Ei tehdä tästä numeroa
Raija Andersénin lapsuudessa kuolemasta puhuttiin avoimesti. Hän on jättänyt perinnöksi lapsilleen sen, ettei mitään niin pahaa asiaa ole, ettei siitä voisi kotona puhua.
Jos sanoja ei kuulisi, mistään ei arvaisi, että nyt puhutaan kuolemasta. Raija Andersén, 66, ja hänen poikansa Stefan Andersén, 41, hymyilevät, laskevat leikkiä ja nauravat paljon. Aurinko lämmittää idyllistä mökkitonttia Kangasalan Vesijärven äärellä, ja Stefanin lapset uivat rannassa.
Andersénien perheessä on aina puhuttu avoimesti. Raija Andersén muistaa, kuinka keskusteli parikymppisenä isänsä kanssa kuolemasta. He olivat kaksin tällä samalla mökillä ja juttelivat leppoisasti takkatulen äärellä, mitä kumpikin toivoisi kuoltuaan. Sitä, mistä keskustelu sai alkunsa, Raija Andersén ei muista.
Ei kuolema arkipäiväinen aihe Anderséneille ole, muttei toisaalta sen kummempi kuin muutkaan tärkeät asiat.
– Kun puhumme parisuhteista, perheen perustamisesta ja kaikesta muustakin, niin miksemme sitten kuolemasta? Raija Andersén miettii.
Raija Andersén on puhunut kuolemasta myös lapsilleen pienestä pitäen ”sellaisena kuin se on”. Samoin tehtiin hänen omassa lapsuudenkodissaan.
– Meillä on sellainen perhekulttuuri, ettei niin pahaa asiaa ole, ettei siitä voisi kotona puhua.
Lasten kanssa kuolemasta on ollut luonteva puhua esimerkiksi silloin, kun lemmikki on menehtynyt tai lintu lentänyt päin ikkunaa ja kuollut. Perhe on järjestänyt eläimille hautajaisia, ja kuolemaa on tehty tutuksi tekemisen kautta. Stefan Andersén kokee, että lemmikkien hautajaisilla myös kunnioitettiin lasten surua. Iän karttuessa keskustelu kuolemasta on vähitellen syventynyt.
Kuolemasta tehdään toisinaan tarpeettoman iso numero, äiti ja poika pohtivat.
– Oli puhe sitten seksuaalisuudesta tai kuolemasta, aikuiset tekevät asioista hirveitä härkäsiä omien pelkojensa takia. Silloin lapsi aistii, että asiassa on jotain omituista, vaikka se on yhtä arkinen kuin mikä tahansa muukin, Stefan Andersén sanoo.
Äkillisiä kuolemia perhepiirissä
Andersénit puhuvat menetyksistä tyynesti. Raija Andersénin isä kuoli sydänkohtaukseen 64-vuotiaana. Tytär oli paikalla ja osallistui elvytykseen. Neljätoista vuotta myöhemmin Raija Andersénin äiti, Stefan Andersénin isoäiti, hukkui kesken aamu-uinnin Kyproksella, missä asui talvet. Myös äidin kuolinsyy oli sydänkohtaus.
Raija Andersénille oli alkuun järkytys, kun toinenkin vanhempi kuoli äkillisesti. Perhettä on kuitenkin lohduttanut, että isä sai lähteä omassa sängyssään, niin kuin oli toivonut, ja äiti oli kuollessaan hyvin onnellinen.
– Ei ole parempaa tapaa lähteä. Mummi voi hyvin, kävi pelaamassa mölkkyä ja minigolfia ja nautti elämästään, Stefan Andersén sanoo.
Myös Stefan Andersénin isä menehtyi odottamatta, vain 59-vuotiaana. Hän kuoli aivoverenvuotoon. Pitkäaikainen alkoholin käyttö todennäköisesti vaikutti asiaan, Raija Andersén arvioi.
Stefan Andersén kertoo aiemmin käyttäneensä isänsä tavoin liikaa alkoholia. Yksitoista vuotta sitten hän kävi läpi raskaan eroprosessin, ja haki pahaan oloon apua alkoholista. Vaikeus käsitellä eroon liittyviä tunteita johti itsemurhayritykseen. Hän selvisi, ja paraneminen alkoi. Psykiatrisessa hoidossa hän sai työkaluja työstää kokemuksiaan ja tunteitaan toimivalla tavalla.
Tapahtunut sai Stefan Andersénin ymmärtämään, kuinka tärkeää hänelle on, että perhe on ”samassa joukkueessa”.
