: nylki isännän, pani tämän nahan orrelle ja vei mukanaan kauhistuttavaan paikkaan sen, mitä ihmisparasta oli jäänyt jäljelle.
Martti Haavion kohdalla on kiinnostavaa, että haastatellessaan nuorena miehenä runonlaulajia hän eläytyi vahvasti kuulemiinsa runoihin: jumalat, pirut ja paholaiset tulivat hänelle todeksi samaan tapaan, kuten Mika Waltari kohtasi Sinuhe egyptiläisen hahmoja kirjoitusprosessinsa aikana.
– Karjalan jumalat -kirjassaan Haavio kirjoittaa, kuinka hän tapasi jumalia elävinä omissa ympäristöissään, koska eläytyi niin voimakkaasti runonlaulajien esityksiin. Haavion kohdalla kyse on ollut ilmiöstä, jota kutsutaan nimellä haltioituminen, Ulla Piela kertoo
Mystisten bjarmien nousu ja tuho
Mielenkiintoinen lisä Martti Haavion tutkija- ja kirjailijakuvaan on vuonna 2011 julkaistu Taistelu Aunuksesta -teos, joka on ollut jo pitkään loppuunmyyty. Haavio, kirjailija Olavi Paavolainen ja runoilija Yrjö Jylhä olivat kaikki jatkosodassa Aunuksen Karjalassa.
Haavio ja Paavolainen koostivat vuonna 1942 propagandatarkoituksia varten sotakirjan, jossa ”motitetaan metsäryssiä” ja ollaan ”perääntyvän vihollisen kintereillä”. Muuttuneen poliittisen tilanteen takia kirjan julkaisu kiellettiin kaksi kertaa ja se jäi sensuurin hampaisiin lähes 70 vuoden ajaksi.
Kuten monen muunkin veteraanin kohdalla, sota jäi kummittelemaan Haavion mieleen. Vuonna 1965 julkaistu Bjarmien vallan kukoistus ja tuho – Historiaa ja runoutta -teos kertoo islantilaisissa saagoissa esiintyvästä bjarmien suomensukuisesta kansasta ja heidän tarunhohtoisesta Bjarmian valtakunnastaan.
Jatkosodan aikana Haavio vieraili lyydiläisissä ja vepsäläisissä kylissä. Hänen mukaansa muinaiset bjarmit olivat samaa sukua kuin vepsäläiset, joten aihepiiriin oli luontevaa palata 20 vuotta sodan päättymisen jälkeen.
1300-luvulle ajoitetussa Bósin saagassa kerrotaan myös bjarmeihin liittyvä tarina, joka muistuttaa Kalevalan Sammon ryöstöä. Vuonna 1962 ilmeisen huumorintajuinen Martti Haavio totesi Ylen haastattelussa Sammon alkuperän olevan kansanrunouden tutkijalle sekä kiinnostava että kiusallinen kysymys:
– Sammon alkuperää on tutkittu enemmän kuin mitään muuta kansanrunoutemme piirissä. Kuutisenkymmentä tutkijaa on tämän kysymyksen parissa askaroinut ja jokainen on tullut lopulliseen tulokseen. Sampoja on yhtä monta kuin näitä tutkijoitakin.
