Oudon äärellä
Maagisen realismin suuri lupaus Pasi Ilmari Jääskeläinen on odottanut löytämistään kolme vuosikymmentä. Tänä syksynä hän pääsi vihdoin Finlandia-ehdokkaaksi.
Marrasvirran juna-asemalla pyryttää, kun Pendolino hidastaa laiturille. Lumisateessa odottaa mustiin pukeutunut kirjailija, joka on paikkakunnan ylpeys.
Esikoisteoksestaan Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) alkaen Pasi Ilmari Jääskeläinen on ollut suomalaisen spekulatiivisen fiktion suuri lupaus ja maailmantähti. Tänä vuonna julkaistu punk-eepos Kuurupiilon anatomia on hänen ensimmäinen Finlandia-ehdokkaansa.
Kun kuljemme Veera Peuran puiston halki kohti kaupungin maankuulua pääkirjastoa, 56-vuotias kirjailija valittelee, ettei tarkene enää pakkasilla nahkatakissaan. Pian olemme kuitenkin kirjaston kahvion suojissa ja istumme Jääskeläisen nimikkopöytään.
Kesken haastattelun kirjailijan päästä kuuluu naksahdus ja hänen lauseensa katkeaa. Odotan, että hän jatkaisi kesken jäänyttä ajatusta. Sitten huomaan, että hänen oikeaan ohimoonsa on auennut luukku.
Vilkaisen hädissäni ympärilleni. Kahvilan asiakkaat ovat kuitenkin keskittyneet omiin asioihinsa.
Kun olen varma, ettei kukaan huomaa, otan kiinni aukon reunoista ja astun sisään.
Mitä kummaa?
Yllä lukemasi on esimerkki outouttamisesta. Se on kirjallinen tekniikka, jossa todellisuus nyrjähtää vähän tai enemmän sijoiltaan. Tekniikan tarkoituksena voi olla esimerkiksi korostaa tunnetta tai paljastaa jotakin, mikä muuten jäisi huomaamatta.
Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanit ovat outouttamisen mestarinäytteitä. Esimerkiksi kirjabloggareiden suosikki Lumikko ja yhdeksän muuta kerii juonensa kadonneen lastenkirjailijan ja tämän seuraajien arvoituksen ympärille.
Hänen edellinen romaaninsa Väärän kissan päivä (2017) on puolestaan vakoojatrillerin piirteitä lainaileva yhden päivän romaani muistista ja muistisairaudesta.
Jääskeläisen teokset vilisevät salakäytäviä, valemuistoja, liukuvia identiteettejä ja jäljettömiin kadonneita henkilöitä kuin turboahdetut mysteerit. Kirjailijan käsissä nyrjähtänyt todellisuus paljastaa myös jotakin oleellista ihmisyydestä.
– Kun kerron tarinoita pyrin eksyttämään ihmisen valmiista ajatuksista syvemmälle jonnekin ajatusten korpimetsään. Sieltä sitten voi tulla pois jos ei viisaampana, niin ainakin niin, että on opittu kyseenalaistamaan sitä, mihin on aikaisemmin uskottu.
Maaginen realismi on tärkeä osa maailmankirjallisuutta, mutta Suomessa esimerkiksi fantasiaelementit on pitkään mielletty lastenkirjallisuuteen kuuluviksi tai muuten vähemmän arvokkaiksi kuin raaka realismi.
Scifi-lehti Portin novellikilpailuja voittamalla uransa aloittanut Jääskeläinen sanoo, että scifi-kirjailijaksi leimautuminen on Suomessa ollut kuolemansuudelma.
– Osalle ihmisistä muuttuu silloin välittömästi epäkirjallisuudeksi. Vaikka joku Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on aivan suurenmoista fantasiaa ja samalla suurta kirjallisuutta ja yhteiskunnallista aiheen käsittelyä.
Fantasia-, kauhu- ja scifi-elementtejä sisältävän kaunokirjallisuuden asemasta kertoo jotain, että niille on yritetty keksiä termiä, jota iso yleisö ei vieroksuisi. Se on ollut milloin uuskummaa tai suomikummaa, milloin reaalifantasiaa tai tätä nykyä spekulatiivista fiktiota.
Säilytettävä hämärässä
”One of Finland’s best-kept secrets”. Näillä sanoilla Jääskeläisen kirjoja markkinoidaan maailmalla. Kirjailijan mukaan hänen teoksiaan luetaan enemmän ulkomailla kuin Suomessa.
Haruki Murakamiin ja Ray Bradburyyn verratun kirjailijan romaaneja on käännetty 15 kielelle. Silti hän on ennen Finlandia-ehdokkuuttaan säilynyt salaisuutena lukeville suomalaisille.
Tuntemattomuus on ollut kova kolaus kirjailijanuralle. Monelle ulkomaiselle lukijalle voisi tulla yllätyksenä, että Jääskeläinen on joutunut kirjoittamaan kaikki romaaninsa lukion äidinkielen opettajan töiden ohessa.
Kolmannen romaaninsa Sielut kulkevat sateessa kirjailija laittoi ilmaiseksi jakoon e-kirjana. Se oli saanut Helsingin Sanomilta murskakritiikin eikä löytänyt lukijoita.
Novelleistaan asti Jääskeläisestä on puhuttu spekulatiivisen fiktion tulevaisuuden nimenä. Iso yleisö ei kuitenkaan ole häntä löytänyt. Tulevaisuudessa on se ongelma, että se ei koskaan ole nyt vaan aina aikaisintaan kohta.
