Irtojäseniä ja pimeää seksuaalisuutta - Sarjakuvapiirtäjän rankistelu johti oikeusmurhaan
Tuoreessa dokumentissa Boiled Angels: The Trial of Mike Diana kuvataan harvinainen sensuuritapaus. Vaatimatonta pienilevikkistä omakustannelehteä julkaissut nuori mies tuomittiin oikeudessa vuonna 1994. Sarjakuvataiteilijat Ville Pirinen, Tommi Musturi ja kustantaja Hans Nissen pohtivat, millainen on Dianan sarjakuvien taiteellinen arvo.
Mike Diana on ainutlaatuinen ja surullinen tapaus amerikkalaisessa sensuurihistoriassa. 25-vuotias Mike Diana piirsi kotonaan Floridan Largossa aihepiiriltään rankkaa sarjakuvaa Boiled Angel ja julkaisi sitä 100-300 kappaleen omakustannezinenä. Erään sarjamurhaajatutkinnan yhteydessä poliisin käsiin joutui Boiled Angel numero 6. Sarjakuvassa kuvatut vallattomat hirveydet toivat poliisin vilkkaassa mielikuvituksessa jopa epäilyn Mike Dianan syyllisyydestä murhiin.
Michael Diana oli palaamassa äidin kanssa jouluostosreissulta, kun kotiovella odotti kaksi poliisia. Dianan syyttömyys Floridan Gainesvillen yliopistolla tapahtuneeseen sarjamurhaan (1990) kävi nopeasti ilmi, mutta poliisit innostuivat nuoren miehen julkaisemasta Boiled Angel -zinestä, jossa sivut tulvivat irtojäseniä, sukupuolielimiä ja väkivaltaista seksuaalista kuvastoa. Boiled Angel #6:n karkeasti piirretyssä kannessa alaston mies on mutiloinut naisen ja repinyt kohdusta irti syntymättömän lapsen.
Oikeudenkäynnit houkuttelivat puoleensa kiihkouskovaisia kuin raatokärpäsiä.
Poliisitutkinnan alku saattoi huvittaa nuorta Dianaa, mutta pian hän tajusi joutuneensa todelliseen liemeen. Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiseen lisäykseen kirjattu oikeus sanavapauteen tuli kiistetyksi moneen otteeseen, vaikka Dianan avuksi riensi asialleen omistautunut asianajaja ja sarjakuvantekijöitä sensuuria vastaan puolustava Comic Book Legal Defence Fund. Oikeudenkäynnit houkuttelivat puoleensa kiihkouskovaisia kuin raatokärpäsiä. He näkivät Mike Dianassa saatanan inkarnaation.
Diana tuomittiin säädyttömän materiaalin julkaisusta, markkinoinnista ja levittämisestä. Kolmen vuoden vankilatuomio tosin muunnettiin ehdonalaiseksi, jossa tuomari kielsi Dianalta piirtämisen. Ehdonalaisen aikana poliisilla oli oikeus tehdä pistotarkastuksia taiteilijan kotiin ja keskeyttää taiteellinen toiminta.
Dianan graafinen tyyli on niin etäännyttävä, että hurjia aiheita on vaikea nähdä käytettävän pornona tai väkivaltapornona.
Ville Pirinen
Pikku-zinen tekijän vainoajien toiminta näyttää floridalaista pikkukaupunkia riivanneelta uskonnolliselta joukkopsykoosilta. Sarjakuvataiteilija Ville Pirinen kommentoi tapahtumaketjua katsottuaan Boiled Angels: The Trial of Mike Diana -dokumentin.
-Tavallaan koko juttu tuntuu todella oudolta ja turhalta... Kyseessä oli kuitenkin pienilevikkinen zine, jonka graafinen tyyli on niin etäännyttävä, että hurjia aiheita on vaikea nähdä käytettävän pornona tai väkivaltapornona. Ilman närkästyjiä juttu olisi huuhtoutunut jonnekin underground-unohduksen virtaan hyvinkin nopeasti sarjispunkskenen veteraanien muisteltavaksi. Nyt Mike Diana tunnetaan laajasti, miettii Ville Pirinen.
Oikeusjutun myötä vainotusta omakustannetaiteilijasta tuli kuuluisa, jonka töitä on ollut esillä arvovaltaisissa museoissa.
