Olen ehkä kymmenvuotias. Mulla on vaaleanpunaiset farkut, joista ei yhtäkkiä menekään nappi kiinni. Niihin laitetaan naru pitämään housut jalassa. Mussa on varmaan jotain vialla.
Näin muistelee Emilia, 37, hetkeä, jolloin hän ensi kertaa koki olevansa lihava.
Todellisuudessa Emilia oli lapsuudessa ja nuoruudessa välillä alipainoinen.
Hän on kuitenkin hävennyt kehoaan siitä lähtien, kun vaaleanpunaiset farkut eivät enää mahtuneet jalkaan.
Uudellamaalla asuva Emilia esiintyy vain etunimellään, sillä juttu käsittelee hänen henkilökohtaisia terveystietojaan.
Jo teininä Emilia oli muodokas. 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella lehdet, elokuvat ja televisio huusivat kilpaa, että sellainen nainen ei kelpaa. Emilia kokee, että pahimmillaan media jopa traumatisoi häntä.
Vuonna 2001 ilmestyneessä Bridget Jones – elämäni sinkkuna -elokuvassa 61-kiloinen päähenkilö kamppailee painonsa kanssa – ja on auttamatta itsensä ja muiden mielestä lihava.
Bridget Jones pukeutuu minihameeseen. Se on muiden mielestä säälittävää ja koomista, kun läski luulee olevansa viehättävä. Ja minä näytän häneltä. Mäkin olen varmaan sitten ruma, naurettava läski. Mun on turha edes yrittää olla viehättävä.
Viime aikoina varsinkin sosiaalisessa mediassa on tuomittu vaatimukset, joita julkkisnaisiin kohdistettiin 20–30 vuotta sitten.
Tuolloin muiden muassa malli Anna Nicole Smith sekä Spice Girlsistä tunnettu laulaja Victoria Beckham patistettiin keskusteluohjelmissa vaa’alle paljastamaan painonsa.
– Julkisuuden naiskuva oli tuohon aikaan todella naisvihamielinen, sanoo kehopositiivisuutta tutkinut Kaisu Hynnä-Granberg Turun yliopistosta.
Tässä jutussa Emilia kertoo, millaista oli kasvaa aikuiseksi, kun tiesi, ettei koskaan voisi olla kuten Kate Mossin kaltainen hoikka heroin chic.
Laulajat Jessica Simpson (vas.) ja Britney Spears ovat saaneet osansa kehohäpäisystä. Simpsonia oli median mukaan kohdannut ”painonnoususkandaali”. Spersia kuvailtiin ”hyllyväksi hyytelöksi”.
Laihtumisesta tuli pakkomielle
Kauneusihanteet ovat aina ongelmallisia, ja tutkijatohtori Kaisu Hynnä-Granbergin mukaan kukaan ei koskaan täysin istu niihin.
Vuosituhannen vaihteen unelmavartalo oli kuitenkin Hynnä-Granbergin mielestä erityisen ongelmallinen.
– Silloin naisihanne oli hyvin hoikka, ja sellaisen kehon saavuttaminen ja ylläpito vaatii voimakasta syömisen ja liikunnan kontrollointia.
En saa syödä yksin. Seurassa mun pitää syödä vähemmän kuin muiden. Saan syödä vain tiettyihin kellonaikoihin. Saan syödä vain 500 kaloria päivässä. Joka päivä pitää jäädä tuhat kaloria miinukselle.
Emilia laihdutti koko teini-ikänsä tavalla tai toisella. Syömisen rajoittamisen lisäksi hän käytti myös ulostuslääkkeitä.
Äidin ulostuslääkkeet olivat unohtuneet kaappiin. Kukaan ei osannut kaivata niitä.
Emilia myös liikkui aktiivisesti. Vinkit eniten kaloreita polttaviin urheilulajeihin hän sai nuorille naisille suunnatusta Cosmopolitan-lehdestä.
Liikunnallisen teinitytön päivittäinen kaloritarve on UKK-instituutin mukaan noin 2 200–2 300 kilokaloria. Emilia söi auttamatta liian vähän.
”Mun isovarvaskin on läski”
Myös Ruotsin kruununprinsessa Victorian ulkonäköä puitiin mediassa vilkkaasti 1990-luvulla. Keskustelu on Hynnä-Granbergin mielestä oiva esimerkki siitä, miten media määritteli naisten ”sopivaa” painoa.
– Aluksi hehkutettiin, miten Victoria on hoikistunut ja on upeampi kuin koskaan. Kun hänen syömishäiriönsä tuli myöhemmin ilmi, käytettiin siitä kertovissa jutuissa samoja kuvia hänestä.