Vain kirjallisuutta
Vuosituhannen vaihteessa arkirealismin linnake alkoi murtua suomalaisessa kirjallisuudessa. Yksi merkittävä käännekohta oli se, kun Johanna Sinisalon peikkoromaani Ennen päivänlaskua ei voi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000.
– Monelle sen lukeneelle tuli yllätyksenä, että se olikin oikeaa kirjallisuutta. Siinä ei ammuttu sädepyssyillä tai lennetty ufoilla, Jääskeläinen sanoo.
Vuonna 2004 Jääskeläinen, Sinisalo ja Kimmo Lehtonen ilmoittivat, että he eivät tahtoneet leimautua scifi-kirjailijoiksi. Jääskeläisen mukaan julistus herätti pahaa verta Suomen scifi-piireissä. Osa faneista suhtautui asiaan kuin punk-bändien fanit suosikkeihinsa.
– Me lähdettiin new waven puolelle. Soitettiin liian hyvin ja melodisesti eikä vedetty vain tiukkaa hc:ta.
Sittemmin mielikuvitus on vapautunut eikä fantasia- ja scifi-elementtejä enää karsasteta. Niitä löytyy myös palkintoja saaneista romaaneista esimerkiksi Laura Lindstedtin Oneironista (2015) Marja Kyllösen Vainajaisiin (2022).
Epäluulot elävät kuitenkin tiukassa. Niistä todistaa sekin, että Jääskeläisen viidennen romaanin piti alun perin olla nimeltään Marsilainen kuurupiilo. Kustantaja halusi kuitenkin vaihtaa kirjan nimeä, ettei se kuulostaisi liikaa scifiltä.
Unohdettu Finlandia
Finlandia-ehdokkuudesta Jääskeläinen kuuli kavutessaan hyppytunnilla rappusia kohti vuokrakaksiotaan. Hänen elämässään oli viime aikoina tapahtunut ikäviä asioita ja hän oli juuri toivonut, että välillä voisi tapahtua jotain mukavaakin.
Sitten puhelin soi.
– Kustannustoimittaja kysyi istunko. Ensimmäinen ajatukseni oli, että joku on kuollut.
Kun tieto ehdokkuudesta löysi tiensä puhelinlinjaa pitkin kirjailijan korvaan, hänen päänsä löi tyhjää.
– Tämä oli eka kerta, kun olin julkaissut kirjan enkä muistanut koko Finlandiaa, Jääskeläinen vakuuttaa.
Aina aikaisemmin ehdokkaaksi pääseminen oli käynyt mielessä.
– Olin leikkinyt ajatuksella ja joka kerta oli tullut pettymys siitä, että odotin jotakin, mikä kohdalleni tuskin osuisi.
Palkintojen palatessa mieleen palasi myös ahdistus kirjallisuuden tilasta. Hänen mukaansa kirjallisuus elää Suomessa todella monimuotoisena, mutta elintilaa on vain kaikkein näkyvimmille teoksille.
– Kun lukijoita alkaa olla niin pirun vähän ja kirjoja julkaistaan paljon eikä niistä valtaosa pääse esille näissä näkyvyysarpajaisissa, niin niitä jää aika lailla unholaan.
Me ollaan marsilaisia
On osuvaa, että Jääskeläinen unohti ajatella mahdollisia palkintoja juuri Kuurupiilon anatomian kohdalla.
Kirjallista voimaa uhkuva teos sisältää telepatiaa, aikahyppyjä ja muodonmuutoksia. Romaanin todellisuus nytkähtelee hengästyttävään tahtiin niin tarinan kuin kielenkin tasolla. On kuin teos uskoisi olevansa runo eikä yli 500-sivuinen romaani.
Jääskeläisen mukaan yksi syy voimakkaaseen ilmaisuun on kirjan päähenkilö M, joka on ulkopuolinen kaikesta. Hänellä ei ole esimerkiksi kokemusta sukupuolesta.
– Annoin M:lle oman ulkopuolisuuden tunteeni, mutta vedin nupit kaakkoon.
M etsii kuurupiiloon kadonnutta veljeään 1970- ja 1980-lukujen Marrasvirralla, jonka kaduilla niittitakkiset yönaakat ja uusnatsit ottavat yhteen ja jonka liikekorttelin rakennusten väliin kätkeytyvässä piilopaikassa rakennetaan punk-utopiaa.
Tyytyväinen häviäjä
Palkintojenjaon jälkeisenä aamuna puhelimeen vastaa suhteellisen tyytyväinen Finlandia-häviäjä. Kirjailija vertaa pettymystä sivu suun menevään lottovoittoon.
– Ei siinä varsinaisesti tuhkaa sirottele ylleen eikä paitaansa revi.
Niin kuin romaaninsa kuurupiiloon kadonnut isoveli Alvar, myös kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen tahtoo tulla löydetyksi. Kysyn kirjailijalta onko ehdokkuus hänen pitkään odottamansa läpimurto.
– Nyt tuli se näkyvyys, jota olen odottanut.
Seuraava askel on jo tiedossa: kuudes romaani on ollut jo pitkään työn alla. Myös siinä todellisuuteen tulee murtumia.
– On siinä tarkoitus jotakin outoilua olla. Enhän minä edes osaa kirjoittaa täysin arkirealistista proosaa.
