Jarkko Martikaisen ja hänen kihlattunsa yhteiselo päättyi Tiinan vakavaan sairastumiseen. Sairaus vei hautaan vajaan vuoden aikana. Vuoden 1993 menetys heijastelee muusikko Martikaisen elämässä yhä.
– Elämän kanssa ei neuvotella. Täytyi vain hyväksyä se, ja jotenkin sen kanssa oli pärjättävä.
Syntymä ja kuolema ovat maailman luonnollisimpia asioita. Silti nuoren, läheisen ihmisen kuolema pysäyttää. 23-vuotiaana kihlattunsa menettänyt Jarkko Martikainen kehitti itselleen täytyy-menetelmän, jonka avulla hän suoriutui vuosien ajan. Tässä jutussa kerrotaan lisää täytyy-menetelmästä ja siitä, miten Martikainen pääsi rakkaansa kuolemasta elämässään eteenpäin.
Ihailin kaikin tavoin hänen viisauttaan ja tapaansa olla maailmassa pehmeästi.
Jarkko Martikainen
Ihastuminen ja rakastuminen veivät kaiken huomion. Tiina opiskeli Martikaisen tapaan Savonlinnan taidelukiossa. Itsenäinen persoona ilmaisi itseään usein puheen sijaan kirjoittamalla.
– Ihailin kaikin tavoin hänen viisauttaan ja tapaansa olla maailmassa pehmeästi.
Tiina oli lahjakas piirtäjä. Martikaisen yksiössä usein toinen luki toisen piirtäessä. Yhteisyyden tunne syntyi samassa tilassa ilman sanoja. Suhde perustui vapaaehtoisuudelle.
– Olimme yksilöitä. Jos rakkautta riitti, silloin kaikki oli ihan täydellistä.
Patti kaulassa oli pahanlaatuinen syöpä
Lukio päättyi ja pariskunta muutti asumaan yhteiseen kotiin. Martikainen huomasi kihlattunsa kaulassa patin, joka kasvoi päivä päivältä isommaksi. Hän kertoi patista patologi-isälleen, joka tutki näytteen viipymättä. Pian hän sai kuulla isältään ikävät uutiset: Tiinalla ei ollut enää paljon elinaikaa jäljellä.
Kuolevan rakkaan vierellä Martikaisen ajatukset risteilivät. Hän koki surua ja ahdistusta. Joukossa oli myös häpeää omista lohduttomista tunteista.
– Minulla oli koko ajan mielessä se, että hän kuolee. En minä ollut kuolemaa tekemässä.
Kuolleen kasvot näyttävät erilaiselta kuin elävän
Tiinan syöpä eteni nopeasti ja kivuliaasti. Lopulta hoidot lopetettiin tehottomina ja saattohoito alkoi. Martikainen vietti mahdollisimman paljon aikaa Tiinan vierellä.
– Siinä oli pyrkimys olla kuolevalle ja rakkaalle ihmiselle niin paljon kuin olla voi.
Saattohoidon loppuvaiheessa jokainen päivä voi olla viimeinen. Voimakkaan lääkityksen vuoksi Tiina oli unelias, tokkurainen ja poissaoleva. Hän ei aina tunnistanut Martikaista, mutta kirkkaitakin hetkiä oli.
– Kun hän joskus tunnisti minut, välillä itkin ilosta. Ihmisen ilo on niin pienistä asioista kiinni siinä vaiheessa.
Kuoleman hetkellä loppuvuodesta 1993 Martikainen oli paikalla sairaalassa hyvästelemässä rakastaan.
– Kun ihminen kuolee, muutamaa sekuntia myöhemmin hän ei näytä samalta enää lainkaan. Se on saanut minut uskomaan sieluun, jotain oli poistunut.
Täytyy-menetelmää noudattamalla kiireet veivät huomion pois surusta
Martikainen kehitti itselleen täytyy-menetelmän, jonka idea oli jatkaa elämää sinnikkäästi ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän kuvaa olleensa väsynyt ja masentunut, mutta samaan aikaan ihmeen toimintakykyinen. Runsaalla liikunnalla hän väsytti itseään.
– Elämänhaluni hautajaisten jälkeen oli vaihteleva. Silloin mietin kuolemaa enemmän kuin koskaan muulloin.
Myös YUP-bändi piti kiireisenä. Oli paljon keikkoja ja uutta musiikkia julkaistiin.
– Yritin syödä. Tein YUP:n levynkansia tosi pedantisti, jotta en kajahtaisi lopullisesti.
Surutyötä ei pääse pakoon
Martikainen koki, että hänen puhuessaan tunteistaan ympäristö ei ollut vastaanottavainen. Kuulijoille tuli paha mieli, ja hän vaikeni. Hän näytteli kaikille osapuolille selviytyjää, toteutti täytyy-menetelmää. Ulkopuolelta katsottuna kaikki vaikutti olevan kunnossa.
– En suosittele kenellekään täytyy-menetelmää. Kannattaa hankkiutua psykiatrisen avun piirin.
Vaietut asiat nousivat pinnalle 20 vuoden jälkeen. Lopulta Martikaisen oli pakko kohdata terapiassa suru vuosikymmenten takaa, koska elämästä olivat kadonneet värit ja ilo.
– Oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja selvitettävä, mistä tämä tulee.
Lars Huldénin Kuolleen vaatteet -runo pysäytti tarkkanäköisyydellään
Tiinan kuoleman jälkeen vuosina 1993–1994 Martikainen teki kappaleen Kuolleen vaatteet, jonka teksti perustuu Lars Huldénin runoon (suom. Pentti Saaritsa).
– Niin on usein taiteiden kanssa: jostain syystä juuri Lars Huldén runossaan osasi kuvata tarkasti ja täsmällisesti, miten kuolleen vaatteet laitetaan auton takapenkille.
Lars Huldénin runossa kuolleen vaatteet ovat auton takapenkillä ja kuljettaja on omien ajatustensa kanssa. Martikainen kuvaa ajatustensa olleen vastaavassa tilanteessa hiljaisia.
– Ne olivat hyvin hiljaisia ajatuksia, hiljaisempia kuin mikään metsä, minään syksyn pakkasyönä. Nöyrtyviä, ankkuroituneita, hitaita ajatuksia.
Kuolema on mysteeri. Kukaan ei voi kertoa, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Uskonto ja tiede vastaavat osaltaan kysymyksiin, mutta varmat vastaukset pakenevat kysyjää. Martikainen panostaa tosiolevaan, tähän hetkeen ja päivittäisiin valintoihin.
– Rakastan elämää. Minun ei kannata hukata elämääni mihinkään, mitä en halua tehdä. Jokainen päivä on sanomattoman tärkeä.
Lisää kuolemaa käsitteleviä pohdintoja kuulet Keskusteluja Jarkko Martikaisen kanssa -podcast -jaksossa Kihlatun kuolema vei sanat nuorelta Jarkolta. Jakson lopulla kuulet myös ”Kuolleen vaatteet” -kappaleen ensimmäistä kertaa julkisesti esitettynä.
