Tässäkö tämä oli?
Ajatus vaivasi Aki Ajon mieltä kipuakin enemmän. Nukkuminen ei tahtonut onnistua, sillä joku oli tuonut sairaalahuoneeseen tuulettimen, jonka humina yhdistettynä liikenteen meluun piinasi. Elokuun poikkeuksellisen helteen vuoksi huoneen ikkunaa pidettiin auki myös yöllä. Kun hoitajien silmä vältti, Ajo poisti omin luvin lakanan ja patjan välissä olleen suojamuovin, ettei se hiostaisi.
Muutamaa päivää aiemmin Ajo oli kaatunut rajusti Virtasalmella ajetussa ratamoottoripyöräilyn SM-osakilpailussa ja vasemman jalan reisiluu sekä lonkka olivat murtuneet useasta kohdasta. Nyt jalka oli leikattu ja kipulääkitys toimi, mutta samalla mielessä myllersi. Hän ymmärsi, että haave kansainväliselle huipputasolle kiipeämisestä road racing -kuljettajana ei tulisi koskaan toteutumaan. Se otti koville.
Olen valmis tulemaan vaikka vanteita pesemään, mutta jotenkin tänne täytyy päästä sisään.
Aki Ajo
27-vuotiaan Ajon elämä oli pyörinyt oman kuljettajauran ympärillä. Kovaonniseen Virtasalmen kilpailuun hän oli matkustanut asuntoautolla silloisen avovaimonsa ja 2-vuotiaan Niklas-poikansa kanssa. Vanhemmat olivat luvanneet Niklakselle, että paluumatkalla kilpailusta he pysähtyvät Mikkelissä Visulahden elämyspuistossa.
– Niklas tuli onnettomuuteni jälkeen katsomaan minua ambulanssiin ja sanoi itkuisena: ”Isi menee sairaalaan, ei mennäkään Sivulahteen.”
Tuon hetken elokuussa 1996 Aki Ajo sanoo muistavansa hyvin.
Helsingissä viettämältään sairaala-ajalta hänellä on yksityiskohtaisia muistoja vähemmän. Sairaalassa maatessaan hänen mielessään kuitenkin kypsyi idea, joka tarjoaisi pakotien kariutuneesta haaveesta.
Oma kilpatalli.
Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Ajo poseerasi valokuvaajille, omien sanojensa mukaan posket jännityksestä punaisina ja kainalokepit hetkeksi syrjään siirrettyinä Ajo Motorsport -tallin julkistamistilaisuudessa Hämeenlinnan Citymarketin kahvilassa. Ensimmäiset vuodet talli kilpaili asfaltilla ja jäällä lähinnä Suomessa, mutta haaveilu kansainvälisestä läpimurrosta ei jättänyt häntä rauhaan.
Juhannuksena -99 Ajo lähti avopuolisonsa Hanna Hakkaraisen kanssa katsomaan MotoGP-kilpailua Asseniin Hollantiin ja vaikuttui näkemästään entistäkin enemmän.
– Totesin Hannalle, että olen valmis tulemaan vaikka vanteita pesemään, mutta jotenkin tänne täytyy päästä sisään.
Ihmisjohtamista omalla tyylillä
Nyt, 24 vuotta myöhemmin, Andalusian aamuauringon säteet näyttävät sattumalta valaisevan kirkkaimmin juuri varikkoboxin numero 26 takaovea. Boxin sisällä Ajo Motorsportin henkilökunta ja Moto2-kuljettajat valmistautuvat testipäiväänsä Jerezin radalla.
Aki Ajo on yksi MotoGP-varikon arvostetuimmista tallipäälliköistä. Hänen kuljettajansa ovat vuosien saatossa voittaneet yhdeksän maailmanmestaruutta. Häntä on pidetty nuorten lahjakkuuksien löytäjänä ja kehittäjänä, mutta viime vuosina hän on profiloitunut myös ihmisjohtajaksi. Häntä on kuvailtu moottoripyöräilyn jukkajaloseksi. Luonteenpiirteinä puolestaan mainitaan useimmiten suorapuheisuus ja itsepäisyys.
Tallin varikkotoimintojen päällikkönä toimivaa Tomas Fonceaa hymyilyttää, kun pyydän häntä kuvailemaan Aki Ajoa kulissien takana.
