Pysähdyin viime kesänä eräällä huoltoasemalla ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.
Tähtihovi, lapsuuteni perinteinen taukopaikka Heinolassa oli ehtinyt saada mielessäni myyttiset mittasuhteet. Nyt paikka tuntui kulahtaneelta ja autiolta, aivan kuin koko pulju olisi ollut auki viimeistä päivää.
Oliko Tähtihovi sammumassa, vai jokin minussa muuttunut?
Huoltoasema palasi mieleeni, kun avasin syksyllä television kanavapaikan numero 17, ja ruutuun ilmestyi kultakruunun koristama Miss Suomi -logo.
Siinä se taas oli: Tähtihovi-efekti.
Haikea tunne siitä, että tässä oli ennen jotain monumentaalista, ja nyt jotain muuta.
Nyt olen vakuuttunut, että missikisat ovat kuin loistonsa päivät nähnyt huoltoasema, jolla meidän kaikkien tulisi vierailla.
Kisoista on nimittäin tullut katveessa ehkäpä kiinnostavammat kuin koskaan ennen.
Kauneuskisojen lumo
Olen seurannut Miss Suomi -kilpailuja uskollisesti vuosien ajan.
Konseptissa on absurdia vetovoimaa, jota yksikään toinen television loputtomista kisailuista ja visailuista ei kykene tarjoamaan.
Katsomme rivissä poseeraavia ihmisiä, kun heille kerrotaan, mihin arvojärjestykseen yleisö, media ja arvovaltainen tuomaristo on päätynyt heidän kauneutensa ja edustavuutensa suhteen.
Lopussa voittaja itkee onnesta. Muut piilottavat pettymyksensä hitsattuun hymyyn.
Asetelma on kaukana nykyajan ihanteista. Silti jokin kauneuskilpailussa vetoaa aivojen varjoisiin alueisiin.
Viime vuosina missi-instituutio on elänyt jännittävämpiä aikoja kuin koskaan elinaikanani. Se on astunut limboon, jossa se ei enää ole oma vanha itsensä, mutta kuitenkin yhä olemassa.
Miss Suomi -kilpailu käynnistyi kansallismielisellä 1930-luvulla (samalla vuosikymmenellä huoltoasemien yleistymisen kanssa muuten).
Asiat olivat silloin paljon hirveämpiä, mutta selkeämpiä. Suomalaista suloa olivat vain tietyt asiat. Missin tuli olla nuhteeton, siveellinen, naimaton ja lapseton.
Tavallaan kilpailussa etsittiin mahdollisimman turmeltumatonta neitsyttä kansakunnan kokkakoristeeksi.
Rodunjalostuksellinen taustavire päätyi määrittämään kilpailun perusasetelman vuosikymmeniksi eteenpäin.
Eltaantuneet papat arvioivat numeroituja naisvartaloita kuin karjaa, ja kansa rakasti. Missit olivat julkkiksia, ostoskeskusten vetonauloja ja ristisanahtehtävien kantavia rakenteita.
Viime vuosina konsepti on käynyt läpi ennennäkemättömiä uudistuksia. Tuoreen sääntömuutoksen myötä voittajan ei tarvitse enää olla edes naimaton nainen – siis kirjaimellisesti miss.
Instituutio on jäänyt kantamaan nimessään kuollutta osaa. Hieman samalla tavalla kuin huoltoasema, jolla ei ole saanut huollettua kulkuneuvoa enää vuosikausiin.
Kiehtovaa on ollut myös missikisojen esityskanavaan liittynyt myllerrys. Vuosikymmeniä Ylellä esitetty finaali siirtyi 1990-luvulla MTV3:lle, minkä jälkeen se on pomppinut Livin, TV5:n, internetin ilmaispalvelun ja AlfaTV:n kautta nykyiselle Eveolle.
Miss Suomea on heitelty kuin kuumaa perunaa. Samalla katsojaluvut ovat pudonneet dramaattisesti takavuosien miljoonalukemista.
Aivan kuin kukaan ei haluaisi enää kilpailuja, jotka vuosikymmenten ajan olivat suomalaisen viihteen mahti-instituutio.
Muutama vuosi sitten havahduin siihen, että suomalaisen yhtenäiskulttuurin kolme jättiläistä, Miss Suomi -kilpailu, Tangomarkkinat ja Syksyn Sävel esitettiin kaikki AlfaTV:llä – kanavalla, jonka imagoa leimasi konservatiivinen vaihtoehtoisuus.
