Suomessakin katoaa ihmisiä verkkoon, eikä osa edes halua tulla löydetyksi

Kotiinsa komeroituvia ihmisiä on hankekoordinaattori Ville Mannisen arvion mukaan joka toisessa tamperelaisessa kerrostalossa. Kaikki eivät edes halua tulla löydetyiksi.

Videolla Verkkoon kadonneet -hankkeen hankekoordinaattori Ville Manninen kertoo, miksi ihmiset linnoittautuvat koteihinsa. Video: Matias Väänänen / Yle
  • Katri Tapola

Syystä tai toisesta kotiinsa linnoittautuneita ihmisiä on koko ajan enemmän.

Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, mutta Setlementti Tampereen hankekoordinaattorilla Ville Mannisella on veikkaus.

– Joka toisessa tamperelaisessa kerrostalossa asuu yksi komeroitunut.

Tällä hän tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen vetäytyy sosiaalisista tilanteista ja elää arkeaan mahdollisimman pienessä piirissä tai jopa verkkoon täysin kadonneena.

Tietokoneen näyttö ja Hikikomori -kirja pöydällä.
Eristäytyminen on maailmanlaajuinen ilmiö. Japanissa asiasta käytetään termiä hikikomori, jolla tarkoitetaan kotiinsa vetäytynyttä ihmistä joka hakee elämäänsä itsemääräämisoikeutta ja kaikki hänen elämässään olevat asiat on omassa hallinnassa. Kuva: Matias Väänänen / Yle

Nyt Setlementti Tampereen on tarkoitus tavoittaa heidät, kotiinsa eristäytyneet.

Keskustelufoorumit työmaana

Aluksi kolmevuotisessa Verkkoon kadonneet -hankkeessa kartoitetaan, minkälaista apua sosiaalisesti erakoituneet ihmiset kaipaavat ja kuinka heitä parhaiten pystyttäisiin auttamaan.

– Yhteyksiä pitää luoda todella avoimesti ja kunnioittavasti. Ketään ei ole tarkoitus muuttaa tai pakottaa mihinkään, Ville Manninen sanoo.

Ensimmäiseksi tavoite on päästä mukaan keskustelufoorumeille, kuten Jodeliin, Redditiin ja Ylilaudalle, sekä pelaajayhteisöihin Discordissa.

Moni voi käydä töissä tai opiskella, mutta viettää vapaa-aikansa verkossa ilman sosiaalisia kontakteja. Eristäytyneen ihmisen taustalta löytyy useita syitä.

– Usein on jonkinlaista kiusaamista taustalla. Ei uskota olevansa riittävän hyvä, sosiaaliset tilanteet ja muut ihmiset ahdistavat. On vain helpompi jättäytyä sosiaalisista tilanteista pois, Manninen listaa.

Mies tietokoneen ääressä.
Manninen tietää, mistä puhuu, sillä hän meinasi erakoitua itsekin parikymppisenä. Riittämättömyyden tunteen takia hän jättäytyi vuosiksi itsekseen. Hän ei kuitenkaan halua korostaa kokemuksiaan. - Onneksi pääsin sieltä apua pyytämällä pois, ja olen taatusti päässyt asian kanssa helpommalla kuin nämä ihmiset, joita nyt on tarkoitus kohdata. Kuva: Matias Väänänen / Yle

Osa sosiaalisesti erakoituneista ihmisistä kokee tilanteensa epätoivoiseksi. Mannisen mukaan ajatellaan, että kaikki on jo kokeiltu, eikä kukaan pysty auttamaan.

– Herkästi ajatellaan, että tämä on omasta itsestä kiinni, ei vaan yksinkertaisesti kelvata, on synnytty vääränlaisena ja tämä on tätä kuolemaan saakka. Se on todella ravisteleva ajatus.

Manninen uskoo, että ilmiö on lisääntymään päin.

– Luulen nykymaailman kilpailun ja kaaoksen ja yhä kiihtyvän sekoilun kiihdyttävän myös kotiin linnouttautuneiden määrää.

Miksi ei anneta olla rauhassa

Ville Mannisen mukaan ensimmäiset tiedot hankkeen käynnistymisestä otettiin tylysti vastaan.

– Kohtasin keskustelupalstalla voimakasta epäluuloa siitä, että miksi heidän ei anneta olla rauhassa, vaan tyrkytetään jotain työpajatoimintaa.

Ketään ei Ville Mannisen mukaan pakoteta mihinkään.

Tarkoitus on yhdessä pohtia, voisiko esimerkiksi työvoimatoimiston kanssa kehittää erilaisia työkaluja työn hakemisen helpottamiseen.

Manninen muistelee lukeneensa, että jos puoli vuotta tai yli on kulunut kotona, se on tosi kauan. Keskustelufoorumeilla saattaa olla Mannisen mukaan ihmisiä, jotka ovat olleet eristyksissä yli kymmenen vuotta.

– Vuorovaikutus toisten kanssa ei ole aktiivista tai helppoa. Matalalla kynnyksellä tällaista voisi ryhmässä harjoitella.

Monet ajattelevat verkkokeskustelujen perusteella, että heillä on puutteellisia taitoja tai hävetään tapaa, jolla toisten seurassa ollaan. Nepsy-piirteitä on paljon.

Kerrostalon julkisivu.
Jos on vuosia ilman vuorovaikutusta toisten kanssa, se jättää jälkensä. – Silloin on jo saatettu mennä sinne epätoivon toiselle puolelle, ei uskalleta, eikä enää edes haluta toivoa muuta. Kuva: Matias Väänänen / Yle

Ville Mannisen ja hänen työparinsa Johannes Raittisen huolena on, että kun projekti kolmen vuoden päästä loppuu, myös mahdollinen syntynyt yhteisö lakkaa olemasta.

– Jos kerran pääsee yksinäisyydestä pois ja sitten ryhmä loppuu, voi pudota vielä syvemmälle. Toisaalta ehkä kokemus auttaa, kun kerran on löytänyt tien pois yksinäisyydestä.