Helsingissä taidemuseo Amos Rexissä on vielä viikon verran esillä ajankohtaisuudessaan täysin poikkeuksellinen näyttely – Larissa Sansour.
Palestiinalais-tanskalainen Larissa Sansour on videota, kuvanveistoa ja valokuvaa yhdistävä taiteilija, jonka taiteen keskiössä on Palestiina, muistaminen sekä ylisukupolvinen trauma.
Sansourin taiteessa näistä aineksista muodostuu scifin keinoin harvinainen kudelma, joka avaa Palestiinan kansan menetyksen kokemusta ja tuo trauman lähes kosketeltavaksi, ymmärrettäväksi.
Amos Rexissä nähtävillä on yhteensä seitsemän Sansourin teosta, joista suurin osa on syntynyt Sansourin työparin ja kumppanin, tanskalaisen kirjailija-ohjaaja Søren Lindin kanssa. Esillä on niin videoita kuin installaatioita viimeisten 16 vuoden ajalta.
Taiteilijakaksikolle on maailmalla kysyntää
Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki kritisoi tällä viikolla Helsingin Sanomissa suomalaisia taidemuseoita varovaisuudesta. Sansourin näyttelyä siitä ei ainakaan voi syyttää.
Toistaiseksi reilut 70 000 kävijää kerännyt näyttely ei yllä suosituimpien Amos Rexin näyttelyiden joukkoon. Museolta viestitään kuitenkin, että tummanpuhuvan näyttelyn kävijämääriin ja palautteeseen ollaan erittäin tyytyväisiä.
Lontoossa asuvat Sansour ja Lind ovat parhaillaan Tanskassa suunnittelemassa yksityisnäyttelyä syksyksi Kööpenhaminan Kunsthall Charlottenburgiin.
Pullistelevan kalenterin perusteella taiteilijakaksikko on kovassa huudossa. Loppusuoralla olevan Amos Rexin lisäksi Sansourilla päättyi juuri näyttely Göteborgissa ja avautui näyttely Bostonissa.
– Huhtikuussa tulee avajaiset Antwerpenissä, toukokuussa Islannissa, syyskuussa Kööpenhaminassa. Kuvaamme samalla uusia teoksia, joten voi sanoa että on täysi vuosi, toteaa Kööpenhaminasta tavoitettu Lind.
Palestiina puhuttaa
Ei ole ihme, että Sansourin Palestiinaa käsittelevä taide kiinnostaa.
Äärijärjestö Hamasin syksyllä 2023 Israeliin tekemän, yli 1200 henkeä vaatineen, terroristisen hyökkäyksen jälkeen Israel on pommittanut Gazan raunioiksi. Arviot kuolleiden määrästä vaihtelevat vajaasta viidestäkymmenestätuhannesta yli kuuteenkymmeneentuhanteen.
Vaikka nyt käynnissä on tulitauko, ei niin sanotusta kahden valtion mallista ole tällä hetkellä jäljellä kuin rippeet. Tulevaisuus on hämärän peitossa.
– Trumpin puheiden jälkeen sain tekstiviestin Islannista kuraattoriltamme, joka totesi, että wau, fiktionne vuodelta 2012 onkin nyt dokumentti, Lind toteaa.
Viestissä viitattiin Nation Estate -lyhytelokuvaan, joka hätkähdyttää nyt uudella tavalla Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin esittämien Gazan tyhjennyspuheiden jälkeen.
Scifi-maailmaan sijoittuvassa futuristisessa teoksessa Palestiina on kutistunut yhdeksi kerrostaloksi, jossa paikasta paikkaan ei liikuta enää vaakatasossa, vaan ylös-alas hissillä. Talon jokainen kerros on oma kaupunkinsa, jonka ikkunoista voi katsella ympäröivää maailmaa.
Itä-Jerusalemissa syntyneen ja Länsirannalla sijaitsevassa Betlehemissä kasvaneen Sansourin teoksen taustalla on hänen omat kokemuksensa alati kutistuvasta palestiinalaisten maa-alueesta.
