Taitelijan joulusaarna: Saarnaajana artisti ja lauluntekijä Tuure Kilpeäläinen

On jouluaaton ilta kolmetoista vuotta sitten. Olen juuri eronnut ja lapset ovat äitinsä kanssa viettämässä sukujoulua, nyt siis heidän sukunsa. Istun hämärässä talviuimareiden saunassa yksin, kunnes sisään tulee toinenkin mies lauteille viereeni. Emme puhu mitään. Katsomme molemmat horisonttiin, jossa siintää pimeydessä etäällä hohtavat moottoritien valot. Sitten hän toivottaa hiljaa: Hyvää joulua. Hyvää joulua, vastaan. Heitän vielä yhdet löylyt ja lähden avantoon.

On kireä pakkanen, Länsiväylällä kulkee pakettiauto, taivaalla kimmeltää hajanaisia tähtiä ja yksi hitaasti etenevä lentokone. Käyn avannossa kuusi kertaa. Viimeisellä kerralla menen merestä suoraan pukuhuoneeseen. Kuivaan itseni ja nostelen hetken hajamielisesti käsipainoja peilin edessä kalsarit jalassa. Pukeudun ja föönaan varpaani kuiviksi ja laitan villasukat jalkaan. Pukuhuoneen ikkunasta näen, että toinen yksin jouluaan viettävä mies hoitaa viimeisen saunojan rutiinit, sulkee räppänät ja sammuttelee valoja.

Olen nyt sellainen eronnut mies ja vietän ensimmäistä yksinäistä joulua pienessä tilapäisessä kaksiossa Arkadiankadulla.

Lähden kävelemään lumesta narskuvaa tietä kohti keskustaa. Kuljen hautausmaan poikki, on vihlovan kaunista. Kynttilöitä on joka puolella hautojen luona. Portaikko, joka on pyhitetty muualla nukkuneiden muistoksi on yhtä suurta hehkuvaa valomöhkälettä ja liekkien ryijy värisee vienossa tuulessa. Kävelen hetken mielijohteesta vielä taiteilijakukkulalle. Spede Pasasen naama hautakiven reliefissä välkehtii lyhtyjen loimotuksessa. Haudan edustalla on jäätyneitä tulppaaneita.

Olen nyt sellainen eronnut mies ja vietän ensimmäistä yksinäistä joulua pienessä tilapäisessä kaksiossa Arkadiankadulla. Taloon on tulossa putkiremontti heti vuodenvaihteessa, vaikka siihen piti olla vielä aikaa ainakin puoli vuotta. Asunnon vuokrannut eläkeläismies, jolla oli ketun naama, sai huijattua minut ahdingossani tähän tilanteeseen. On hyvä etsiä tähän oloon joku muukin syyllinen, kuin minä itse. Otan kaiken irti yksinäisyydestäni ja kuuntelen Vesa-Matti Loirin Varpusen jouluaamuna. Juon kaksi corona-bisseä ja syön styroxkaukalosta take away -thairuoan. Huomenna olisi tämä joulukin selätetty. Avantosauna sai oloni raukeaksi, menen nukkumaan ja nukahdan heti. Mitä raskaammat murheet, sitä enemmän väsyttää. Terapeutin mukaan se on defenssi.

Saunassa ihminen on saunoja, ei ole minkään merkkisiä vaatteita, kelloja tai koruja.

Muistan ensimmäisen avantouintikertani. Vanha hoikka papparainen, Klondis käpöttelee pitkät valkoiset viikset väpättäen jäistä polkua pitkin talolta saunalle. Myöhemmin huomasin, että hänen kanssaan puhutaan urheilusta, muuten ollaan hiljaa. Koska en seuraa mitään lajia, joten hiljaisuus on ainoa järkevä vaihtoehto. Klondiksella on pihan vajan vieressä voimannostotanko ja painoja, se on Klondiksen gym. Muistan kun ensimmäisen kerran kohdattiin, en alkanut itseäni esittelemään, ja hän siristeli silmiään etäällä saunan ovella: ”Ketäs tääl pyörii ku ei nykyään enää tsennaa ollenkaan.”

Maukka on vanha stadilainen palomies, joka tulee saunalle pyörällä päivittäin, ikää on seitsemänkymmentäkaksi. Hän on jäntevämpi kuin minä, kehossaan sitkeitä pitkänmatkan lihaksia ja tatuointeja menneiltä ajoilta. Joskus hän on ajanut pyörällä pizzalle Kotkaan ja takaisin. Talvella pari kuukautta menee Espanjassa. ”Kivaa siel on. Mut ei siel kyl bastui oo”. Lauteilla puhutaan usein siitä millaista oli ennen. Ja millaista on nykyään. Ennen ei ollut kännyköitä, eikä niin paljon valkoposkihanhia. Nykyäänhän kun ostat kaupasta jotain, niin ei sen ole tarkoituskaan kestää vaan kun se hajoaa pitää ostaa uusi. Saunassa voi tulla rivien välistä ilmi kuka tekee mitäkin työkseen, tai kuka ei tee enää yhtään mitään. Työstä ei juuri puhuta. Saunassa ihminen on saunoja, ei ole minkään merkkisiä vaatteita, kelloja tai koruja. Joillakin on päässään hassu huovutettu pipo tai napakat avantokengät, joillakin avannossa neopreenihanskat. Avantoseuran jäseniä ei ole tunnistaa vaatteet päällä kaupungilla.