– Olen viettänyt monta vuotta elämäni parasta aikaa, ja kaikki tuntuu koko ajan vain paremmalta ja paremmalta.
Työ kriisialueella sai laatimaan testamentin
Raija Andersén arvelee, että kuolema on ollut perheelle kenties keskivertoa helpompi aihe, koska moni suvussa on työskennellyt hoitoalalla. Niin ovat tehneet myös hän itse, hänen äitinsä, siskonsa ja molemmat lapsensa, vaikka Stefan Andersén onkin sittemmin vaihtanut alaa. Hoitotyön arjessa niin syntymä kuin kuolemakin ovat vahvasti läsnä.
Kuolemasta on ollut pakkokin keskustella, koska Raija Ansdersén on työskennellyt kriisialueilla. Työ sai hänet tekemään testamentin jo kolmikymppisenä. Hän on terveydenhoitaja ja oli tuolloin ensimmäisellä komennuksellaan Punaisen Ristin kansainvälisissä tehtävissä. Kesken Afganistanin-komennuksen maassa vaihtui valta, ja länsimaisiin työntekijöihin kohdistui uhka tulla kapinallisten kidnappaamiksi.
Samaan aikaan hänen alakouluikäiset lapsensa olivat Suomessa. 1990-luvun alussa perheeseen sai pidettyä yhteyttä kriisialueelta vain kirjeitse.
– Aloin miettiä, mitä tapahtuu, jos minut kidnapataan, kuolen tai katoan. Tuomari teki testamentin niin hienosti, että olen pitänyt sen voimassa.
Lastensa kanssa Raija Andersén on puhunut omaan kuolemaansa liittyvistä käytännön kysymyksistä, kun nämä ovat olleet aikuisia. Yhdessä on käyty läpi testamentin lisäksi esimerkiksi hoitotahto, elinluovutustahto, sekä, mistä olennaiset tiedot, kuten salasanat ja omaisuustiedot, löytyvät ja, miten hän toivoo tulevansa haudatuksi.
Samoista kysymyksistä on puhuttu jonkin verran myös toisin päin – vaikka ei ”persaukisella pojalla mitään testamentattavaa ole”. Molemmat nauravat taas remakasti.
Raija ja Stefan Andersén pitävät ”ehdottoman tärkeänä”, että kuolemaan liittyvistä käytännön kysymyksistä on puhuttu hyvissä ajoin. Voi keventää omaisten taakkaa surun keskellä, kun kaikkea ei tarvitse ratkoa yksin. Stefan Andersénille on tärkeä tietää läheisten toiveista, jotta niitä voi kuoleman jälkeen kunnioittaa.
– Kuolleen tahdon kunnioittaminen on osa minun tapaani surra.
Eettisistä kysymyksistä esimerkiksi elämän pitkittämiseen liittyen kaksikko on puhunut vähemmän. He tuntevat kuitenkin toisensa niin hyvin, että uskovat tietävänsä, mitä toinen toivoisi missäkin tilanteessa. Molemmille elämän laatu on pituutta tärkeämpää.
Miksi kuolemasta on vaikea puhua?
Voi tuntua vaikealta, kun ikääntyvä vanhempi ottaa kuoleman puheeksi. Aikuinen lapsi saattaa toimia itsekkäästi, jos torjuu keskustelunavauksen, Stefan Andersén ajattelee. Hänestä lapsi voi joskus asettaa omat tunteensa vanhemman tarpeiden edelle.
– Saattaa tuntua pahalta, että toinen lähtee. Se ei ole omissa käsissä, joten miksi kuormittaa itseään sillä ahdistuksella?
Kyllä häntäkin silti pelottaa, se on myönnettävä. Kun äiti aikanaan kuolee, hänestä tulee suvun vanhin.
– Minulla on aina ollut joku, jolta voin kysyä apua. On hirveän pelottava ajatus, että yhtäkkiä minulla pitäisi olla kaikki vastaukset.
Stefan Andersén kannustaa juttelemaan läheisten kanssa ja kyselemään mahdollisimman paljon, kun se on vielä mahdollista. Häntä käymättömät keskustelut ovat jääneet harmittamaan.
– Ainoa tapa varautua kuolemaan on viettää yhdessä mahdollisimman paljon aikaa.
Tämä juttu on osa Hyvin sanottu -keskustelufestivaalia, joka järjestetään Lahdessa 27.-28.9. Festivaalilla keskustellaan kuolemasta lauantaina 28.9. klo 16.00 alkaen. Keskustelua voi seurata suorana TV1:ltä ja Yle Areenasta tai katsoa tallenteena Yle Areenasta. Katso festivaalin koko ohjelma täältä.