Dokumentti Boiled Angels: The Trial of Mike Diana on mustan humoristinen mutta analyyttinen kuvaus Dianan oudosta oikeusmurhasta. Tekijät ovat tavoittaneet 25 vuotta tapahtumien jälkeen jutun eri osapuolia kommentoimaan tekemisiään.
Yksi Dianaa paholaiseksi nimitellyt uskovainen nainen pitäytyy yhä kannassaan, mutta alkaa jopa vuodattaa katumuksen kyyneliä kuultuaan Dianan traumaattisista koettelemuksista. Apulaissyyttäjänä toimineesta Stuart Baggishista henkii se, että hän käytti Dianan tapausta tyynesti uraputkensa siivittäjänä.
Hiljainen poika piirsi sukupuolielimiä
Frank Henenlotterin ohjaama dokumentti luotaa ansiokkaasti niin Mike Dianan taustoja, heijastaa sen amerikkalaisen sarjakuvasensuurin ja undergroundin historiaan.
Dianan äiti kuvaa poikaansa herkäksi, hiljaiseksi ja taiteelliseksi. Äiti vei poikaansa taidemuseoihin ja gallerioihin. Dianan sarjakuva-zine ei suinkaan ollut ensimmäinen yhteetörmäys esivallan kontrollin kanssa. Huvittava ja tekijän persoonaa kuvaava episodi on, että lapsena hän piirsi lastentarhassa perheensä alastomana korostaen sukupuolielimiä, mikä järkytti opettajaa.
Perhe muutti New Yorkista Floridaan ja Mike Diana kertoo, että hän järkyttyi kohtaamastaan rasismista, kun taas hänen isänsä ei havainnut tällaista. Mike Diana selittää, että nimenomaan Floridan yhteisön myrkyllinen ilmapiiri muokkasi hänen taidettaan.
Selvästi floridalainen helvetin lieskojen katkuinen versio kristillisyydestä inspiroi Dianan satiiria. Dianan kuvauksen perusteella koulun uskonnonopettajan opit muistuttivat Mel Gibsonin The Passion of Christinin sadistis-masokistista uskonnollisuutta.
Boiled Angels: The Trial of Mike Diana -dokumentin katsoneen sarjakuvakustantaja Hans Nissenin mielestä Mike Diana halusi tahallaan ärsyttää uskovaisia:
-Kyllähän se sen lehden nimi Boiled Angel kertoo jo jostain. Että halutaan härnätä tiettyä kansanosaa.
Dokumentissa Diana kertoo muistavansa tv-uutiset, joissa kerrottiin lapsia hyväksikäyttävistä katolisista papeista. Eräässä pidättämistä edeltäneessä sarjakuvassaan Diana kuvaa, miten papin seksuaalisesti hyväksikäyttämä poika muuntaa seksuaalisen masokismin uskonnolliseksi valaistumiseksi. Piirrosjälki on rujoa, mutta tarina on kylmäävää satiiria, jonka pointit ja käännekohdat ovat kuin rautalangasta vääntävää propagandaa. Tulee selväksi, että Diana vihaa uskontoa.
-Jäin kaipaamaan taustoitusta dokumentissa vilahtavalle uskonnolliselle hysterialle. Suomessakin olivat samaan aikaan uskovaiset, tutkijat ja media hirmuisen huolissaan satanismista. Oli esimerkiksi legendaarinen kasetti, jossa varoitettiin rock-musiikin saatanallisesta vaikutuksesta ja televisio-ohjelmia, joissa osoitettiin huolta pimeyden voimista ja pimeän populaarikulttuurin saatanalle altistavasta vaikutuksesta. Ja koen että Mike Diana operoi (ja joutui liemeen) samanlaisessa ilmapiirissä, tosin vielä pahemmassa kuin mitä Suomessa oli siihen aikaan, analysoi kustantaja Nissen.
Dianan tekemät kotivideot olivat splatter-elokuvia
Koulun kirjastossa Diana törmäsi tutkijoiden kirjoittamaan tietokirjaan (The Battered Child), jossa kuvattiin lasten kokemaa väkivaltaa. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen taiteilijanalkuun. Dokumentin eri haastattelut antavat ymmärtää, että Diana ei itse ollut kokenut pahoinpitelyjä tai seksuaalista väkivaltaa, vaan hänen lapsuutensa oli onnellinen.
Isä järjesti pojalleen videovuokraamon jäsenkortin ja poika sai vuokrata verisiä kauhuelokuvia. Henkilökuvaa ja käsitystä Dianan taiteesta täydentävät oivasti pätkät Dianan teininä tekemistä splatter-kotielokuvista, joiden ällöttävät aiheet ovat selkeää alkua Dianan provotaiteelle. Isä ei hyväksynyt poikansa elokuvia, mutta ei selvästikään pystynyt estämään niiden tekemistä.