Niistä oli tullut erikoiskulttuuria, kanavaoppaan hännillä kummittelevaa viihdettä, joka ei noussut enää puheenaiheeksi tai luonut valtakunnallisia tähtiä.
Ihmiset eivät tiedä, mitä ovat menettäneet
Viime vuosien missikisat ovat olleet tarunhohtoisen hienoa televisiota. Kun suurten kanavien tuotantokoneisto on väistynyt, tilalle on astunut järvenpääläisen kauppakeskusmuotinäytöksen sulavuus.
Se on tarkoittanut muun muassa mikrofonien reistailua, väärin kohdennettuja valokeiloja ja kiusallisia hiljaisuuksia.
Tekniselle hapuilulle naureskelu saattaa tuntua halvalta viihteeltä. Samaan aikaan jännitystä on tuonut tapa, jolla missi-instituutio on etsinyt identiteettiään.
Kauneudesta ja sulosta ei ole enää juuri puhuttu, strategisista mitoista puhumattakaan. Nykyilmapiirissä sellainen olisi kiusallista.
Senkin vuoksi on hankala vastata, kun kaverini tenttaa, seuraanko missikisoja vain kiinnostuksesta naiskauneuteen. Ei siksi, että minulla olisi ongelmia sitä myöntää.
Mutta eiväthän missikisat ole enää mikään järkevä kanava sellaiseen. Sitä on pop, viihde, mainokset, porno, koko maailma täynnä.
Yhä enemmän Miss Suomi -instituutio pyrkii tarjoamaan jotain naisilta naisille. Naistuomarit kiittelevät upeita naisia kaikesta sitä valosta, loistosta ja voimasta, jota ehdokkaat tuovat kaikkien elämään.
Jokainen on voittaja, ja tarkastelussa ulkoisen sijaan sisäinen hehku.
”Neitosista kauneinta ja herttaisinta” peräänkuuluttava Armi-tunnuskappale käväisee mukana enää ohimennen, instrumentaaliversiona, kuin sanomaansa häpeillen.
Erityisen oudolta tuntuu silti kisoja järjestävän Finnartist Oy:n väite siitä, ettei kyse olisi enää kauneuskilpailusta.
Kaikki ehdokkaat ovat yhä erittäin ilmeisellä tavalla kauniita, hoikkia ja naisellisia – ikään kuin sattumalta.
Aiemmassa Ylen jutussa arveltiin, että kauneudessa kilpailemista ei pidettäisi kulttuurissamme enää sopivana. Nähdäkseni me haluamme kyllä kilpailla aivan kuten ennenkin. Kiusalliseksi vaikuttaisi muuttuneen lähinnä avoin kauneudesta puhuminen.
Meidän odotetaan käyttäytyvän kuin emme huomaisi fyysistä kauneutta lainkaan, vaan näkisimme suoraan ehdokkaiden poseerauksen taakse, jonkinlaiseen ihmisen sisimmässä piilevään erityisyyden jyväseen.
Tavallaan uusi Miss Suomi -kilpailu tulee siis väittäneeksi, että ihmisten arvioiminen sisäisen kauneuden perusteella on vähemmän kylmää kuin ulkoisen viehätysvoiman arviointi.
Olisikohan ulkoiseen kauneuteen keskittyminen kuitenkin helpompaa ja rehellisempää?
Lapsuuteni ykkösmissi Lola Odusoga täräyttää näkemyksensä yllättävänkin suoraan Tulva-lehden haastattelussa:
”Luulen, että tulen aina katsomaan missikisoja samoin silmin kuin koiranäyttelyitä, eli arvioimaan osallistujien ulkoista kauneutta – eikä se ole huono asia! Missikisat on viihdettä. Niitä ei saa sekoittaa siihen, millainen ihminen on oikeassa elämässä hyvä ja kaunis.”
Kauneuskilpailusta työnhakukilpailuksi
Kun kauneudesta puhumista on alettu välttää, tilalle on täytynyt löytää jotain muuta.
Missiorganisaatio korostaisi mielellään ehdokkaiden arvoja, mutta erityisen mieleenpainuvia arvolinjauksia kilpailussa ei kuulla.
