Lapuanliikkeen voimain vuodet kestivät vain muutaman vuoden ajan 1929–1932, mutta sen varjo piirtyi paljon pidemmälle Suomen historiassa, erityisesti Lapualla.
Liikkeen päämajana toiminut Kosolan talo seisoo yhä ylväänä Lapuanjokivarressa.
Nyt sen seiniä koristaa pienimuotoinen, mutta erikoislaatuinen näyttely, joka on saanut nimekseen Lapuan miehet tuomiolla.
Kyse on kymmenestä taiteilija Ilmari Kaijalan (1886–1944) piirroksesta, joihin on ikuistettu tunnelmia liikkeen päättäneen Mäntsälän kapinan oikeudenkäynnistä keväältä 1932.
Piirroksia piiloteltiin Neuvostoliiton pelossa yli 60 vuotta, kunnes taiteilijan suvun edustajat luovuttivat ne Lapuan kaupungille 1990-luvulla.
Kaijalan perheessä oli pelätty, että jos Neuvostoliitto miehittää Suomen ja kuvat löydetään, he joutuvat vaikeuksiin.
Ilmari Kaijalan tytär Liisa Kaijala luovutti piirrokset Lapuan kaupungille vuonna 1994.
Vaikka kuvat olivat olleet peiteltyinä makuuhuoneen yläkomeron perimmäiseen nurkkaan, huoli oli aina ollut läsnä, muistelee Lapuan silloinen kaupunginjohtaja Paavo Latva-Rasku.
– Kun kannoimme piirrokset pois, Liisa Kaijala oli hyvin helpottunut, kertoo Latva-Rasku.
Mäntsälän kapinan aktivistien oikeudenkäynti oli julkinen, mutta kuvaaminen salissa oli kielletty, joten Ilmari Kaijalan piirrokset ovat ainoat kuvalliset dokumentit sieltä.
Aiemmin ne ovat olleet esillä kerran, osana laajempaa näyttelyä.
Osa kuvien henkilöistä on tunnistamatta
Historian tutkija, filosofian tohtori, dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen on tutustunut Lapuanliikkeen nokkamieheen, Vihtori Kosolaan huolellisesti. Häneltä on juuri ilmestynyt Kosolasta elämänkertateos Vihtori Kosola – mies ja myytti (Minerva, 2023).
Pietiäisen mielestä Kaijalan piirroksiin ei sinällään liity painolastia, mutta vuosikymmeniä sitten aika oli toinen.
– Se kertoo, että tapahtumat on koettu todella herkiksi.
Kun Pietiäinen kuuli kuvista, hän yritti selvittää, onko niitä joskus julkaistu sanomalehdissä, mutta ei löytänyt sellaisia julkaisuja.
Kuvia on yhteensä 30, joista 10 on nyt esillä Lapualla.
Suurin osa kuvien henkilöistä on voitu tunnistaa, mutta ei kaikkia. Salapoliisityöllä sen voisi saada selville, uskoo Pietiäinen.
– Tunnistamattomista henkilöistä yhdellä on vahvat kulmakarvat ja toisella mulkosilmät, osa näistä on ikään kuin karikatyyrejä.
Näiden kahden kuvan henkilöt ovat tunnistamatta. Tiedätkö keitä he ovat? Jos tiedät, ota yhteyttä Lapuan museoiden amanuenssiin.
Kosolan elämäkerta sai alkunsa puolivahingossa
Pietiäinen innostui Vihtori Kosolasta kerätessään materiaalia presidentti Lauri Kristian Relanderista kertovaan artikkeliinsa.
Hän huomasi, ettei Kosolasta ole tehty kattavaa elämäkertaa.
– Eikä minua estänyt edes se, että Kosolan oma arkisto oli hävitetty.
Muuta materiaalia löytyi, sillä julkisuudessa Kosola oli ollut paljon esillä. Elämäkerta rakentui lopulta pienistä sirpaleista.
– Tuntuu, että olen koonnut tuhannen palan palapelin, josta puuttuu ainakin sata palaa.
Syitä siihen, miksi elämäkerta on jäänyt tekemättä voi vain arvailla.
Vihtori Kosola kuoli vuonna 1936.
Pietiäinen arvelee, että Kosola unohtui, koska sodan jälkeen Suomessa ei ollut sellaista poliittista liikettä, jonka olisi kannattanut Kosolaa nostaa.
Nyt, lähes sata vuotta myöhemmin, historiassa tapahtuneet asiat voivat aiheuttaa pohdintaa suhteessa nykytilanteeseen.
– Jos ajatellaan meidän poliittista tilannettamme, niin tietyllä tavalla teemat resonoivat toisaalta perussuomalaisten nousuun ja toisaalta Venäjän tilanteeseen.
Historioitsijana Pietiäinen ei ota asiaan kantaan, mutta kertoo olevansa iloinen siitä, että uusi kirja on saanut monet ajattelemaan asioita myös oman aikamme näkökulmasta.
Historiaa ei saa väärentää
Vaikka 1930-luvun jälkeen on paljon vettä virrannut Lapuanjoessa, lapuanliike on yhä jossain määrin arka asia.
Kosolan elämäkerran ympärillä on käyty keskustelua muun muassa terminologista.
Helsingissä järjestetyssä kirjailijatapaamisessa haastattelija joutui hyllytetyksi, kun haastattelussa käytettiin ryssä- sanaa.
Pietiäinen hämmästelee tapahtunutta. Hänestä historia on kirjoitettava niin kuin se on.
Rasistiset ilmaisut eivät kuulu Pietiäisen kielenkäyttöön, mutta ne ovat osa historiaa.
– Kun kirjassa käytän r-sanaa, sen sanoo Vihtori tai joku henkilö. En voi lähteä historioitsijana heitä sensuroimaan, se olisi historian väärentämistä.