Dianan sarjakuvaherääminen tapahtui lehtikioskista löytyneen Heavy Metal -lehden kautta. Alastomuus ja väkivalta kiinnostivat. Sen jälkeen Diana tilasi itselleen underground-sarjakuvia, joita ei saanut lehtikioskista. Ensimmäisessä ruskeassa paketissa oli Bizarre Sex -lehti, jonka kannessa jättimäinen penis tunkeutuu maankuoresta New Yorkissa ja ihmiset lähtevät kirkuen pakoon.
Vaikutteenantajia olivat myös Skull Comics ja Zap Comics, jossa mm. undergroundin kuuluisin taiteilija Robert Crumb oli julkaissut. Zap Comicsin kuuluisin oikeusjuttu oli juuri Crumbin sarjakuva Joe Blow insestisestä perheestä vuodelta 1969.
Diana tavoitteli tarkoituksella pahennusennätystä
-Linkittäisin Dianan myös oman aikansa 1980-90-luvun heavy metal ja trash metal -musiikin kuvastoon. Erittäin brutaalia väkivaltaa ja seksuaalisia tabuja ja näiden kaikki mahdolliset yhdistelmät, toteaa Hans Nissen.
Tyylillisesti Nissen näkee Dianassa outsider-taiteilijan.
-Aiheet on aina samoja, tyyli on aina sama ja helposti tunnistettava. Toinen amerikkalainen tekijä on Rory Hayes, joka operoi vähän samalla alueella kuin Diana. Mutta Hayes ei mässäillyt samalla tavalla tabuilla ja seksillä vaan psykoosikauhuilla, luonnehtii Nissen.
Dokumentissa haastateltu sarjakuvatutkija Robyn Chapman tulkitsee, että tabujen murtaminen oli undergroundin pääpointti ja sisällön vapaus oli rajaton. Ja niin myös Diana uskoi, kunnes toisin todistettiin...
-Tykkäsin piirtää silpomista, alastomuutta ja murhia, aiheita jotka ovat useimpien mielestä inhottavia. Minusta ne olivat hauskoja, sanoo Diana dokumentissa.
Dokumentissa käsikirjoittaja Scott Cunningham toteaa Dianan Angel Fuck -sarjakuvasta, että kaikki yrittävät pahennusta, mutta Angel Fuck tosiaan oli aidosti loukkaava, sarjakuva joka veteli törkeyden rajat uusiksi.
Dokumentin katsoneen sarjakuvapiirtäjä Ville Pirisen mielestä rankkuuskilpailu ei johda mihinkään, esimerkiksi eurooppalainen Hopital brut -julkaisu on Dianaakin rankempi.
-Vaikea keksiä mitään aihetta, jota kukaan ei olisi ottanut käsittelyyn. Luulisin että nykyisin taiteilijoiden (sarjakuvassa tai missä tahansa taidelajissa) on aika mahdoton välttyä tietoisuudelta siitä, että "karmein asia mitä pystyt kuvittelemaan on oikeasti tapahtunut jossain jollekin". Erilaisten aitojen lohduttomuuksien vyörytys kaikissa medioissa on niin tuhtia, että "järkytyslimitti" on liian korkealla, mainitsee Pirinen.
1988 Diana alkoi piirtää Boiled Angelia, josta tuli hänen kohtalonsa. Dianna toteaa dokumentissa, että hän tosiaan halusi pistää paremmaksi kuin se, mitä undergroundissa oli siihen mennessä tehty. Hän halusi tehdä mahdollisimman offensiivisen zinen.
-Sellaisen että tavallinen henkilö ei haluaisi olla sen sarjakuvan kanssa missään tekemisissä, toteaa Diana dokumentissa.
Tykkäsin piirtää silpomista, alastomuutta ja murhia, aiheita jotka ovat useimpien mielestä inhottavia. Minusta ne olivat hauskoja
Mike Diana
-Diana olisi helppo kuitata pelkkänä shokeeraajana ja väkivallalla mässäilijänä. Silti Dianan sarjoissa tuntuu välillä olevan joku ihan syvempikin merkitys, ilmaistaan inhoa oman yhteiskunnan epäkohtia ja piileviä ongelmia kohtaan, miettii Nissen.
