Vajaamielislaitos.
Se oli sittemmin Ylisen keskuslaitoksena tunnetun, satojen kehitysvammaisten ihmisten kuntoutuskeskuksen nimi perustamissuunnitelmassa vuodelta 1960.
Nimi oli jo muuttunut, kun silloin seitsenvuotias koululainen Seppo Viitanen saapui kotoaan Nokialta Ylöjärvellä sijaitsevalle Yliselle kahdeksan vuotta myöhemmin.
Hän jäi sinne kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Annetaan Sepon ja hänen tulkkinsa Annukka Salosen esittäytyä:
Vielä 1950-luvun lopussa kehitysvammaisia ihmisiä kutsuttiin vajaamielisiksi. Suurin osa heistä asui perheensä kanssa, toiset mielisairaaloissa tai vanhainkodeissa. Jotkut piilottivat kehitysvammaiset lapsensa esimerkiksi navettaan, tarinat kertovat.
Sitten keksittiin kuntien yhteiset keskuslaitokset, joissa ihmisiä voitaisiin pitää turvassa, hoitaa, hoivata ja opettaa.
Laitoksiin oli tungosta.
”Ei se ollut paha paikka”
Sepon koti 7-vuotiaaksi asti sijaitsi Nokialla. Samassa pihapiirissä asui lapsuudenystävä Anneli Tuomi, josta myöhemmin tuli kehitysvammaisten ohjaaja. Hänkin työskenteli valmistuttuaan Ylisellä, työharjoitteluaikana vieläpä Sepon osastolla.
Ystävykset vannoivat pitävänsä yhtä aina, mutta heillä ei ollut vielä aavistustakaan siitä, minne elämä heidät kuljettaisi.
– Ei se ollut paha paikka, se oli hyvä paikka, Anneli muistelee pahamaineisenakin pidettyä Ylistä painokkaasti.
– Kyllä siellä mielestäni hoidettiin ihmisiä sen ajan hengen ja hyvän hoidon periaatteen mukaan.
Vaikka laitoksia aluksi pidettiin uraauurtavina, niihin alettiin pian suhtautua myös kriittisesti. Ylistä ei oltu vielä rakennettu edes valmiiksi, kun 1970-luvulla alettiin keskustella avohoidosta. Siirtyminen laitoksista ryhmäkoteihin ja avohoitoon eteni hitaasti 1980-luvulta lähtien.
Uuslaitostumista hyvinvointialueilla
Mutta mikä meni vikaan?
Ainakin kilpailuttaminen, sanoo Kehitysvammaliiton toiminnanjohtaja Susanna Hintsala.
Kun asumisen ratkaisevaksi tekijäksi määritellään hinta, se on pois henkilön saamasta tuesta. Ja kun asumisvaihtoehtoja ei ole tarpeeksi, tarjotaan ryhmämuotoista asumista myös heille, jotka haaveilevat omasta asunnosta.
– On syntynyt niin sanottuja uuslaitoksia, liian isoja yksiköitä, joissa laitosmaiset toimintakäytännöt jatkuvat, Hintsala kertoo.
Uuslaitostumisesta puhuu myös Kehitysvammaisten tukiliiton vaikuttamistyön johtaja Jutta Keski-Korhonen. Perus- ja ihmisoikeuksien pitäisi olla johtotähti, mutta on menty talous ja resurssit edellä.
– Hyvinvointialueiden resurssit lyövät pahasti korville perus- ja ihmisoikeusajattelua. Niiden myötä on vahvistunut ajatus siitä, että suuri ja keskitetty on tehokasta, Keski-Korhonen sanoo.
– Nyt mennään talous edellä, ja mahdollisuuksia tehdä yksilöllisiä ratkaisuja on kavennettu. Päätöksiä tehdään kauempana ihmisistä ja suuri huoleni on se, miten ihmisten oma mielipide saadaan kuulumaan palvelujen byrokratiaviidakossa, Hintsala säestää.
”Aina joku toinen päättää”
– Edelleenkään kehitysvammaiset ihmiset eivät saa päättää kenen kanssa ja missä he asuvat. Aina joku toinen päättää missä heidän on halpaa asua, puuskahtaa lähihoitaja Kai Kvick.
Hänestä laitosten sulkemisella menetettiin paljon.
30 vuotta Ylisellä työskennellyt Kvick siirtyi Nokian Pitkäniemeen, kun Ylinen suljettiin vuonna 2015. Hän oli nelivuotias muuttaessaan Ylisen vanhan kartanon yläkertaan perheineen. Vajaamielishoitajaksi valmistunut äiti palkattiin laitokseen ensimmäisten joukossa.
