Mikä ihmiskuntaa vaivaa? Sen Iida Turpeinen halusi selvittää, kun ryhtyi kirjoittamaan esikoisromaaniaan.
– Me tiedämme faktat ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta, silti toimimme ja elämme näin älyttömällä tavalla, ikään kuin luonto olisi rajaton.
Lopullisen sysäyksen kirjoittamiselle antoi vierailu Luonnontieteellisessä museossa. Huomion vei valtava luuranko keskellä salia, stellerinmerilehmä.
– Ihmettelin miten ihmeessä tämän valtavan eläimen luuranko on päätynyt tänne, Helsinkiin. Luurangon vieressä olevassa kyltissä oli mainittu kylmä fakta nopeasta sukupuutosta, ja se herätti kiinnostuksen. Miten näin on voinut käydä?
Erikoisen merinisäkkään löysi ja kartoitti tieteellisesti saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709 – 1746). 27 vuoden kuluttua löytämisestä laji oli kuollut sukupuuttoon.
Miten luontokadosta pitäisi puhua?
Stellerinmerilehmä päätyi pääosaan Turpeisen Elolliset-romaanissa, joka kertoo luontokadosta. Kirja voitti syksyllä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja kiinnostaa myös ulkomailla, sillä käännösoikeuksia on myyty yli 20 maahan.
Alusta asti oli selvää, ettei Turpeinen halua kirjoittaa henkilökohtaista terapiaromaania ilmastoahdistuksesta. Aiheen oli oltava merkityksellisempi.
– Kirjoittamiseen kului seitsemän vuotta, joten aiheen oli syytä olla kiinnostava itselle.
Romaanin jälkisanoissa Turpeinen ”kiittää” kaikkia eliölajeja, jotka kuolivat sukupuuttoon kirjoitusprosessin aikana. Lista on pitkä.
Termi sukupuutto on tullut tutuksi myös Turpeisen pienille lapsille kirjaprojektin myötä. Neljävuotias osaa esittää jo kiperiä kysymyksiä ja piinallisia näkemyksiä.
– Hän kuulutti, että sitten isona hän lukee äidin kirjasta, kuinka kaikki eläimet kuolevat.
Turpeisella ei ole selkeitä vastauksia siihen, miten aiheesta pitäisi puhua lapsille. Kuoleman, luonnon ja ihmiskunnan yhtälöä on hankala selittää rehellisesti, ilman synkkyyttä.
Sen sijaan hän tietää, miten voi helpottaa vaikeiden asioiden ymmärtämistä.
Siihen tarvitaan humanisteja.
Miten tähän on tultu?
Turpeinen on kirjallisuustieteilijä ja tekee väitöskirjaa. Hänelle oli itsestäänselvää lähestyä romaanin luontokatoteemaa humanistisesta, tässä tapauksessa aatehistoriallisesta näkökulmasta.
– Luontokato on paljon esillä keskustelussa, mutta sitä käsitellään lähes aina taloudellisena tai tieteellis-teknillisenä ongelmana. Mielestäni se on yhtälailla kulttuurinen kysymys. Aatehistoriaa tutkimalla moni asia saisi loogisen selityksen.
Turpeista harmittaa, että humanistit eivät juuri ole osallisena yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mediassa esiin pääsevät kovien tieteiden ja talouden edustajat.
Etenkin tässä ajassa tarvitsisimme humanisteja selittämään, miten tähän on tultu ja miksi
Iida Turpeinen
Hän myöntää, että vika on myös humanisteissa. He eivät osaa aina tuoda osaamistaan tarpeeksi esiin, vaikka alan sisällä käydään paljon kiinnostavia keskusteluja lukuisista aiheista.
Etenkin Suomessa on vahvasti vallalla insinööriajattelu. Turpeisen mukaan asiat halutaan nähdä selkeinä ongelmina, joihin on selkeä ratkaisu.
– Halki, poikki ja pinoon. Se oli siinä. Mutta siitä ei puhuta, miksi ongelma on olemassa.
Juuri aatehistorian tai humanististen tieteiden avulla pystyttäisiin näkemään ongelmien syyt.
– Etenkin tässä ajassa tarvitsisimme humanisteja selittämään, miten tähän on tultu ja miksi. Se helpottaisi ihmisten ahdistusta maailmantilanteen edessä, joka on aika käsittämätön.
Voiko laji kadota ihmisen takia?
Ilmastonmuutos ja luontokato ovat huolestuttaneet Turpeista paljon. Kirjoitusprosessin myötä ahdistus kuitenkin väheni. Tieto ei lisännytkään tuskaa.