Dianan taide tuo mieleen Kalervo Palsan
Polittisen punkyhtyeen Dead Kennedysin Yello Biafran spiikkaamassa dokumentissa esitetään Dianan kokonaisia sarjakuvia lähilukuna ja kuunnelmadramatisoituna. Katsoja saa hyvän käsityksen Dianan taiteesta. Piirrokset ovat usein kuin surrealistinen, moraalisesti nyrjähtänyt versio joistakin primitiivisistä uhrimenoista ja hedelmällisyyskulteista, jossa penikset suihkuavat.
Pirisen mielestä Mike Dianan tyyli ei ole ollenkaan rajuinta tai etovinta mitä löytyy. Vertailukohta löytyy jo kotimaastakin, esimerkiksi Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -sarjakuvasta. Palsan toistuvia teemoja olivat kuolema, seksi, nekrofilia ja vallankäyttö.
- Mutta tosiaan, kun on teininä järkyttynyt Kalervo Palsan sarjakuvista, ei osaa oikein järkättyä aikuisena Mike Dianasta. Se on kuitenkin "häiriintyneisyydessään" sellaisessa Crumbin ja muiden underground-tekijöiden aloittamassa "absurdin huumorisarjakuvan" jatkumossa, sanoo Pirinen.
- Palsa on sikäli ihan hyvä vertauskohta, että molemmat ponnistivat underground-sarjakuvasta vieden sitä entistä rankempaan ja ulkoasullisesti rujompaan suuntaan, sanoo Nissen.
Nissen kiinnittää huomion Dianaa kastraatio-aiheeseen ja irrotettujen ruumiinosien (kuten irtopään) kanssa seksin harrastamiseen. Dianaa kiehtoo penetraatrio-teema.
-Kun miettii vaikka Crumbia, Palsaa ja Dianaa, Crumbilla on selkeimmin se, että haluaa visualisoida omia halujaan ja pyrkii tekemään sellaista materiaalia, jota haluaisi itse katsella. Sen pystyn ymmärtämään. Mutta Dianalla menee niin yli se kuvasto, että pakko sen on olla pitkälti provokaatiota, tulkitsee Nissen.
Todettakoon että tosielämässä Diana ei ole syyllistynyt sarjamurhiin, raiskauksiin eikä pahoinpitelyihin.
-Mainituista kolmesta tekijästä Diana on ehkä eniten jossain fantasiamaailmassa sikäli, että Crumbin jutut monet voisivat tapahtua oikeasti ja ovatkin tapahtuneet, ja Palsallakin on tietty realismi mukana, mutta Diana menee yleensä suoraan niin yli että. Ne on ikäänkuin sellaisia lapsen tekemiä juttuja. Lapsen jolla on aikuisten tietämys asioista, kiteyttää Nissen.
Toki dokumentissa yritetään vetää linjoja laajempaan sarjakuvasensuuriin. Lehtipisteissä myytävän sarjakuvan moraalisuutta valvonut itsesääntely (comics code) oli johtanut sarjakuvan latistumiseen, mutta 1970 -luvulla postimyynti avasi portit aikuisemman sisällön levittämiseen. Sen takia onkin kummallista, että tuomituksi tuli mitätön zine, joka ei ollut myynnissä kaupoissa.
Crumbilla ja Palsallakin on tietty realismi mukana, mutta Diana menee yleensä suoraan niin yli että. Hänen sarjakuvansa on ikäänkuin sellaisia lapsen tekemiä juttuja. Lapsen jolla on aikuisten tietämys asioista
Hans Nissen
Yksi Dianan kuuluisista puolustajista on käsikirjoittaja Neil Gaiman, joka pitää tapauksesta esimerkkinä siitä, mikä voi mennä totaalisesti pieleen taiteen ja sananvapauden tulkinnoissa- ja että tätä tapausta pitäisi opettaa kouluissa.
Mike Diana on taiteilija joka toistaa itseään jopa niin, että voisi sanoa sarjakuvien tyylin ja tematiikan kiertävän kehää.
-Jankutuksen voima on juuri siinä että kun vuosikymmeniä jankuttaa jotain, ympäröivän maailma pikkuhiljaa taipuu uskomaan että "kai sillä joku pointti tuossa jankutuksessaan". Ei toki välttämättä ole, mutta vaikka Mike Dianan tapauksessa kymmenen tuhatta sivua "saastaa" on kiistattomampi näyttö hänen taiteellisista pyrkimyksistään kuin 20 sivua "saastaa". Riippumatta siitä ymmärtääkö hänen taiteellisia pyrkimyksiään.
