Omituiset uskonnolliset liikkeet voivat tuntua kaukaisilta, mutta hämmästyttäviä ideologioita löytyy yllättävän läheltäkin. Korpelalaisuus-nimen saanut liike roihahti Suomen ja Ruotsin rajaseudulla 1930-luvulla. Muutamassa vuodessa toiminta eteni niin mielikuvituksellisiin sfääreihin, että historialliset tapahtumat kuulostavat aprillipilalta.
Korpelalaisuus ei jäänyt vain menneisyyteen, vaan liike on jälleen ajankohtainen. Sen tapahtumista kertova, maailman ensimmäinen meänkielinen pitkä draamaelokuva nimeltä Valitut odottaa parhaillaan ensi-iltaansa.
Hurmosliikkeeseen liittyi ällistyttäviä piirteitä. Korpelalaiset kiroilivat raskaasti; he odottivat kristalliarkkia, joka noutaisi heidät Palestiinaan; ja heillä oli eriskummallisia alapäähän liittyviä toimia pullasudin ja kamman kanssa.
Korpelalaisuudessa riittää siis hämmästeltävää, mutta hurmosliikkeen ymmärtämiseksi täytyy tarkastella tuon ajan yhteiskuntaa ja ihmiskohtaloita. Ja sitä paitsi, miksi juuri pullasuti?
Sorretulle meänkieliselle vähemmistölle vapautusta tarjoava johtaja tuli kuin tilauksesta
Tornionlaakso käsittää rajaseutua sekä Suomen että Ruotsin puolella. 1920-luvulla elo Ruotsin puoleisessa Tornionlaaksossa oli erityisen tiukkaa suomenkieliselle – nyky-ymmärryksellä meänkieliselle – vähemmistölle. Lestadiolaisen perinteen papit ja saarnaajat pitivät seurakuntia tiukassa otteessa.
Ruotsalaistoimilla tukahdutettiin suomen kieli kouluissa, ja jostain piti leipäkin repiä. Ensimmäinen maailmansota myllersi ihmisten psyyken uusiksi, ja kommunismi vaani aivan nurkan takana. Uskovat saattoivat toivoa, että palkinto kärsimyksestä olisi Jumalan paratiisi maan päällä. Toisia ehkä kiinnosti mieluummin Stalinin lupailema työväen paratiisi Neuvostoliitossa.
Oli siis tilaus vapautusta tarjoavalle johtajalle, joka antaisi kaikelle mielettömyydelle merkityksen, järjestyksen ja tunteen hyväksytyksi tulemisesta.
Tornionlaaksossa vastaus saapui lestadiolaispuhujan Toivo Korpelan hahmossa. Hän saapui Ruotsiin Suomen Ähtäristä, puhui kaunista suomea ja saarnasi tunteikkaasti. Puheet upposivat syrjittyihin meänkielisiin kuin kuuma veitsi voihin, ja Korpela keräsi seuraajia. Korpelan ongelmaksi koitui kuitenkin omapäisyys. Ennen pitkää hän riitaantui lestadiolaisjohdon kanssa ja lopulta jätti nimeään kantavan liikkeen oman onnensa nojaan.
Korpelalaisuus oli ennen kaikkea nuorisoliike
Markkinarako jollekin uudelle ja ravistelevalle oli kuitenkin jo syntynyt. Kaksi Korpelan seuraajista alkoi saada ilmestyksiä ja otti ohjat käsiinsä. He olivat tornionlaaksolaiset Sigurd Siikavaara ja Arthur Niemi, jotka tunnettiin pian Ensimmäisenä ja Toisena profeettana. Liike opittiin tuntemaan korpelalaisuutena, vaikka sen alullepanija Toivo Korpela ei enää ollut seuraajistaan vastuussa. Siikavaaran ja Niemen uuden sanoman voisi kiteyttää kahteen sanaan: kokonaisvaltainen vapautus.
Korpelalaisuus oli ennen kaikkea nuorisoliike. Näin toteaa korpelalaisuutta dokumentoinut tornionlaaksolainen kirjailija Bengt Pohjanen, joka haastatteli aikanaan lukuisia liikkeen piirissä olleita.
Kaikki tabut rikottiin, viina, kortinpeluu, tanssi, kiroilu ja vapaa seksi sallittiin
Korpelanliikkeen jäsenillä riitti luovuutta. Kiroilemisesta tuli yksi korpelalaisuuden näkyvimmistä piirteistä. Kruununjalokivi oli ”Paapelin portto helvettiin” -sanoilla höystetty huutolaulu, joka sai inspiraationsa Ilmestyskirjassa mainitusta Babylonin portosta. Lehdistö alkoi seurata Tornionlaakson hurmoshenkisiä suurella mielenkiinnolla. Muita kyläläisiä korpelalaisten puuhat alkoivat toden teolla ahdistaa.
Muutaman vuoden sisällä korpelalaisuuden tuhon kierre alkoi. Siikavaara innoittui vertaamaan itseään Kristukseen ja päätti vapauttaa kaikki seuraajat synneistä. Viina, kortinpeluu, tanssi, kiroilu ja vapaa seksi sallittiin – 1930-luvulla oli vielä lukuisia tabuja rikottavana. Korpelalaiset tuntuivat haluavan vetää näistä jokaisen kohdalle bingorastin.
Hurmio alkoi saavuttaa yhä surrealistisempia, taideperformanssimaisia muotoja. Illanvietoissa uskovat alkoivat kammata toistensa häpykarvoja ja lopulta pesemään toistensa takapuolia ja sivelemään niitä pullasudilla. Korpelalalaisuutta dokumentoinut Pohjanen vertaa toimia lastenleikkeihin. Aihetta tutkinut Lennart Lundmark on esittänyt, että toimilla koeteltiin, olivatko jäsenet niin puhdistuneita Jumalan sanasta, etteivät enää hävenneet toisiaan.
Pullasudillekin löytyy selitys. Pohjanen kirjoittaa teoksessaan Korpelanliike, että kun muuta ei ollut käsillä, otettiin ne välineet, jotka pirtistä löytyivät. Hän ajattelee, että Siikavaaran ajatus naisen seksuaalisuudesta Jumalan, ei pirun luomana kuulostaa jopa feministiseltä julistukselta. 1960-luvun hippiliike ja 2010-luvun seksipositiivisuus olivat nähtävästi trendeinä myöhässä – korpelalaisuus ehti vapautumisen makuun ensin.
Vapauden viesti karkasi käsistä
Tai niin voisi ajatella, jos tarina jäisi tähän. Vapauden viesti karkasi käsistä, eikä korpelalaisuus kaipaa kritiikitöntä romantisointia. Alaikäisiä tuli liikkeen piirissä raskaaksi. Lapsia otettiin huostaan. Virkavalta puuttui asiaan.
Sataakahdeksaatoista korpelalaista kuulusteltiin, kuusi tuomittiin käräjillä vankeusrangaistuksiin ja lähes 50 sai sakkoja. Stigma ei ollut ainoastaan elinkautinen, vaan ylisukupolvinen. Korpelalaisuus kuihtui, mutta tukahdutetut kuiskaukset tapahtumista jäivät.
Lähteitä:
Bengt Pohjanen: Korpelanliike
Ilpo Pursiainen: Suomalais-ugrilainen millenarismi
Lennart Lundmark: Protest och profetia; Korpelarörelsen – från fröjd till förfall