Penseän oloinen ja kiireinen lääkäri sanoi, että nyt on niin, ettei kannata toivoa liikoja.

Äitini, joka syntyi joulupäivänä, oli myös avantouimari. Tellervo olisi istahtanut tähän porukkaan täydellisesti. Jouluisin tulee jossain kohti ikävä äitiä, sekä isääkin. He erosivat kun olin yhdeksän vuotias. Isäni kuoli äkillisesti kaksikymmentä vuotta sitten, vain viisikymmentäkahdeksan vuotiaana. Olen miettinyt mikä mahtoi olla stressin osuus sydänkohtaukseen. Vai onko sepelvaltimotauti vältettävissä, jos elämän pystyisi ottamaan jotenkin rennommin?

Isäni ensimmäinen kohtaus tapahtui pääsiäisen aikoihin lahtelaisessa punttisalissa. Aivot jäivät vaille happea useiksi minuuteiksi ja isäni vietiin ambulanssilla Lahden teho-osastolle.

Koko kovalevy tyhjeni päästä, eikä isäni tiennyt kuka, tai missä hän on.

Kuitenkin hiljalleen isäni alkoi toipua, muistikuvat palasivat kronologisessa järjestyksessä, muistoissaan hän rassasi Jaava-moottoripyörää Kuhmossa. Jossakin vaiheessa isä pystyi jo kävelemään ja ihmeteltyään ensin sormiensa ulokkeita ja pestyään käsiään vessanpöntössä hän jo tunnisti minutkin.

”Mut mitä Tuuren sun tukalle on tapahtunut?” isä kysyi.

Toin isälle seuraavalla kerralla kuulokkeet ja Johnny Cashin 20 Foot tapping hits -kokoelman, joka voisi tehdä palautumiselle hyvää. Sovitin walkamin kuulokkeita isän päähän hän kuiskasi korvaani:

”Keitä noi hääräävät naiset on täällä?”

”Noh, kaksi heistä on hoitajia toi kolmas on sun vaimos” vastasin.

”Vie mut helvettiin täältä”, isä sihahti hiljaa.

Juhannukseen mennessä isäni oli lähes täysin toipunut ja voimiensa tunnossa. Hän soitteli ystävilleen ja kertoi että oli saanut ikään kun uuden alun. Sitten yhtenä lauantai-iltana, heinäkuun viidentenä, siemaillessaan valkoviiniä puutarhassa isäni kylpi oivalluksen tilassa: mitä sitä elämässään hötkyillä, voisi tehdä käsillään asioita ja nauttia tästä kaikesta. Olimme viettäneet sen viikon Ristiinassa tehden puuhommia ja kalastellen. Isä keksi vielä huoltaa vajassa lojuneen Nopsa-fillarin kuntoon. Vein sen sunnuntaina takakontissa Helsinkiin. Palattuani sinä sunnuntai-iltapäivänä puhelin soi, oli tullut taas uusi kohtaus.

Hänen tyhjä kuorensa makasi siinä.

Istuessaan maatalon portaikolla isäni sanoi puhelin kädessä viimeisinä sanoinaan: ”Yksi puhelu tullut, tuntematon numero.”

Elvytysyrityksistä huolimatta isä ei palannut enää elävien kirjoihin, vaan kuoli pihamaalle. Ajoin takaisin Helsingistä Ristiinaan. Avasin radon ja sieltä tuli Johnny Cashin versio laulusta Bridge over troubled water. Isäni ruumiin näkeminen oli epätodellinen, outo ja valaiseva kokemus. Hänen tyhjä kuorensa makasi siinä.

Isäni ei uskonut Jumalaa tai mihinkään korkeampaan voimaan. Kaikki olemassa oleva on tässä ja sitten kun kuollaan, niin ei muuta kun monttuun vaan.

Joulua ei omistettu Kristukselle, vaan traditioon kuului, että joulupukin kanssa otettiin kirjahyllyn konjakkipullosta kunnon tujut ja sitten jaetaan lahjat. Joulusaunan jälkeen aina pyysin, että isä kampaa minulle samanlaisen tukan kuin Elviksellä. Jouluna kuunneltiin Elvistä, We-hel-a-a-well it s a Blue Christmas.

Mietin kuolemaa, omaa tai muiden kai vähintään kerran viikossa. Kuolema on olkapäällä istuva varis, joka kommentoi tapahtumia omasta näkökulmastaan. Asiat tapahtuvat osittain sen raakkumista vasten. Välillä tuntuu että varis on kadonnut. Mietin hiljalleen maata kohti vajoavaa kehoani. Sitä mikä samaan tahtiin kohoaa ylöspäin, henkeä ja sen omaa kiertokulkua. Kehoni neste haihtuu pilviin ja sataa vetenä tai lumena alas. Madot saavat omansa, maaksi olen jälleen tuleva. Henkeni nousee kirkkauksiin, omaan kiertoonsa. Sieluni valitsee uuden olomuodon jälleen maan päällä. Syntyy kaksi toisensa leikkaavaa kehää, ruumiin ja hengen kehät jotka pyörivät. Ikuisuuden kahdeksikko.