Ongelmaksi jankutus muodostuu tietysti vaikkapa fake news -kentällä. Jankuttavat taiteilijat on yleensä aika helppo sivuuttaa mikäli ei kuulu kohderyhmään?
Sarjakuvataiteilija Tommi Musturi tutustui Dianan tuotantoon jo 1990-luvulla, ja tuntee hyvin amerikkalaisen sarjakuva- ja zine-kentän. Hän pitää Dianaa merkittävänä taiteilijana ja sukupolvensa äänenä.
-Kyllähän Dianan tapaus on pitkälle sarjikselle sitä, mitä black metal oli teinimusalle. Dianan sarjakuvassa kuuluu ensimmäinen isompi sukupolvi, joka todella syrjäytyi kapitalistisesta yhteiskunnasta ja alkoi ilmaista itseään sitä vastaan. En ole ikinä nähnyt Dianan juttuja pelkkänä rankisteluna, vaan traagisena kuvana 2000-luvun ihmiskunnasta, tulkitsee Musturi.
Musturin mukaan Diana ei ollut rankassa tyylilajissaan ainoa musta lintu ja oli vieläpä terveemmästä päästä!
-Dianalla esiin piirtyi yhteiskunnallisempi asenne. Eri osasto (se tylsempi) oli sitten tätä oikeasti ilkeää tavaraa, kidutusta, sarjamurhaihannointia ja niin edelleen, mutta sitähän tämän ajan netti on pullollaan. Vuonna 1993 postilaatikkoon Juupajoen metsissä tipahtanut zine tuntui ehkä erilaiselta.
Amerikkalaisen indiesarjakuvan hyvin tunteva Musturi sanoo, että Dianan kaltaisia sensuuritapauksia on ollut useita, mutta ne eivät ole saaneet laajempaa huomiota. Charles Forsmanin kaltaiset tekijät ovat aika paljon velkaa Dianalle ja kohulleen. Forsmanin sarjakuvaan pohjautuva tv-sarja End of the Fucking World tuli Netflixiin jokin aika sitten.
-Oikeastaan se kohu synnytti aika lailla uuden aallon tekijöitä, toteaa Musturi.
Sarjakuvakustantaja Hans Nissen ei selvästikään halua mystifioida Mike Dianaa neron sädekehällä.
-Lukiossa historian tunnilla takanani istui Verinen perse -lehden päätoimittaja. Hän edusti vähän samansuuntaista koulukuntaa kuin Mike Diana. Elävästi muistan mm. historian tunnilla vihkoon piirretyn sarjakuvan, jossa isokokoinen ritari hankkii haarniskansa jatkeeksi metallipeniksen, jossa on piikkejä. Ritari lähtee se metallielin ojossa jahtaamaan paikallisia neitsyitä. Ja sitten tämä tyyppi piirsi sitä sarjakuvaa siellä ja hykerteli itsekseen, hymähtää Nissen.
Pirinen miettii, mitä voisi nykyään pitää rohkeana.
-Ehkä nykyistä rohkeutta on Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon Vihan ja Inhon Internet -tyyppiset teokset, jotka puuttuvat asiallisesti oikeisiin epäkohtiin? Tai Ville Rannan poliittiset pilakuvat? Mut ne nyt ovat hyväksyttyä valtavirtaa kuitenkin laajassa katsannossa, vaikka varmaan johtaa aika ajoin internet-natsien paskamyrskyihin ja nettiuhkauksiin. Alakulttuuritouhut black metallista jonnekin rohkeimpaan drag-iloitteluun varmaan yhä järkyttävät ns. pihtiputaan mummoa, mutta en näkisi niitäkään siten että ensisijainen idea on järkyttää ketään... Siellähän se Mike Dianakin nököttää MoMan hyllyssä. Tämä on laaja kysymys!
Dokumentti Boiled Angels: The Trial of Mike Diana esitetään Night Visions -festivaalilla 19.4. ja 20.4. Näytöksissä paikalla dokumentin tuottaja Anthony Sneed
Dokumenttielokuvan esittely Night Visionsin sivulla.
Kirjallisuutta: Severi Nygård, Sarjakuvasensuuri (2017)
Sarjakuvasensuuri ja Comics Code
EDIT: 7.4.2018 klo 23:45 artikkeliin lisätty Tommi Musturin osuus.