Ylinen oli tiivis yhteisö, ja monet henkilökunnan lapsista päätyivät laitokseen töihin.
Kvickillä on Yliseltä monenlaisia muistoja: yöt vauvalan yöhoitajana, vuorot ruumishuoneella, vanhempiensa hylkäämät lapset, aggressiiviset asiakkaat – mutta ennen kaikkea hän muistaa yhteisöllisyyden ja monipuolisen yhdessä tekemisen.
– Kaksi jalkapallojoukkuetta, retkiä, teatteria, diskoja, tansseja, hän luettelee.
Kai Kvick ei pidä siirtymistä laitoksista avohuoltoon onnistuneena operaationa.
– Enää ei tulisi mieleenkään, että lähdettäisiin nykyisten asiakkaiden kanssa esimerkiksi soutelemaan ja ongelle kesken päivän. Ylisellä oli ihan normaalia, että yhtäkkiä saatettiin keksiä jotakin tällaista, hän muistelee.
– Kun laitoshoitoa alettiin purkaa ja ihmiset siirrettiin omiin kuntiinsa, niin siellä sitten olivat resurssipulan vuoksi neljän seinän sisällä ympäri vuorokauden.
– Sitten palvelut eivät välttämättä olleet sopivia, ja se lisäsi aika paljon epämukavuutta ja jopa kuolleisuutta, Kvick sanoo.
Eläköitymispommi uhkaa alaa
Oliko ennen siis paremmin?
Kehitysvammaisjärjestöissä ei haikailla laitosten perään.
– Laitoksissa asuminen oli syytä ajaa alas. Kenenkään ihmisen paikka ei ole pysyvästi laitoksessa, Kehitysvammaliiton Susanna Hintsala painottaa.
– Tavoitteena oli kuitenkin entistä paremmat palvelut lähiyhteisössä. Kaikkien osalta tämä ei ole toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla, hän jatkaa.
Se näkyy tällä hetkellä palvelujen saannin vaikeutena, korotettuina asiakasmaksuina, sosiaaliturvan leikkauksina, työvoimapulana ja henkilöstön vaihtuvuutena. Lähivuosina alaa uhkaa myös eläköitymispommi ja sen myötä henkilöstöpula.
– Laitoksissa oli hoitajat, jotka tunsivat asukkaat pitkältä ajalta. Se lisäsi turvallisuuden tunnetta, Hintsala pohtii.
Silti hän uskoo, että kehitysvammaisten ihmisten oikeuksissa on menty eteenpäin. Nykyään tunnustetaan yleisesti, että heillä on samat oikeudet kuin muillakin koulutukseen, työhön, ihmissuhteisiin, perheeseen ja itsemääräämisoikeuteen.
Apua yhteisöavustajista?
Uuden vammaispalvelulain on määrä astua voimaan ensi vuoden alussa. Sen tavoitteena on toteuttaa yhdenvertaisuutta ja osallisuutta sekä tukea vammaisen henkilön yksilöllistä ja itsenäistä elämää.
– Ihmisten ei tarvitse asua laitoksissa, mutta he tarvitsevat osaamista, jota aikanaan oli keskitetty laitoksiin, Kehitysvammaisten tukiliiton Jutta Keski-Korhonen kiteyttää.
Kehitysvamma-alan järjestöt ovat tehneet esityksen yksivuotisesta yhteisöavustajan koulutuksesta helpottamaan henkilöstöpulaa.
– Olen nähnyt onnistuneita esimerkkejä siitä, kun ihmiset ovat alkaneet kukoistaa. Kun elämässä on enemmän sosiaalisia suhteita ja pääsee pois tietyltä, rajatulta alueelta tai neljän seinän sisältä huonojen kulkuyhteyksien päästä, Keski-Korhonen kertoo.
– Mutta on myös paljon heitä, joilla tämä ei toteudu. Edelleen on liikaa sitä, että perustarpeet hoidetaan ja huolletaan, mutta sosiaalista elämää tai harrastamista ei ole, hän lisää.
Seppo palasi kotikaupunkiin
Seppo Viitaselle kävi hyvin.
Hän muutti takaisin Nokialle lapsuudenmaisemiin, lähemmäs sukulaisia ja perhettä. Lapsuudenystävä Anneli on edelleen Sepon rinnalla.
Näin he kertovat omin sanoin:
