"Lahjakkuuksien kaatopaikka, Suomi"
Ingan tarina sai minut surulliseksi. Inga kertoi nauttivansa sosiaalisesta mediasta, hän koki itsensä sosiaalisesti lahjakkaaksi. Hän selaili somea kännykällä.
Parvi oli ahkera. Se syytti Ingaa laiskuudesta. Inga oli kotiäiti. Koti oli huonosti siivottu. Se kyseli mihin hänellä on intohimo. Kyseli mihin työhän hän menisi? Mitä opiskelisi?
Parvi tapasi äidin, miehen, siskon, ystävän. Äiti suorastaan käski tytärtään unohtamaan some, neuvoi keskittymään oikeaan elämään. Pohdittiin olisiko kassaduuni, lajittelu, järjestötyö sopivaa hänelle.
Inga vain sormeili somea. Selailiko hän parvea sormen päällä niin kuin some kasvoja selataan?
Vastaus oli kaikkien silmin nähtävissä. Ingalla oli intohimo sometteluun. Miksei parvi nähnyt tätä?
Kun ohjelma-aika alkoi päättyä, parvelaisista välittyi hätääntyviä ilmeitä. Tuska kasvoi. Ihmiset ärisivät toisilleen. Toivottomuus parahteli kasvoilla. Mahdoton tehtävä.
Parvelle kävi niin kuin sokeasti maata nokkivalle kanalle käy. Se löysi jyvän.
Epäonnistuiko parviäly? Joutaako ryhmämetodi ojan pohjalle? Ei. Itse asiassa parvi, eivät parven ihmiset, vaan parvi älyn muotona osoitti patevyytensä. Arvelen että mikä muu tahansa ihmisten kokoonpano olisi saanut aikaan yhtä hyvän lopputuloksen. Sisällön sijaan tärkeintä on muoto. Sosiaalisuus.
Ingan ongelman ratkaisu paljastui yksinkertaiseksi. Sosiaalisesti lahjakas Inga ratkaisi ongelmansa itse. Sosiaalisessa maailmassa tapahtuu sosiaalisia ilmiöitä. Olisiko ratkaissut ilman parvea? Tuskin olisi.
Somettelu voi olla työtä. Ingalta puuttui toki ansaintalogiikka. Mikä meitä suomalaisia vaivaa kun me emme näe, kuule, ymmärrä? Käsitystä työstä on syytä muuttaa jotta lahjakkuudet löytävät paikkansa maailmassa. Muussa tapauksessa Suomesta kasvaa lahjakkuuksien kaatopaikka.
Jarmo, parven jäsen
