Todistin kesällä masentavaa tilannetta Helsingin päärautatieaseman edessä olevalla raitiovaunupysäkillä: Asunnottoman oloinen vanhempi mies istui pysäkin penkillä kyynärsauvat penkkiä vasten leväten. Mies ei tupakoinut, ei vaikuttanut olevan juovuksissa, ei häirinnyt ketään, istui vain omissa oloissaan. Seurasin, miten kaksi vartijaa käskivät miestä siirtymään ”pois”.
Missä olisi ihmiselle penkki, jossa saa levätä?
Mies totteli, nousi ylös ja aloitti hitaan siirtymisen. Toinen jalka oli selvästi kipeä, käsivoimat vähissä. Vanha mies eteni lyhyin askelin, vartijat köpöttelivät vierellä. Suojatien ylitystä oli vaikea katsoa. Pelkäsin, että mies kaatuu. Hän asetteli kepit varoen raiteiden yli. Valot vaihtuivat punaiselle, raitiovaunut odottivat, mies jatkoi etenemistään, vartijat seurasivat.
Ratikkani saapui. Nousin siihen ja mietin, kenellä on oikeus istua alas kaupunkitilassa? Miten pitkälle tuo mies pitää saattaa, miten kaukana on ”pois”? Missä kohti hän saa jäädä pärjäämään omillaan tutisevien keppiensä kanssa?
Entä mitä on vartioidun tilan takana? Ketkä sitä seuraavaa tilaa vartioivat? Entä missä olisi ihmiselle penkki, jossa saa levätä?
Kaupunkitila on yksityistynyt kovaa vauhtia, ja siellä saa viettää aikaa pääsääntöisesti rahaa vastaan. Istumapaikan aurinkoiselta terassilta tai sateensuojan kahvilan pehmeältä penkiltä saa rahalla. Varattomien osa on ankeampi. Satunnaisia Oodin kaltaisia keitaita lukuunottamatta Helsingin keskustassa on vaikea päästä istumaan alas jos ei ole rahaa.
Yksityistämiskehityksen myötä julkista, kaikille yhteistä tilaa on koko ajan vähemmän. Ratikkapysäkitkin ovat omaisuutta, jonka mukavuudesta ja turvallisuudesta maksaville asiakkaille huolehditaan palkattujen vartijoiden voimin.
Pahoinvointi, mielenterveyskriisi ja asunnottomuus eivät ratkea sillä että vartijat taluttavat ihmisiä yksi kerrallaan ”pois”.
Ajattelen että yhteisessä kaupunkitilassa elämiseen kuuluu tietty toleranssi. On selvää, että kaupungissa kohtaamme monenlaisia ihmisiä, myös heitä, jotka eivät tavalliseen sosiaalisen kanssakäymisen piiriimme kuulu.
Olen tottunut näkemään sosiaalipoliittisten päätösten seuraukset suoraan kotikulmillani Helsingin Kalliossa. Kurvissa oli nopeasti nähtävissä esimerkiksi mitä korona-ajan sulut päihde- ja sosiaalipalveluissa saivat aikaan. Uskon, että nykyisenkin hallitusohjelman seuraukset tulevat kadulla vastaan tulevina vuosina.
Yksi viheliäisimmistä tavoista siivota ”epämukavat” ihmiset pois näköpiiristä on vihamielinen arkkitehtuuri. Se tarkoittaa sitä, että julkinen tila suunnitellaan estämään ei-toivottua käytöstä, esimerkiksi skeittaamista, istuskelua tai pitkälleen asettumista. Yksinkertaisimmillaan tämä tehdään poistamalla tilasta esimerkiksi kaikki istuimet, kuten Helsingin rautatieasemalla tehtiin.
Näen arjessani vihamielisestä arkkitehtuuria melkein päivittäin: neljänistuttava metrolaiturin penkki jonka poikki kulkee pitkälleen asettumisen estäviä käsinojia. Puistonpenkkejä, jotka ovat vain yhden ihmisen istuttavia. Bussipysäkki jossa on penkin sijaan vain vino taso johon voi nojata.
Vihamielinen arkkitehtuuri on toki paljon muutakin kuin istuimia. Se on betonitasoja, joihin valetaan nystyröitä tai piikkejä, se on kaiteisiin lisättyjä piikkejä estämään skeittaamista ja vaikka mitä muuta mielikuvituksellista.
Penkit ovat kuitenkin aika mukava asia maailmassa. Niitä tarvitsevat ja käyttäisivät mielellään monet muutkin kuin ”häiriökäyttäytyjiksi” kutsutut.
Penkeillä istuvat mielellään esimerkiksi lepohetkeä kaipaavat ikäihmiset, ne jotka ovat etuajassa paikalla, raskaana olevat, nuoret, joiden rahat eivät riitä hampurilaispaikassa hengailemiseen ja myös minä itse telottuani takavuosina polveni.
Kysymys siitä, kuka on kenellekin häiriöksi, on tärkeä. Kuka määrittää sen, ketkä tilassa saavat olla? Asunnottoman oloisen miehen hiljainen hengailu ratikkapysäkillä koettiin ilmeisesti järjestyshäiriöksi. Minä olen elämäni aikana ollut sata kertaa enemmän häiriintynyt humalaisen miesseurueen huuteluista kuin yhdestä hiljaa tönöttävästä ukkelista, mutta en ole nähnyt äijäporukoita koskaan liikennevälineistä tai pysäkeiltä poistettavan.
Sosiaalipoliittisten leikkausten jälkien korjaaminen julkisivuja siivoamalla on paitsi vastenmielistä, myös hyödytöntä. Pahoinvointi, mielenterveyskriisi ja asunnottomuus eivät ratkea sillä, että vartijat taluttavat ihmisiä yksi kerrallaan ”pois”. He ovat vain poissa silmistä, kunnes palaavat takaisin etsimään paikkaa johon istahtaa.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on kirjailija, joka rakastaa kävelemistä ja ihmisten katselemista kaupunkitilassa.
