Musiikkitalon urut maksoivat yli neljä miljoonaa – tässä neljä syytä, miksi kukaan ei välitä
Helsingin Musiikkitalon konserttisaliurkuja on kilvan ylistetty sen jälkeen, kun ne otettiin käyttöön tämän vuoden alussa. Odottamattoman suitsutuksen syyt kertoo toimittaja Kare Eskola.
Kun Musiikkitalo valmistui Helsingin ydinkeskustaan vuonna 2011, uruille varattu tila jätettiin säästösyistä tyhjäksi. Mutta hyvää kannattaa odottaa. Nyt urkuprojekti on toteutunut pääosin yksityisten lahjoittajien, säätiöiden ja rahastojen varoin, ja tulos on huikeasti parempi kuin sivustaseuraajat uskalsivat odottaa.
Supersoitin on noussut puheenaiheeksi yli musiikin genrerajojen, jopa valtalehden pääkirjoitukseen.
Kuherruskuukausi on päättymässä, ja pian selviää, osaavatko Musiikkitalon toimijat sekä Helsingin ja taidemusiikin markkinoijat jatkossa hyödyntää urkuilmiötä, joka johtuu seuraavista neljästä syystä.
1. Elämys
2020-luvun elämysmarkkinoilla menestyy tarjoamalla välitöntä nautintoa. Juuri niin tekevät Musiikkitalon urut. Niiden sointi kulkee korvista suoraan alitajuntaan.
Kuulo on primitiivinen aisti: melu varoittaa, pehmeä kohina tyynnyttää, kirkkaus nostaa hymyn. Kaikuisan kotikirkon urut tai sivistyneesti sointeja yhdistävä sinfoniaorkesteri tuntuvat tässä suhteessa laimeammilta kuin Musiikkitalon urut. Ne on rakennettu ampumaan äänellä kohti. Se on ainutlaatuinen elämys Suomessa.
Kuuntelijan keho täyttyy mielihyvähormoneista.
Bassot väreilevät rintakehässä isoina ja tarkkarajaisina, korkeat äänet ovat kristallia. Äänikertojen yhdistelmät häilyvät, väreilevät tai törmäilevät, mutta jokainen sointiväri erottuu.
Ensijärkytyksen jälkeen kuuntelijan keho täyttyy mielihyvähormoneista eli seuraa dopamiinimyrsky. Sen saamiseksi ei tarvitse ymmärtää musiikkia.
Vahvistetun musiikin tuntijat eivät missään koe samaa luonnollisuutta. Taidemusiikin tuntijat eivät missään koe samaa voimaa ja erottelukykyä.
Mikä parasta, Musiikkitalon urkunautinto on sama kaikille. Basso pärisee takaparvelle siinä kuin permannolle. Orkesterille sali ei ole yhtä tasa-arvoinen.
2. Somekelvottomuus
Tavallaan Musiikkitalon urkujen sointi on liian erityinen nykyaikaan. Sen vaikuttavuutta ei saa jaettua älypuhelimella millekään somealustalle. Ylen radioimat urkukonsertit ovat tallentaneet äänestä kaiken mahdollisen, mutta tietokonekaiuttimissa ja keittiöradiossa aistiyhteys alitajuntaan katkeaa.
Televisiokaan ei palvele urkuja. Viulusolistin sylipaini instrumentin kanssa näyttää musiikilta, mutta tähtiurkurin lennokas neliraajasoitto ei näytä juuri miltään.
Soinnin somekelvottomuus on huono ja hyvä asia. Huono siksi, että yli neljä miljoonaa euroa maksaneiden urkujen hintaa on mahdoton perustella sille, joka ei kuule niitä paikan päällä.
Hyvä siksi, että aikaan ja paikkaan sidottu, analoginen elämys saa entistä suuremman arvon keskellä digitaalisesti monistettavan somesisällön nykyistä inflaatiota. Musiikkitalon urut ovat nähtävyys siinä kuin Kölnin tuomiokirkko ja niillä soitettu konsertti on elämys siinä kuin Rollarien keikka. Urutkin voi kokea vain paikan päällä.
Tämä avaa taidemusiikille nykyajassa mahdollisuuksia, joita se ei ehkä ole tottunut käyttämään.
3. Tarina
Musiikkitalon urkuja kantaa hyvä syntymyytti. Kalliskaan mainostoimisto ei keksisi parempaa:
Maailman merkittävimmäksi eläväksi säveltäjäksi vuonna 2019 äänestetty Kaija Saariaho peri epämiellyttävältä isältään omaisuuden ja antoi miljoona euroa kunnon urkuihin, ettei hänen teostaan enää koskaan tarvitsisi soittaa sähköuruilla. Ennen soittimen valmistumista hän kuoli.
Ja tämä oli vasta alku. Saariaholta saatiin MM-lätkän erätaukopuheista tuttu momentum, joka kasvoi entisestään, kun urkunörtit ja käsityöläiset ryhtyivät urkuja rakentamaan. Uruista tuli isommat ja hienommat kuin uskallettiin toivoa. Tietysti myös kalliimmat, mutta kukaan ei ajattele sitä nyt, kun konsertissakävijät kuvainnollisesti rynnivät Mantan patsaalle lippua heiluttaen.
Tällaista ei yleensä käy suomalaisen yhteiskunnan hankkeille.
Urkujen momentumin ansiosta Suomen taidemusiikkielämä on saanut oppimiskokemuksen. Näin ihanaa on voittajan puolella! Näin käy kun unelmoidaan isosti!
4. Brändi
Helsingin Musiikkitalo on hyvä paikka musiikin kuuntelemiseen, mutta onhan se näyttänyt Itäkeskuksen Prismalta. Ei näytä enää.
Radion sinfoniaorkesteri ja Helsingin kaupunginorkesteri ovat niittäneet maailmanmainetta levytyksillä, jotka kuvien perusteella on tehty missä tahansa, missä on mustat seinät. Nyt urkujen ikonisen putkihässäkän ansiosta jo kännykän ruudulta erottaa, missä ollaan. Samalla sokea reettakin näkee vau-arkkitehtuurin voiman brändinrakentamisessa.
