Suomalaisia tuntemattoman kynnyksellä – Kalle Kinnunen kirjoittaa, kuinka säväyttävimmät elokuvat rikkovat normeja

Sydänpeto ja Hetki lyö edustavat genreflirttiä, johon Suomessa on ollut harvoin uskallusta. Uuden suomalaisen elokuvan viikkoa vietetään taas Teemalla 7.–13.4.2025.

Syntyykö uutta oikeasti missään muualla kuin törmäyskohdassa?

Viime vuosien säväyttävimmät Suomessa tehdyt elokuvat rikkovat normia. Parhaissa ollaan oudoissa paikoissa outojen seurassa, korostuneen eli kohotetun vaikeassa nuoren ihmisen elämässä tai kokonaan arkirealismin tuolla puolen.

Hyvältä elokuvalta toivoo intensiteettiä, jota tavallisena maanantaina ei haluaisikaan elämäänsä. Arjen nahkeuden ja pölyisyyden ohittamista, vaikka aihe olisi meille kaikille tuttu ja hyvässä tai pahassa jokapäiväinen. Sekä ennen kaikkea elokuvallisuutta, esteettisiä kiteytyksiä ja ylikierroksia siellä, mistä sellaista ei odottaisikaan.

Suomessa on tehty aivan viime vuosina yhä enemmän genre-elokuvaa, siis sellaisia lajityyppejä, joita ennen karsastettiin.

Muutoksen ilmeiset keulakuvat ovat kansainvälisesti tehtyjä elokuvia. Hanna Bergholmin Pahanhautoja oli metafyysiseen ulottuva kauhufantasia teini-iän kasvukivuista. Jalmari Helanderin Sisu on absurdin koomisesti väkivaltainen sotatarina, jonka juuria on Ramboissa ja Hongkong-toimintaelokuvissa. Saara Saarelan Veden vartija esitti tulevaisuusdystopian, jollaisten toteuttamiseen on yleensä varaa vain Hollywoodissa.

Eikä siinä tosiaan kaikki! Bodom on tinkimätöntä slasheriä, Koputuksessa mennään mystiseen, folk-sävyiseen kauhuun ja Rendel halusi olla supersankarielokuva.

Kun mennään himmailematta genreen, pohjatyö on tehty. Langat yhdistyvät ja harmaalta vaikuttaneilta alueilta tuleekin voimakkaimpia värejä.

Aino Sunin ohjaama ja kirjoittama Sydänpeto ja Jukka-Pekka Valkeapään ohjaama ja kirjoittama Hetki lyö ovat tunteikkaita elokuvia merkillisistä tilanteista.

Ne edustavat konventioita itsevarmasti sekoittavaa genreflirttiä, johon Suomessa on ollut uskallusta hyvin harvoin.

Hetki lyö alkaa kuin vampyyrielokuva. Ollaan ajan unohtamassa, hämärässä puolimaailmassa. Baari on kellarissa, nimeltään Kaunotar, ja päivä ei sinne paista.

Entinen missi Marjaleena (Outi Mäenpää) on epäkuolleen oloinen hahmo, Mikko (Ilkka Heiskanen) hänen apurinsa. He eivät ole vampyyrejä, jotka tarvitsevat verta, vaan käyvät viinan voimalla. He ovat rasvaisia ja rumia, riippuvaisia ja tuhoon tuomittuja. Niin myös Marjaleenan aikuinen poika Vili (Johannes Holopainen), joka ei ole lainkaan toimintakykyisempi.

Kun alitajunnasta, anteeksi kellaribaarista siirrytään kadulle ja aurinkoon, ympärillä onkin Fuengirola, monien suomalaisten ikuisen loman tai unohduksen unelmamaa.

Myös Sydänpeto tapahtuu Välimeren leveyspiireillä, Ranskan Rivieralla. Suomalaisesta talvisesta mielenmaisemasta tähän glamourikkaaseen paahteen ja vaurauden kuplaan saapuva Elina (Elsi Sloan) ihastuu pakkomielteisesti tutustuessaan hyvin feminiiniin siskopuoleensa Sofiaan (Carmen Kassovitz).

Elina ei tunne oloaan kotoisaksi tyylin ja rahan maailmassa. Miljöö on täynnä lupausta, mutta vääränlaista.

