Mikään ei ole niin falski kuin täydellistä rehellisyyttä vakuutteleva taiteilija – indietähti St. Vincentin musiikkielokuva tökkii kliseitä
Musiikkidokumenttien kliseillä leikittelevä The Nowhere Inn kurkistaa kuiluun, joka ammottaa artistien arkiminän ja yleisön palvoman lavapersoonan välillä – eikä se ole kaunista katsottavaa.
Haluan ihmisten oppivan tuntemaan minut sellaisena kuin todella olen.
St. Vincent alias Annie Clark
Puistattavampaa lausetta muusikon suusta on vaikea kuvitella: haluan ihmisten oppivan tuntemaan minut sellaisena kuin olen.
Miksi haluaisimme poptähtiemme olevan tavallisia pulliaisia; sellaisiin tutustuaksemme voimme katsoa muun muassa peiliin.
”Mitä minun pitäisi tehdä”, laulaja-lauluntekijä Annie Clark eli St. Vincent kysyy kameroiden käynnistyessä.
”Ole vain oma itsesi”, vastaa hänestä dokumenttielokuvaa tekevä Carrie Brownstein.
Pian tämän jälkeen kaikki alkaakin mennä mönkään.
Aitouden, avoimuuden ja rehellisyyden hirviö
The Nowhere Inn (2021) ei ole musiikkidokumentti eikä dokumentti musiikkidokumentin tekemisestä. Se ei ole myöskään puhdasverinen ”mokumentti” eli todenmukaisuutta jäljittelevä pseudodokumentti. Sen sijaan se on psykodraamaa, sketsiviihdettä ja kokeellista mediataidetta yhdistelevä surrealistinen painajainen, jonka hirviönä irvistelee aitouden, avoimuuden ja rehellisyyden diktatuuri.
Bill Benzin ohjaama elokuva perkaa huolellisesti läpi modernin henkilödokumentin terapiapuheen läpäisemät kliseet ja tulee osoittaneeksi, ettemme lopulta pääse yhtä lähelle taiteilijaa missään muussa tilanteessa kuin tämän esiintyessä – eikä meidän ehkä kannattaisi edes yrittää.
Mikä Anniessa on kiinnostavaa?
Hän on hyvä tekemään musiikkia… En mä tiä.
Onnistuneimpien henkilöön keskittyvien musiikkidokumenttien kohde on yleensä kuollut ja kuopattu (Amy) – tai sitten niin obskuuri, ettei suurin osa fanaattisimmistakaan musanörteistä tiennyt hänen koskaan edes eläneen (Searching for Sugar Man).
Hedelmällisen lähtökohdan musiikkidokumentille antaa myös äärimmäisen epätodennäköinen menestystarina (Anvil! Tämä on Anvil) tai absurdin mittaluokan epäonnistuminen (Fyre: Luksusfestivaali joka lässähti).
Uransa huipulla olevista artisteista ja yhtyeistä kertovat dokumentit nousevat harvoin klassikkokategoriaan; usein enemmän kuin elokuvataiteesta niissä on kyse julkisuuskuvan hallitsemista, menestyksen ylläpitämisestä ja markkinoinnin edistämisestä.
Poikkeuksiakin toki on, kuten Lady Gagan ”country-vaiheesta” kertova Gaga: Five Foot Two tai Mobyn vapaasti virtaava henkilökuva Moby Doc, nekin toki kohteilleen suopeita.
Kuka kumma haluaisi dokumenttielokuvan aiheeksi?
St. Vincentin Pohjois-Amerikan-kiertueelle sijoittuva The Nowhere Inn leikittelee tiukasti kontrolloitujen henkilödokumenttien troopeilla. Annie Clark on käsikirjoittanut elokuvan sen toisen pääosanesittäjän, pitkäaikaisen ystävänsä ja entisen seurustelukumppaninsa Carrie Brownsteinin kanssa.
Brownstein on muusikko, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Hänet tunnetaan muun muassa 1990-luvulla aloittaneen feministisen indierockyhtyeen Sleater-Kinneyn perustajana sekä yhtenä palkitun komediasarjan Portlandian luojista.
The Nowhere Inn sanoo aika suoraan, että ihmisen täytyy olla jossain määrin kuutamolla suostuakseen – tai vielä pahempaa: halutakseen – dokumenttielokuvan aiheeksi.
Haluan ihmisten oppivan tuntemaan minut sellaisena kuin todella olen on kyllä kaunis ajatus, mutta hyvin mahdollisesti myös suhteellisuudentajutonta narsismia.
St. Vincent on suuri kala pienessä lammessa
Yhdysvaltalainen Annie Clark (s. 1982) on varsin suuri kala, joka kuitenkin pulikoi melko pienessä lammessa. Sen lammen nimi on ”Indie/Alternative”.
Taiteilijanimensä, St. Vincent, Clark on ottanut Nick Caven laulusta. Kuten Cave pari vuosikymmentä aiemmin, Clark on kasvanut suunnilleen niin suureksi kuin indierockartisti voi kasvaa; hän on saanut yhden albuminsa Yhdysvaltain top 10:een, voittanut jokusen Grammyn ja päässyt työskentelemään useiden esikuviensa, kuten David Byrnen, Sheryl Crow’n ja Paul McCartneyn kanssa.
