Juha Hurme: Sensaatio!
Kaarlo Uskela (1878-1922) on kotimaisen kirjallisuuden puuttuva rengas. Puuttuva rengas minkä välillä? No, sanokaamme Minna Canthin, Algot Untolan, Maria Jotunin, Runar Schildtin, Elmer Diktoniuksen ja Pentti Haanpään välillä aaltoilevassa mentaaliavaruuden tyhjiössä. Suunnilleen sillä seudulla.
Uskelan anarkistinen nauru ja hurja hyökkäys eriarvoisuutta ja typeryyden linnoituksia vastaan on meidän oloissamme poikkeuksellista laatua.
Kaarlo Uskelan Kootut teokset on nyt saatu yksiin kansiin. Teko on ylipitkän Suomi 100 -vuoden komein tempaus!
Kaarlo Uskela oli 1900-luvun alun pitelemätön ITE-kirjailija. Niin rajua oli hänen kynänsä jälki, että hän kustansi pääsääntöisesti kirjoituksensa itse. Pari kappaletta tuli ulos virallistakin kautta: Karisto julkaisi yhden, Työväen sanomalehti Oy toisen.
Oikeusministeriö tuomitsi tämän jälkimmäisen jumalanpilkan ja kumouksellisen vehkeilyn vuoksi takavarikkoon ja hävitettäväksi 1933, 11 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.
Uskela tutustui anarkismin aatteeseen, oppi täydellisen ruotsinkielen taidon ja irtioppi suomalaisista aikakauden kliseistä.
Kaarlo Uskela työntyi tähän maailmaan Tampereen työläishökkeleihin ”eräänä kylmänä talviaamuna, jolloin lämpömittari osoitti 28 astetta kylmää ulkona ja 8 astetta lämmintä sisällä huoneessa”. Kansakoulun jälkeen hän työskenteli latojaoppilaana ja muutti vuosisadan lopulla Vaasan kautta Ruotsiin, jossa elätti itseään ja perhettään latojana mm. Tukholman valtioneuvoston kirjapainossa.
Yhdeksän vuotta Ruotsissa teki tehtävänsä. Uskela tutustui anarkismin aatteeseen, oppi täydellisen ruotsinkielen taidon ja irtioppi suomalaisista aikakauden kliseistä. Näistä hänet oli varjellut myös vähäinen kansakoulupohja. Uskelan laaja sivistys oli vapaasti itse ulkomailla hankittua.
Turkuun saapui 1909 täysin omaperäinen, ajatuksiltaan ja tyyliltään valmis kirjailija, journalisti, humoristianarkisti ja omakustantaja. Seuraavan vuosikymmenen aikana viisilapsiseksi kasvavan perheen isä julisti ohjenuorakseen laiskuuden, avusti joitakin työväenlehtiä, toimitti neljää pilalehteä (Huvittaja, Hulikaani, Tulimmainen ja Paukku) ja julkaisi lähinnä omakustanteina ”taiteen tarhan aidan takana kasvaneita satiireja, satuja ja kertomuksia, humoreskeja, runoja ja renkutuksia”.
Taiteen tarhan aidan takaisessa tuotannossaan hän tähtäsi lähinnä työläisten iltamamarkkinoille. Hän siis ajatteli kirjoittavansa ohjelmanumeroita iltamiin. On tuntematon seikka, missä määrin tämä toteutui. Varmaa on se, että tulokset toimivat paperilla sadan vuoden jälkeenkin. Uskela on myös aina piristävän urbaani suomalaisten kirjallisten maalaismaisematunnelmoijien joukossa.
Kaarlo Uskela oli runoilijana varmaotteinen, lujarytminen ja kielellisesti rikkaannotkea loppusointumaakari. Riimittely oli hänen juttunsa ja määritteli samalla hänen rajansa runoilijana.
Pienproosa olikin hänen tuotannossaan runoja tärkeämpää, vaikka aikalainen Vladimir Majakovskilta olisi mennyt välittömästi pilvi housuihin, jos hän olisi päässyt tuoreeltaan lukemaan relevantin venäjänkielisen käännöksen Uskelan ohjelmanjulistuksesta ”Pillastunut runohepo”. Se on paras runo, jota mestarillinen Majakovski ei kirjoittanut!
Huijari on olemassa tyhmää pettääkseen. Se on siis hänen elämänsä tarkoitus. Hänen epäkiitollisena tehtävänään on panna järkeä tyhmän ihmisen tyhjään päähän.
Tämän hetkinen suosikkini Uskelan aarrearkusta on kolmikko parodisia esitelmiä, joissa kirjailija ryöpytti aitona sokraattisena narrifilosofina ajattelumme tyypillisiä luulotuksia, hölmöyksiä ja pinttymiä. Annan kirjailijan kertoa käsityksensä kansanvalistuksen ylimmästä asteesta:
”Tyhmän ihmisen elämäntarkoitus on siis tulla petkutetuksi.
Huijari on olemassa tyhmää pettääkseen. Se on siis hänen elämänsä tarkoitus. Hänen epäkiitollisena tehtävänään on panna järkeä tyhmän ihmisen tyhjään päähän.
Viekas ihminen on siis tavallaan kansanvalistaja.
Järkevää ihmistä kasvatetaan neuvomalla ja opettamalla. Tyhmää, joka ei ymmärrä puhetta, kasvatetaan selkäänantamalla ja petkuttamalla. (…) Puhetta hän ei ymmärrä ja lukea hän ei osaa. Jos hänelle tarjoo kirjallisuutta halvalla hinnalla, niin hän ei osta sitä, ja jos antaa sitä hänelle ilmaiseksi, niin hän kantaa sen takapihalle. Kuka saisi hänen aivonsa liikkumaan, jos ei olisi petkuttajaa?
Huijari on siis tarpeellisempi kuin mikään muu kansanvalistaja. Hän opettaa sellaista ihmistä, jota ei kukaan muu kykene opettamaan.”
Tällainen ajattelu oli liikaa Porvoon suojeluskunnalle, joka tuomitsi sisällissodan jälkipuinneissa sotaan täysin osallistumattoman Uskelan kuolemaan. Tuomio muuntui 12 vuodeksi vankeutta.
Uskela vapautettiin Tammisaaren nälkäleiriltä kahden vuoden vesipaaston jälkeen. Kirjailija näki nuorimman lapsensa ensimmäisen kerran, kun tämä oli 2-vuotias. Huumorintaju ja anarkiaruuti olivat säilyneet kuitenkin reissussa kuivina.
Vuonna 1922 Kaarlo Uskela kuoli verenmyrkytykseen 44 vuoden iässä.
Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.