– Monesti hän aamuisin keittelee kahvia – suomalaista tietysti – ja ottaa ehkä vähän paahtoleipää. Sitten hän usein laulaa jotain suomalaisia lauluja. Joskus hän on laulanut myös katalaaniksi. Hän ei niin välitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hän on aika huvittava.
Eipä aikaakaan, kun sinioranssin huoltorekan ovenraosta alkaa kuulua mahtipontista hyräilyä:
”Tuuli tuo, tuuli vie, vanhan muiston…”
Kameran edessä tallipäällikkö Ajoa ei kuitenkaan laulata. Ei edes pyytämällä. Puhutaan siis sitten siitä, onko hänen ilmeinen taitonsa kaivaa kuljettajista paras osaaminen esiin enemmän kokemuksen kerryttämää vai luontaista?
– Uskon sen olevan peruja omilta vanhemmiltani. Erityisesti äitini on kova kuuntelemaan ja haluaa auttaa kaikkia. Myös omaan luonteeseeni kuuluu tietynlainen auttamisenhalu.
”Harvoin haemme valmiita mestareita”
Ajon oma työtila huoltorekan uumenissa on pelkistetty. Mustan nahkasohvan ja taulu-tv:n lisäksi kalustukseen kuuluvat tumma, puukuvioinen työpöytä, jonka ääressä tallipäällikkö näpyttelee läppäriään sekä kaksi pientä hyllytasoa.
Niiden molempien päällä on kypärät, joiden visiireihin on kirjoitettu tekstiä. Toinen kypäristä on kuulunut Remy Gardnerille, joka voitti maailmanmestaruuden Ajon tallin kuljettajana kaksi vuotta sitten. Gardnerin visiiriin kirjoittama viesti päättyy sanoihin: …”Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että luotit minuun.”
Ajon mukaan Gardner on esimerkki kuljettajasta, jota monet muut tallipäälliköt olivat jo pitäneet menetettynä lupauksena.
– Haemme ehkä vähän erilaisia kuljettajia kuin yleensä muut tiimit. Harvoin haemme valmiita mestareita. Pyrimme siihen, että oman tallimme toimintatavoilla ja osaamisella olisi kuljettajalle jotain annettavaa. Usein se on jotain henkistä.
Ei taida olla sattumaa, että kaksi vuotta sitten Gardner sekä toinen samalla kaudella maailmanmestariksi ajanut Ajon suojatti, Pedro Acosta, mainitsivat palkintogaalassa pitämissään kiitospuheissa olevansa lucky bastards, onnekkaita paskiaisia.
– Pitää paikkansa. Viljelen mielelläni fraaseja, joista tuo on yksi. Olen aika usein sanonut jollekin kuljettajallemme tai tiimin työntekijälle, jolla ei ole oikein paras päivänsä: ”Muistitko aamulla herätessäsi ajatella, että olemme me vain aika onnekkaita paskiaisia, kun saamme tehdä tällaista työksemme.” Sitä pitää välillä muistuttaa itsellekin, jotta keskittyminen pysyy olennaisessa ja hyvä fiilis säilyy, Ajo kuvailee.
Kaatuilu kuriin
Pian hän jo harppoo kohti varikkoboxia, missä hän piipahtaa testipäivän aikana useita kertoja. Toinen tallin kuljettajista on hetkeä aikaisemmin kaatunut ja mekaanikot purkavat tämän varikolle takaisin tuotua pyörää osiin. Viilipyttymäiseltä näyttävä Ajo juttelee kuljettajansa kanssa hetken ja toteaa sitten toimittajalle, että toisinaan testipäivän alussa tapahtuva kaatuminen voi toimia kuljettajalle positiivisena herätyksenä.
Vajaat parikymmentä vuotta sitten hän kuulemma herätteli yhden kilpailuviikonlopun aikana jo seitsemän kertaa kaatunutta kuljettajaansa ohjeistamalla häntä kirjoittamaan ruutupaperille tuhat kertaa ”lupaan keskittyä kunnolla” -tyyppisen lauseen.
– Vähän hölmöltähän tuollainen toiminta nyt tuntuu, mutta silloin en osannut keksiä muutakaan keinoa, Ajo naurahtaa.
– Luulen, että tuskin olisimme tiimin alkutaipaleella edenneet ilman intohimoani, itsepäisyyttäni ja ehkä myös tiedon puutetta, jonka myötä realiteetit eivät tulleet niin pahasti vastaan.
