Olin lapsena melkoinen rasavilli. Koulu oli helppoa, mutta paikoillaan oleminen vaikeaa. Istuin jälki-istunnossa tai rehtorin kansliassa milloin mistäkin syystä.
Usein suoritin häpeärangaistusta valtionjohtajien valvovien silmien alla. Tuijotin ypöyksin seinällä roikkuvia mustavalkoisia kuvia Martti Ahtisaaresta tai Tarja Halosesta.
Sekaisin olevan maailman edessä pitää esiintyä viilipyttynä, jos haluaa ääniä.
En ole koskaan aikaisemmin ollut näin kiinnostunut siitä, kenestä tulee Suomen seuraava presidentti. Olen talven aikana kiertänyt kuuntelemassa presidenttiehdokkaita paikan päällä eri tilaisuuksissa.
Ehdokkailla on ollut varsin yhtenäinen sävel ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Sekaisin olevan maailman edessä pitää esiintyä viilipyttynä, jos haluaa ääniä.
Koska olen kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu maapallon vintillä, ihmettelen usein, miksi arktinen alue tai sen tulevaisuus ei nouse vaalitenteissä, tai edes vaalikoneissa, juurikaan esiin.
Päättäjillä on kyllä arktisesta alueesta tietoa saatavilla, jos sitä halutaan kuunnella.
Sama ihmetys koskee toki päivänpolitiikkaa. Arktinen alue mainitaan Suomen hallitusohjelmassa vain kolmesti – ja ainut yhteys, jossa se mainitaan, on Nato.
Päättäjillä on kyllä arktisesta alueesta tietoa saatavilla, jos sitä halutaan kuunnella. Arktinen keskus laati vuonna 2022 valtioneuvostolle selvityksen, jossa analysoitiin Venäjän hyökkäyssodan vaikutuksia arktiseen yhteistyöhön.
”Jos menetämme Arktiksen, menetämme koko maailman”, sanoi presidentti Sauli Niinistö Venäjällä Arkangelissa järjestetyssä arktisessa seminaarissa vuonna 2017. Tuolloin Niinistö istui paneelikeskustelussa Venäjän ja Islannin presidentin välissä.
Se, mitä kaikkea Niinistön jälkimmäisellä presidenttikaudella on tapahtunut, tuntuu lähes käsittämättömältä.
Suomi liittyi Natoon. Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Koronapandemia tuli osaksi koko maailman yhteistä kokemusta. Arktisen alueen lämpenemisestä on saatu tarkempaa tietoa: se on nopeampaa, mitä tutkijat olivat alun perin ajatelleet.
Seuraava presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa vuoteen 2030 asti. Tuolloin arktinen merijää voi jo olla kesäaikana sulana.
Lähestyin viime vuoden loppupuolella presidenttiehdokkaita arktisen alueen kysymyksilläni sähköpostitse.
Sain vastauksen viideltä ehdokkaalta.
Halusin tietää, miten he näkevät arktisen alueen tulevaisuuden. Miten Suomen tulisi pohjoisia alueitaan kehittää, kun pinta-alaltaan suurin arktinen valtio, Venäjä, käy hyökkäyssotaa Ukrainassa? Entä millaisia vahvuuksia ehdokkailla on arktisen alueen asioihin?
Sain vastauksen viideltä ehdokkaalta. Andersson, Urpilainen, Essayah, Rehn ja Stubb vastasivat. Li Andersson (vas.) korosti ilmastonmuutoksen torjuntaa ja luontokadon pysäyttämistä arktisella alueella, Sari Essayah (kd.) kirjoittaa, että Suomi voisi edistää arktista huippukokousta ja Olli Rehnin (kesk.) vastauksissa painotettiin taloutta ja turvallisuutta. Alexander Stubb (kok.) korostaa, että alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittamisen on oltava kaiken alueella tapahtuvan toiminnan keskiössä.
Jutta Urpilainen (sd.) nosti esiin roolinsa EU-komissaarina, jonka vastuualueena on ollut Grönlanti. Hänen kaudellaan päätettiin avata Grönlannin Nuukiin toimisto, jonka tarkoitus on vahvistaa EU:n ”läsnäoloa strategisesti tärkeällä arktisella alueella”.
Tajusin, että ei tässä joukossa aivan pihalla olla arktisen alueen asioista.
Vihdoin heräsin horroksesta, kun sana ”arktinen” mainittiin. The Ulkopolitist -verkkomedia järjesti joulukuussa vaalipaneelin, jossa pohjoisen alueen kysymyksiä sivuttiin puolentoista tunnin ajan. Puheenvuorot olivat lyhyitä, mutta painokkaita.
Tajusin, että ei tässä joukossa aivan pihalla olla arktisen alueen asioista. Otetaan muutama esimerkki. Pekka Haavisto (vihr.) on ollut vuonna 1996 Ottawassa perustamassa Arktista neuvostoa. Alexander Stubbin ulkoministerikaudella puolestaan laadittiin Suomen ensimmäinen arktinen strategia ja nimitettiin arktinen suurlähettiläs.
Lapin Kansa ja Kaleva järjestivät puolestaan tammikuussa Puolen Suomen vaalitentin, joka oli suurimmaksi osaksi Pohjois-Suomen aluekehittämisjargonia. Mutta keskustelua käytiin myös turvallisuudesta, kaivoksista, pohjoismaisesta yhteistyöstä, ydinaseista ja nuorten mielenterveysongelmista.
Seuraavan presidentin työolosuhteita ei käy kateeksi. Ei ole sellaista ilmansuuntaa, josta huokuisi välitöntä helpotusta. Arktinen alue on toisen maailmansodan jälkeen säilynyt rauhan alueena. Suomen seuraavan presidentin on tehtävä parhaansa, että näin on jatkossakin.
Edesmennyt presidentti Ahtisaari toi suomalaisen rauhanvälittämisen maailmankartalle. Se oli työ, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta, mutta ne keillä olisi, eivät usein käytä sitä. Presidentillä on mahdollisuus työssään toimia myös arktisen alueen turvallisuuden puolustajana.
Jokaisen suomalaisen ala- ja yläkoulun seiniä saattavat koristaa pian Alexander Stubbin, Pekka Haaviston tai kenties jonkun muun valokuva. Siellä niitä tuijottavat tulevan Suomen rakentajat.
Johannes Roviomaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Arktisen keskuksen vieraileva tutkija, joka odottaa edelleen kutsua Linnan juhliin.
Kolumnia korjattu 22.1. kello 15.42. Kolumniin lisätty maininta Stubbin vastauksesta kolumnistille. Vastaus oli päätynyt kirjoittajan roskapostiin.