Nyt hän tietää, että sukupuutto on varsin tuore käsite ihmiskunnan historiassa. Ajatukseen havahduttiin vasta 1800-luvulla. Elolliset-romaanissa kuvataan juuri sitä, miten vaikea ihmisen oli käsittää, että voisi omilla toimillaan kadottaa lajin maapallolta.
Ihminen ajatteli vuosisatojen ajan, että luonto on loputon aarreaitta, jota voi käyttää hyväksi. Myös usko tieteeseen oli vahva. Siksi sellainen asia kuin sukupuutto oli helpompi kieltää kokonaan. Tieteen ja ajattelun historiassa asiat muuttuvat hitaasti.
Turpeinen osoittaa kirjassaan, miten ihminen pyrkii toimimaan parhain päin olemassa olevan tiedon varassa. Kukaan ei halunnut pahuuttaan tappaa merilehmää sukupuuttoon. Niin vain kävi, koska valtava nisäkäs oli helppo ja maukas saalis.
Turpeinen ei halunnut syyllistää ihmiskuntaa kirjassaan.
– Syyllistäminen ei aktivoi toimintaan, vaan passivoi.
Omassa arjessaan Turpeinen pohtii paljon valintojaan, mutta häntä harmittaa, jos esiin nostetaan pelkästään yksilön valinnat.
– Kyse on paljon suuremmista rakenteista ja ajatusmalleista, jotka täytyisi saada muutettua.
Lähiluonto on tärkeä
Iida Turpeista on usein luultu luonnontieteilijäksi, koska Elolliset-romaani pohjaa luonnontieteen historiaan ja eläinkunnan tutkimiseen.
Lukion jälkeen Turpeinen kävi henkistä painia miettiessään, haluaisiko pyrkiä yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä vai maantietoa. Hän päätyi lopulta kirjallisuustieteeseen, koska Turpeisen lempikirja Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaani oli kirjallisuustieteen pääsykoelukemistossa.
Sanat ja kirjat ovat kiehtoneet Turpeista pienestä pitäen. Hän muistaa, miten ylpeä oli tehtyään ensimmäisen kirjansa alle kouluikäisenä. Tosin hän ei osannut silloin vielä kirjoittaa, joten äiti kirjoitti tekstit kuvien alle. Se ei kuitenkaan himmentänyt saavutuksen hienoutta Turpeisen mielessä. Kuvakirja kertoi perheen Korkki-kissan mökkimatkasta.
Kirjat ovat olleet Turpeiselle aina tärkeitä ja ne ovat vaikuttaneet häneen paljon. Hän joutui päiväkodissa jopa puhutteluun Ronja ryövärintyttären takia.
– Siinähän kiroillaan, joten ”paskiaiset” löytyivät myös minun sanavarastostani.
Ronja ryövärintyttäressä on paljon luontokuvausta, mutta innostuksen luontoon Turpeinen löysi Helsingin edustan Harakan saaressa, jossa hänen äitinsä työskenteli ympäristökeskuksessa. Biologien työskentelyä oli kiinnostava seurata meren ympäröimällä pikkusaarella.
Nykyään Turpeinen arvostaa ennen kaikkea lähiluontoa. Pienten lasten kanssa on tärkeää päästä metsään. Helsingissä se on onneksi helppoa.
– Toivon, että päättäjät ymmärtävät lähiluonnon arvon. Kaikista maailman kaupungeista haluan asua Helsingissä juuri siksi, että pääsen helposti metsään. Jopa meidän pienestä metsiköstä Koskelassa löytyy kaikenlaisia luonnonihmeitä limasienistä lähtien.
Turpeista huvittaa ja ihmetyttää puhe ”aidosta luontosuhteesta”, jonka voi saavuttaa vain koskemattomassa luonnossa, Lapin erämaissa.
– Maapallon luonnosta vain hyvin pieni prosentti on enää koskematonta. Enkä pidä järkevänä matkustaa satoja kilometriä pohjoiseen päästäkseni kosketuksiin koskemattoman metsän kanssa.
Tässäkin tarvittaisiin Turpeisen mukaan aatehistoriallista muutosta. Ihmisen ja luonnon tulisi oppia elämään limittäin ja lomittain. Luontoa ei pitäisi nähdä niin erillisenä asiana.
– Mutta muutokset ihmisten ajattelussa tapahtuvat hyvin hitaasti, Turpeinen huokaa.
Hän suhtautuu tulevaisuuteen kuitenkin toiveikkaasti. Onhan luontokäsityksessämme tapahtunut muutosta verrattuna Georg Wilhelm Stellerin aikoihin – ainakin hitusen.
Lue edellinen Kulttuurivieras tästä: ”Lihaville tarkoitetut vaatteet ovat kuin mustia telttoja”, sanoo Vuoden nuori suunnittelija Henna Lampinen