Ristiriita kiristyy ja maailma lähtee raiteiltaan, kun Elina ei suostu hyväksymään torjuntaa. Hän kanavoi tunteitaan räppiin, mutta se ei riitä.

Hallitsemattomien tunteiden ja vainoharhojen viemänä toden raja karkaa. Kaikki voi olla kaunista, unenomaista ja yhtä aikaa destruktiivista. Elokuvassa tunteet saavat manifestoitua todellisuudeksi, mikä onkin aika täsmällisesti fiktion idea.

Genreflirtissä on riskinsä. Lajityypin keinot omaksuva elokuva antautuu itseään kommentoiville narratiiveille.

Sydänpetoa tekee mieli verrata teoksiin, joista sen tunnelmat ja etenkin pakahduttavat kuvat usein muistuttavat. Tirkistelyn ja tunkeutumisen visualisointi on tuttua – väistämättä, koska elokuvan historia on miesten katseiden historiaa – Alfred Hitchcockin ja hänen perillistensä Brian de Palman ja Dario Argenton murhaelokuvista.

Sydänpedossa värit ovat ylilyöviä ja siksi herkullisia, asetelmat korostavat tilaulottuvudessa eksymistä. Kerttu Hakkaraisen kuvaus palkittiin ansaitusti Jussilla.

Äänet ovat yhtä lailla immersiivisiä, alkaen tietenkin musiikista, jonka avulla Elina ilmaisee itseään, ja joka jytisee määrätietoisesti teknompaan suuntaan. Ranskalais-suomalais-saksalaisen elokuvan varsinaisen scoren säveltäjäksi saatiin Air-yhtyeen Jean-Benoît Dunckel.

Groteskiksi farssiksi arvosteluissa kuvailtu Hetki lyö taas ei ole kauhuelokuva, vaikka alku voi tyrmätä heikkohermoisemmat. Harkittu ja hikoiluttava dissonanssi pärähtää täysille, kun Valkeapää täyttää äänimaiseman 1970- ja 1980-luvun näennäisen kevyillä, eli tässä yhteydessä eskapismissaan lähinnä traagisen kivuliailla iskelmillä.

Kestää tovin, ennen kuin Hetki lyön genre paljastuu, ja sitten kaikki loksahtaa kohdalleen. Se on keikkaelokuva, heist movie. Tässä lajissa toiveikkaat päähenkilöt valmistelevat ryöstöä tai murtoa. Hetki lyön sävyn lukitsee katsojan tietoisuus siitä, että tunarit eivät mitenkään voi onnistua missään mitä suunnittelevat.

Kummassakin elokuvassa on eksistentiaalinen pohjavire. Hetki lyön tyyppejä ajaa uhkayritykseen unelmointi, joka paljastuu katsojalle epätoivoksi. He ovat enää varjoja ja lakkaavat pian olemasta kuin vampyyrit auringonvalossa, ellei jotain mullistavaa tapahdu. Varmaan silloinkin.

Sydänpedon Elinasta tuntuu, että hän räjähtää yksinäisyyteensä, ja paineen kasvaessa väkivalta voi näyttää ratkaisulta.

Katsojalle genre on lukuohje. Lajityypin sisällä voi odottaa tiettyjä asioita. Lukuohje helpottaa lähestymistä ja antaa lupauksen, mutta mitäpä jos odotuksia sopivasti ravistellaan?

Tuntuu siltä, että eniten uutta tehdään juuri tässä rajapinnassa.

Peruskysymys siinä, mikä on draamaa ja mikä lajityyppielokuvaa, kun on pohjimmiltaan ollut arvottava ja siksi ankea.

Ydinajatus oli kauan – etenkin Suomessa – sen suuntainen, että draama on vakavaa, ja muu ei ole. Sotaelokuva hyväksytään tietysti vakavan joukkoon, ehkä siksi, että sota mielletään aiheeksi tai olosuhteeksi enemmän kuin genreksi.

Lajityyppielokuvia on meillä aikoinaan pidetty hapatuksena.

Asia voi olla päinvastoin. Ehkä Hetki lyö olisikin helpompi elokuva, mikäli päähenkilöt olisi etäännytetty vaikkapa vampyyreiksi.