Prinsessa Victorian tapaan myös Emilia sai laihduttaa ja mittailla kehonsa osia aamuin illoin ilman, että kukaan aikuinen puuttui siihen.
Terveydenhoitaja huomasi, että painoni on pudonnut tosi paljon ja olen alipainoinen. Olin juuri ollut vatsataudissa ja pystyin selittämään asian sillä. Se oli onnekas sattuma!
Laihtuminen ei kuitenkaan tehnyt Emiliaa onnelliseksi.
Käytiin kaverin kanssa jokainen ruumiinosa läpi. Mun isovarvaskin on läski. Ihan sama, mitä teen, pysyn aina läskinä.
Läski ei saanut olla haluttava
Emilia muistaa, että hänen nuoruudessaan vallalla oli ihanne, jossa ei saanut hyväksyä itseään sellaisena kuin oli. Oli väärin puhua itsestään myönteisesti tai kantaa itseään ylpeydellä.
Tavallista oli, että julkisuudessa lihava nainen kelpasi joko äidin rooliin tai vitsin kertojaksi.
Myös Emilia muistaa verhonneensa epävarmuutensa siihen, että hän yritti olla kaveripiirinsä hauskuuttaja. Läskin oli parempi tyytyä rooliinsa.
Olen bileiden keskipiste, hauskuuttaja, joka pelleilee ja juttelee kaikkien kanssa. Missään nimessä en laita hametta tai mekkoa. Mun on parempi pukeutua löysästi, vähän miehekkäästikin.
1800-luvun alun Englantiin sijoittuva Netflixin hittisarja Bridgerton on tutkija Hynnä-Granbergin mielestä uraauurtava. Tuoreen kolmannen kauden päähenkilönä on Nicola Coughlanin esittämä Penelope Featherington – lihava, nuori ja rakkautta janoava nainen.
– Häntä kuvataan ilahduttavasti monitahoisena hahmona, seksuaalisesti haluavana ja haluttuna subjektina. Se on myönteinen valopilkku, sillä monet lihavat naiset kokevat, että heitä ei nähdä romantiikan tai seksuaalisuuden kulmasta kiinnostavina, Hynnä-Granberg sanoo.
Lihavilla on eri oikeudet
Nykyisin Emilia on virallisten mittareiden mukaan ylipainoinen. Vuosikymmenien vääristynyt ruoka- ja kehosuhde on johtanut painon jojoiluun ja, kuten tavallista, lopulta painon nousuun.
Hynnä-Granberg muistuttaa, että joidenkin tutkimusten mukaan laihduttaminen voi olla terveydelle haitallista ja altistaa kakkostyypin diabetekselle.
Näin on silloin, kun laihduttaminen tehdään epäterveellisesti, esimerkiksi näännyttämällä.
– Nykyisin nähdään, että lihavuuteen liittyvä stigma ja siitä aiheutuva psyykkinen rasite on itse asiassa haitallisempaa terveydelle kuin ylipaino itsessään, Hynnä-Granberg sanoo.
Vaikka kehopositiivisuus-liike on Hynnä-Granbergin mukaan tarjonnut vaihtoehtoisen tavan ajatella kauneutta, ei yleinen ihanne ole silti muuttunut sallivammaksi.
Emiliakin kokee yhä häpeää. Lihavana ei saa tehdä samoja asioita kuin hoikkana.
Mietin tosi tarkkaan mitä kehtaan syödä muiden nähden. Mitä jos juon jääkahvia julkisella paikalla ja ihmiset ajattelevat, että siinä se läski menee ja vetää vielä tuollaista sokeripommia.
Emilian kotona ei myöskään ole isoja peilejä, joista itsensä voisi vahingossa nähdä. Peilit on piilotettu esimerkiksi kaappien sisälle.
– Olen tyytyväinen itseeni siihen asti, kunnes näen itseni jostain, vaikka heijastuksena.
Trauma juontaa juurensa balettiin, jota Emilia harrasti kymmenen vuotta. Emilian keho ei pystynyt millintarkkoihin, valmentajan vaatimiin liikkeisiin, joita tanssisalin peilistä piti syynätä.
Emilia sanoo olevansa isompi kuin koskaan, mutta voivansa silti paremmin.
Hän hylkäsi baletin ja löysi aikuisiällä female dancehallin, jamaikalaisen katutanssin. Se on auttanut suhtautumaan kehoon kiitollisemmin.
Keho ei ehkä ole täydellinen mutta on pystynyt moneen, Emilia sanoo.
– Vaikka nyt tuntuisi, että olen ruma ja lihava, musta ei koskaan tule mitään tai kukaan ei koskaan voi rakastaa mua, se ei ole totuus. Media sanoo aina, että meidän kuuluu näyttää joltain. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ajattele niin.