Yli kaksi vuosikymmentä MotoGP-varikoilla on kerryttänyt myös hurjan määrän kokemusta, mikä on hänen roolissaan kaikki kaikessa. Kokemus ja ihmistuntemus auttavat häntä hakemaan ja laittamaan ihmisiä oikeille paikoille. Tulevaisuuden supertähdeksi povattu Pedro Acosta korostaa kahta asiaa tallipäällikköään luonnehtiessaan.
– Hän ei puutu ajotekniikkaan, vaan kuljettajan rauhallisuuteen. Se on hänen salaisuutensa. Hän ei myöskään välitä siitä, oletko nopea kuski vai et. Jos hänellä on sanottavaa, hän menee aina suoraan asiaan. Häntä kannattaa kuunnella, Acosta sanoo.
Isä ja poika
– Ajamiseni ei oikein sujunut ja lopulta isä kysyi: Aiotko tehdä tätä tosissasi, vai lähdemmekö kotiin saunomaan? Siinä välillämme hetkisen kipinöi ja tuli vähän itkettyäkin. Muistaakseni kierrosaikani taisi sitten päivän edetessä parantua kolme sekuntia.
Näin muistelee Niklas Ajo isänsä kanssa tekemäänsä heinäkuista harjoitusreissua Alastaron moottoriradalle 15 vuotta sitten. Niklas kilpaili MM-sarjassa viiden kauden ajan ja toimii nykyään isänsä tallissa Moto3-kuljettajan kilpailuinsinöörinä. Isän ja pojan välit ovat läheiset, mutta Niklaksen kilpauran aikana kaksikon välillä myös räiskyi.
– Niklas sanoi kerran, että olisi kiva, kun olisit välillä vain isä. Olin kuitenkin hänelle samalla valmentaja, manageri ja mentori. Jälkikäteen ajateltuna ehkä hän välillä joutui vähän kuin koekaniiniksi. Nyt on kuitenkin hieno nähdä, kuinka hän nykyroolissaan hyödyntää omia kokemuksiaan.
Niklas Ajo uskoo, että tietynlainen terve itsepäisyys on ollut yksi hänen isänsä tärkeimmistä ominaisuuksista menestyksekkäällä tallipäällikköuralla.
– Jos olet liian kiltti luonteeltasi, muut käyttävät sinua armottomasti hyväkseen tilanteen tullen. Tuo on armottoman kova maailma, koska puhutaan bisneksestä ja kilpaurheilusta samaan aikaan.
Intohimo koulutti
Aki Ajon mukaan hänen itsepäiseksi tulkitussa luonteessaan kyse on pikemminkin periksiantamattomuudesta hänen löytäessään sopivan intohimon kohteen. Sellainen hänelle ovat aina olleet moottoripyörät. Yläasteiässä hän haaveili omasta motocrosspyörästä ja sen saadakseen hän keksi alkaa kunnostaa ja myydä käytettyjä mopoja.
– Muistan sen jännityksen tunteen, kun lauantaiaamuisin odotin, milloin lankapuhelin pirisee Aamulehteen laittamani myynti-ilmoituksen johdosta. Kun satamarkkaset sitten lyötiin tiskiin, niin kyllä se toi hyvänolontunnetta ja lisäsi intoa entisestään.
Ajo kuvailee mopojen rassaamisen ja myynnin olleen jo kuin oppikoulu hänen nykyrooliinsa. Yhdistyiväthän siinä sekä kaupallinen että tekninen puoli ja myös tietty tavoite – eli silloin motocrosspyörä, jolla hän pääsi viemään eteenpäin moottoriurheiluhaavettaan. Tuon haaveen myötä alkanut matka on ollut pitkä ja suomalaisittain historiallinen.
Suojakuori
Oman tallin perustamiseen johtaneesta sairaalajaksosta Ajoa muistuttavat edelleen hänen reisiluussaan olevat ruuvit ja luuydinnaula. Vuosien kuluessa hänen mielessään on myös kirkastunut yksi asia entistä selkeämmin:
Tallitoiminnan aloittaminen ei jäänytkään pelkäksi vieroitusoireita lievittäväksi lääkkeeksi oman kuljettajauran loppuessa. Siitä tuli myös pitkäaikainen henkinen suojakuori.
– Olen monille sanonutkin, että näin olen voinut jatkaa omaa uraani jo vuosikymmeniä, eikä se vieläkään ole päättynyt.