Keikkaelokuvat piirteetkin tekevät Hetki lyöstä aivan toisella tavalla lähestyttävämmän ja kolahtavamman kuin mitä se olisi pelkkänä tuskaisena juoppokuvauksena. Pyrkimys isoon keikkaan (elokuvan englanninkielinen nimikin on Hit Big) on dramaturginen helpotus, lupaus mahdollisuudesta irtiottoon. Silti rappioalkoholistit ovat lohduttoman elämänsä akuankkoja. Elokuva ei silti naura heille, vaan ohjaa myötäelämään ahdinkoa ja harhaisia toiveita.

Lajityyppielokuvia on meillä aikoinaan pidetty hapatuksena. No, niin muitakin elokuvia. Suomalaisen suurin pelko on joutua huijatuksi, ja mitä muuta elokuva on kuin suostumuksellista tarinaan heittäytymistä ja manipuloiduksi tulemista?

Elokuvalukutaidon ollessa muutenkin retuperällä genren muotokieltä ei voitu ymmärtää. Yliluonnollisen sivuaminen tai esteettinen ylilyöminen oli halveksuttavaa yhtä lailla oikeistolaisen että vasemmistolaisen oikeamielisyyden näkökulmasta. Lauantaimakkara-arjen ulkopuolella kaikki oli vierasta ja toiseutta eli pelottavaa. Elokuvissa kun ei nähty pinnan alaisia teemoja vaan erilaista vedätystä. Arjessa ja normissa pysyminen oli sentään jotenkuten nieltävissä.

Genreflirtin saapuminen valtavirran tienoille jopa Suomessa osoittaa elokuvalukutaidon ja -halun kehityksestä.

Lajityyppien rohkea sekoittaminen on nimittäin oikeastaan sallivinta, mitä elokuvien maailmassa on aikoihin tapahtunut. Katsojaan luotetaan ja katsoja voi luottaa elokuvantekijän sivistykseen, siihen että pinnan alla paljon.

Hollywoodissa eksistentiaaliset kysymykset on viihteessä lupa ottaa esiin vasta, kun tehdään fantasiaa ja kauhua.

Sama kehitys on ilmeistä Hollywoodissakin. Siellä eksistentiaaliset kysymykset on viihteessä lupa ottaa esiin vasta, kun tehdään fantasiaa ja kauhua.

Eräs ilmenemä on se, miten selkeästi trillerigenrejen keinoihin heittäytyvät elokuvat ovat saaneet laajentua pituudeltaankin yli kahden tunnin. Draaman ja aiemmin lokeroonsa pakotetun genren ero kaventuu.

Kuin varkain mukana tulee – tai tarkemmin katsottuna nimenomaan lähtökohtana onkin – järeitä yhteiskunnallisia ja kulttuurikriittisiä havaintoja. Näistä elokuvista parhaat, kuten korealainen Cannes- ja Oscar-voittaja Parasite ja ranskalainen (joskin Yhdysvalloissa tapahtuva) The Substance ylittävät kansallisten kulttuurien rajoja poikkeuksellisilla tavoilla.

Parasiten ja The Substancen Oscar-menestykset kertovat makujen avartumisesta monessa mielessä. Totta kai harppaukset ovat muutenkin suuria: täysin fantasian puolelle heittäytyvien alkuperäisaiheisiin perustuvien The Shape of Waterin (2018) ja Everything Everywhere All at Oncen (2022) saamat parhaan elokuvan Oscar osoittivat mahdollisiksi asiat, jotka ennen eivät sitä olleet.

Hetki lyö ja Sydänpeto osoittavat osaltaan, että myös kotimainen elokuva osallistuu tähän kiriin ja keskusteluun.

Sekoittaminen onnistuneesti kun on mahdollista vasta kun siihen on rohkeutta jokaisella tekijäportaan tasolla. Näillä kahdella teoksella ei juuri ole niiden omilla poluilla suomalaisessa elokuvassa edeltäjiä. Vaikka kaikessa ei onnistuttaisi, askel on pitkä.

Eikä tietenkään ole sattumaa, että muotteihin sopimattomat Sydänpeto ja Hetki lyö kertovat suomalaisista vierailla mailla. Ollaan tuntemattoman kynnyksellä, monin tavoin.

Uuden suomalaisen elokuvan viikkoa vietetään Yle Teemalla 7.–13.4.2025. Kaikki viikon elokuvat ovat katsottavina Yle Areenassa.