On todennäköistä, että en tule kohtaamaan väkivaltaista kuolemaa. Olen biologisesti neljän lapsen isä, samoin oli Länsirannalla minua vähän nuorempi palestiinalaismies, Bilal Saleh. Hänoli perheensä ja sukulaistensa kanssa poimimassa oliiveja, kunnes hänet ammuttiin kuoliaaksi pari kuukautta sitten, lokakuun 28. päivä. Ampujaksi on epäilty palveluksesta vapaana olevaa siirtokuntalaissotilasta. Paikalliset tunsivat Bilalin, sillä hän myi usein salviaa torilla. Hän oli pidetty, rauhallinen mies.

Jos isoäideillle annettaisiin kaikki valta, millainenhan paikka maailmasta tulisi?

Länsirannalla, ajanlaskumme mukaan syntyi pieni Jeesus-lapsi 2023 vuotta sitten. Tarkasta ajasta on kiistelty mutta näin tuhansien vuosien kohdalla voi ehkä pyöristää. Joka tapauksessa silloinkin elettiin patriarkaalisessa ja väkivaltaisessa maailmassa, jota määrittivät pelko ja vallanhimo.

Jos isoäideillle annettaisiin kaikki valta, millainenhan paikka maailmasta tulisi? Jatkuisiko koston kierre ja vallanhimo loputtomiin? Sunnuntaisin talviuimariseurassa Vappu-mummo pitää omaa pientä pop-up kahvilaa. Tarjolla on sieni- ja mustikkapiirakkaa, kakkua ja kahvia. Vapun halaus on vahva, lämmin rutistus. Tämä on ehkä ainoa paikka jossa kohtaan vanhempia ihmisiä ilman mitään kiirettä. Kuuntelen löylyissä heidän puhinaansa ja puheenpartta. Saatan olla joukon nuorin, oikeastaan poika vielä.

Näen joskus välähdyksen tulevaisuudestani. Olen se avannosta nouseva vanha mies, joka roikkuu pakkasella leuanvetotangolla ja hengittelee syvään. Kerron nuoremmille, että ennen kauppojen kassoilla oli ihmisiä hommissa. Saatana miettiä hiljaa, että ennen oli paremmin. Olen se köpöttelevä pappa, joka ei tsennaa enää uusia naamoja.

Olen syntynyt tähän maahan, löytänyt sen rannalta saunaseuran, jossa muut kaltaiseni nahkasäkit raahaavat mielessään omaa menneisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Me olemme toistemme seassa kulkevia nahkasäkkejä, luontoaan päällystäviä ja sitä tuhoavia, stressaantuneita lihapullia. Olemme toisaalta energeettisiä, ihmeellisiä olentoja, yhteydessä toisiimme ja ympäröivään luontoon, olemme sen osa. Voimme olla yhteydessä tietoisuuteen, siihen suureen ykseyteen, niin kutsuttuun jumalaan, jolle on annettu monta nimeä ja ilmenemismuotoa. Näiden muotojen ympärille on rakentunut uskontoja ja joita vaalitaan erilaisen seremonioin ja traditioin. Uskon asioiden nimissä käytetään valtaa, jolla saadaan aikaa sekä hyvää että pahaa.

Sielumme ovat valinneet nämä ihmisen kehot, nämä työpaikat, perheet, ystävät, ongelmat, talot ja niiden sisustuselementit. Keksimme taas ryhtyä näihin näihin sotiin ja koston kierteisiin. Jossain vaiheessa teemme rauhan, joka kestää, kunnes hetken päästä taas tapellaan. This too shall pass.

Olen syntynyt tähän maahan, löytänyt sen rannalta saunaseuran, jossa muut kaltaiseni nahkasäkit raahaavat mielessään omaa menneisyyttään ja tulevaisuuttaan. Yhdessä me hoivaamme kehojamme, oiomme ylisukupolvisten traumojemme ryppyjä, ihmettelemme rakkaudettomuutamme ja kykyämme rakastaa. Kehojemme sisällä sykkivät sydämet, kenellä kiihkeämmin, kenellä tahdistimen kanssa.

Ja Länsirannalla, Bethlehemissä syntyy ehkä tänänkin jouluna lapsi. Millaisen elämän hän tulee kokemaan, ehtiikö hän elää pitkään? Bethlehem, ei siel kyl bastui oo.

Lämpimiä löylyjä, myötätuntoa, rakkautta ja rauhallista joulua.

Tuure Kilpeläinen

Taitelijan joulusaarna kuunneltavissa Yle Areenassa ja Yle Radio 1:ssä 24.12. klo 17:10 ja 26.12. klo 20:20