– Aina, kun palaan Betlehemiin, on siitä tullut kerta kerralta enemmän avovankilan kaltainen paikka. Toisella puolella kaupunkia ympäröi apartheid-muuri, toisella puolella Israelin siirtokunnat lähestyvät kaupunkia. Taas uusi pala lapsuusmuistojeni maita on viety, Sansour sanoo.
Trauma
Sansourin taiteen keskiössä on trauma. Trauma toistuu teoksesta toiseen joko henkilökohtaisena traumana tai kollektiivisen muistin kautta.
Trauma kulkee mukana identiteetissä, samalla se on jotain mitä ei voi koskettaa. Sansourin mukaan traumaa on erittäin vaikea sanallistaa.
– Sen takia käytämme paljon kiertoilmauksia, koska traumalla on niin monia eri kerroksia. Et pysty kuvaamaan traumaa esimerkiksi dokumentissa. Trauman voi ymmärtää henkilökohtaisesti eri tavoin, mutta lisäksi on olemassa vielä trauman kollektiivinen taso, Sansour sanoo.
Trauma ja muisti ovat erityisen kiinnostavia vuoden 2019 videoteoksessa In Vitro. Scifi-maailmaan sijoittuvassa teoksessa on kaksi päähenkilöä, joista toinen kipuilee omien ja toisilta perittyjen muistojen kanssa.
Nuoremman päähenkilön sanat ”I was raised on nostalgia / The past spoon fed to me”, vapaasti suomennettuna ”minut kasvatettiin nostalgialla / menneisyys syötettiin minulle lusikalla”, kuvaavat kuinka ylisukupolvista muistia ei pääse pakoon.
Samainen hahmo kipuilee, kuinka sukupolvia jatkunut vääryyksien ketju on vaikea katkaista, sillä vaikka muistot vääryyksistä eivät olisi omia, ne ovat ”too vivid to be forgotten” – liian tosia unohdettaviksi.
Valtava musta pallo vavahduttaa
Vaikka In Vitro -teoksessa liikutaan post-apokalyptisessa tulevaisuudessa, on rinnastus Palestiinan ja Israelin sukupolvia jatkuneeseen konfliktiin ilmeinen.
Trauman tavoittamattomuutta kuvaa In Vitrosta kummunut veistos Monument for Lost Time, joka on valtava, halkaisijaltaan vajaan viiden metrin kokoinen musta pallo. Pallo on maalattu valoa heijastamattomalla mustalla maalilla.
Teos on pelkästään kokonsa puolesta vaikuttava.
Elokuvassa pallo toimii eräänlaisena muistojen säiliönä ja trauman käsittelyn välineenä. Amos Rexin tilassa fyysinen pallo tuntuu hahmottomalta painolta, joka on kuin näkymätön voima, joka silti on alati läsnä.
– Halusimme luoda tunteen tyhjyydestä, joka on niin suuri, että se kohoaa varjona yllesi. Poissaolo, joka täyttää koko tilan, Søren Lind kuvaa.
Traumasta puhuttaessa on kysyttävä vielä Sansourin omasta historiasta. Sansour on urallaan kohdannut hiljentämisyrityksiä, kun hänen töitään on pidetty liian Palestiina-myönteisinä.
Sansour sanoo, että 2010-luvun alun jälkeen julkinen keskustelu Palestiinan asemasta otti askeleita eteenpäin.
– Nyt viimeisen viidentoista kuukauden ajan tilanne on ollut huomattavasti, huomattavasti huonompi. Ihmiset pelkäävät ja tuntuu, että sananvapautta on rajoitettu, Sansour toteaa.
Taiteilijapari Suomeen
Amos Rexin näyttely tuo taiteilijat Suomeen vielä ensi viikolla.
Sansourin uusin teos Familiar Phantoms esitetään keskiviikkona Bio Rexissä, jonka yhteydessä järjestetään keskustelutilaisuus taiteilijaparin työstä.
Uusi elokuva on Sansourin mukaan hänen tähänastisen uransa henkilökohtaisin. Se kertoo hänen perhehistoriastaan käsitellen samalla laajemmin muistia ja sen epäluotettavuutta.
– Ehkä elokuva puhuu myös siitä kuinka valtioita keksitään. Kuinka paljon siinä on kyse sepitteestä, fiktiosta, todellisuudesta? Kuinka me ymmärrämme identiteettiämme?