Keskiöön yritetään nostaa yhä enemmän myös yksilön tarinaa, huomiotalouden tärkeintä resurssia heti kauneuden jälkeen. Jos anoreksiamenneisyys tai seksuaalivähemmistöön kuuluminen olivat ennen tabuja, nyt ne ovat kilpailuvaltteja.
Yksi arvo nousee kuitenkin ylitse muiden. Viime vuosien perusteella missikisoissa näyttää olevan yhä enemmän kyse myöhäiskapitalistisen burnout-kulttuurin työnhakukilpailusta.
Tänäkin vuonna eniten huomiota herättää ehdokkaiden lähes maaninen puhe työnteon ja uutteruuden tärkeydestä.
Moni ilmoittaa heti alkuun ja lähes samoilla sanoilla, kuinka juuri hänestä tulisi paras Miss Suomi, koska hän on valmis tekemään niin paljon töitä.
Finaalissa eräs ehdokkaista tulee jopa sanoneeksi, että on omaksunut ”äärettömän työmoraalin”. Se aiheuttaa kotikatsomossa jo epäuskoisen älähdyksen.
Käänteen taustalla on ajan henki, joka alkoi pelätä ihmisen muuttumista seksuaaliesineeksi. Nyt pelastusta haetaan pyrkimällä tuotantoesineeksi.
Sen sijaan, että kilpailu puhuisi avoimesti kauneudesta, se puhuukin nyt ”vahvoista uranaisista” ja ”oman elämänsä brändilähettiläistä”.
Miltähän kaiken tämän keskellä näyttäisi missiehdokas, joka ilmoittaisi tärkeimmäksi arvokseen oravanpyörästä irtaantumisen ja joutilaisuudesta nauttimisen?
Onko ironinen katselu ainoa vaihtoehto?
Missi-, tango- ja iskelmäkilpailut ajautuivat erikoisille kanaville samoihin aikoihin, kun lineaarinen televisio ylipäätään alkoi menettää suosiotaan.
Samaan aikaan ainakin oma ikäpolveni omaksui varsin uudenlaisen tavan katsoa sarjoja ja kilpailuja.
Roskarealityjen ironinen katseleminen oli erityisesti viime vuosikymmenellä suosituksi noussut ilmiö, jolta oli hankala välttyä nuorten aikuisten parissa.
Monet feministisiä kirjallisuuslehtiä tilaavat, korkeasti koulutetut ihmisetkin kokoontuivat porukalla seuraamaan, kuinka tekorusketetut ja matalakoulutetut ihmiset nuoleskelivat toisiaan suttuisissa yökamerakuvissa.
Vaikka kotikatsomoiden reaktioista paistoi vahingonilo, harrastukseen kuului myös sen jyrkkä kieltäminen, että kyse olisi ironisesta katselemisesta. Olimmehan me aitoja ihmisiä. Kukaan ei tohtinut kysyä, pilkottiko ajanvietteen takana ehkä kuitenkin oman elämän tyhjyys.
En itse katsonut koskaan noita sarjoja, sillä olin jo tuolloin parempi kuin muut. Mutta missikisoja katsoin, yksin ja hykerrellen.
Katsoin niitä kuin vuosi vuodelta rapistuvampaa realitysarjaa katoavasta maailmasta. Naisista, joista ei koskaan tulisi vihjeitä Kuukausiliitteen ristisanatehtäviin.
Vuosien katsomisen myötä suhtautumistapani on kuitenkin muuttunut. Vuonna 2024 Miss Suomi -finaali päällimmäinen tunne ei ole myötähäpeä vaan aito uteliaisuus.
Kun kansallisromanttinen naisihanne on hylätty ja kauneudesta puhuminen muuttunut tabuksi, eikä ”oman elämän brändilähettiläästä” ole koko yhteisön ikoniksi, jäljelle jää perimmäinen kysymys: minkä edustajaa tässä tarkalleen ottaen etsitään?
Vastausta odottaessani Miss Suomi -kilpailu pysyy mielessäni ennen muuta Tähtihovina. Nostalgista glamouria uhkuvana kylttinä, jonka takaa paljastuu autioitunut huoltoasema; taukopaikkana, jonka äärelle pysähtyminen muistuttaa jostakin etäisesti tutusta.
Epookista, jolloin kaikki oli samaan aikaan kirkkaampaa ja oudompaa.
Mitä missikisat merkitsevät sinulle? Jatka keskustelua aiheesta kommenteissa.