Suomessa Clark esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 2012 Flow Festivalilla. Sunnuntai-illan huipentaneesta keikasta puhutaan yhä yhtenä festivaalin historian päräyttävimmistä.
En ole koskaan kuullutkaan sinusta.
St. Vincent kirjoitetaan suurimmalla mahdollisella fonttikoolla kaikkien kansainvälisten ”boutique-festivaalien” julisteisiin ja niiden ylimmille riveille, mutta todelliseen valtavirtasuosioon hänellä on matkaa – eikä se välttämättä enää lyhene.
The Nowhere Inn tekee tilanteen selväksi heti avauskohtauksessaan, jossa preerian halki kiitävän luksuslimusiinin kuljettaja tenttaa takapenkillä lekottelevaa Clarkia:
”Olen kuskannut monia kuuluisia ihmisiä mutta sinusta en ole koskaan kuullutkaan. Poikani soittaa bändissä, mutta hänkään ei tunnistanut sinua. Voisitko hyräillä jotain biisiäsi?”
Häkeltynyt Clark alkaa laulaa ensimmäisiä säkeitä vuoden 2017 hitistään New York. Se saattaa olla hänen tunnetuin kappaleensa – ja on varmasti yksi vuosituhannen sykähdyttävimmistä pianoballadeista. 29 miljoonaa Spotify-soittoa on kuitenkin kärpäsensurinaa suuren yleisön korvissa ja vähemmän kuin yksi prosentti Ed Sheeranin Shape of Youn ennätyslukemista.
Kuinka moni 2000-luvun artisteista tai yhtyeistä kasvaa niin suureksi tai merkittäväksi, että ”ansaitsee” oman dokumenttielokuvan?
Arkinen nörttiminä vs. seksikäs lavapersoona
The Nowhere Inn mässäilee lukemattomista dokumenteista sekä reality- ja lifestyle-ohjelmista tutulla ihanan banaalilla nollapuheella, jota kuullaan, kun sisintä aletaan avata suoraan kameralle, ihan tässä ja nyt, paljaana ja vereslihalla.
En halua piilotella mitään. Haluan rakentaa sillan yleisön ja esiintyjän välille. Joskus on vain pakko hylätä entinen minä. Olen vain välikappale tunteiden välittämiseksi.
Mikään ei saa ihmistä turvautumaan tyhjään fraasiin ja opittuun elkeeseen niin varmasti kuin kameran punainen valo. Jokaista äänenpainoa myöten täydelliseksi hiottu aitous ja rehellisyys on samaan aikaan kammottavaa ja aseistariisuvan viettelevää.
Elämäsi ei ole tarpeeksi hullua eikä kiinnostavaa.
Tavallinen on kiinnostavaa, kunhan se ei ole tavallista liian tavallisella tavalla, jolloin siitä tulee helposti tylsää. Tämä on tietysti ihan jokaisen dokumenttielokuvan keskeinen ongelma, aiheesta riippumatta.
”En käytä salaattikastiketta, haluan maistaa vihannekset”, Clark sanoo iltapalaa kylpytakissaan pilppoen.
Dokumentintekijälle tämä ei riitä. Eikö ammottavaa kuilua artistin arkisen nörttiminän ja seksuaalista vetovoimaa ja intensiteettiä huokuvan lavapersoonan välillä saisi mitenkään kurottua edes hiukan pienemmäksi?
Ja sitä kuiluahan taiteilijadokumenttien historiassa on yritetty kuroa oikein tosissaan, vaihtelevin tuloksin. The Nowhere Innissä pieni leikki totuuden kustannuksella huipentuu lopulta teksasilaisen valeperheen ranchillä vietettyihin pekaanipiirakkakekkereihin ja niitä seuraavaan romahdukseen.
The Nowhere Inn vetää hommat överiksi ja piilottaa karvaat totuuden siemenensä kepeän huumorin maaperään, mutta pointti tulee selväksi. Yleisön edessä esiintyessään taiteilija on väistämättä ainakin edes jossain määrin aito ja rehellinen – kaikki muu on epäilyttävää, kyseenalaista ja usein pelottavuuteenkin asti kontrolloitua.
Minä tiedän kuka minä olen. Onko sillä mitään väliä, tietääkö kukaan muu?
Juttuun on korjattu tieto Flow Festivalista 2012: se ei ollut St. Vincentin ainoa vaan ensimmäinen Suomen-keikka.
Katso Areenassa: The Nowhere Inn
Yle Areenassa 18.4. alkaen 60 vrk. Teemalla 21.4. klo 21.55
The Nowhere Inn on musiikkidokumenttien kliseillä leikittelevä elokuva artistista nimeltään St. Vincentistä – oikealta nimeltään Annie Clark. Psykologiseksi trilleriksi ja huulipunalla tuhrituksi lynchiläiseksi painajaiseksi kutsutun elokuvan muut keskeiset henkilöt ovat Carrie Brownstein ja Dakota Johnson.
”Elokuvassa nähtävät keikkataltioinnit ovat huumaavan aitoja performansseja. Brownsteinin ja Clarkin käsikirjoittaman ja Bill Benzin ohjaaman elokuvan neroutena onkin se, että mikään ei ole totta, mutta kaikkialla piilee totuuden siemen.” Näin kirjoitettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin esittelyssä. R&A esitti elokuvan syksyllä 2021. Tämä on elokuvan ensiesitys Ylessä.
