Jenny Lehtinen: Rakastan ADHD-aivojani
Kun Cheek astui ulos mielenterveyskaapista ja kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään, Suomi huokasi ihastuksesta. Rohkeaa? Todellakin! Puhua nyt avoimesti jostain sellaisesta, mikä muille näyttäytyy pelottavana, ei-toivottuna ja merkkinä epäonnistumisesta. Avautua asiasta, joka on monelle syy syrjäytyä ja tulla syrjityksi.
En tiedä kuinka moni sanoi Cheekille, että olisi parempi olla hiljaa. – Älä hei viitsi, ei kannata! Usko pois, sitä tullaan tavalla tai toisella käyttämään sinua vastaan. Minä olen näitä lauseita kuullut monta kertaa.
Olen syntynyt ADHD:n kanssa ja kärsinyt mielenterveysongelmista syömishäiriön muodossa. Ensimmäinen ei lähde koskaan pois, eikä sen tarvitsekaan, koska oikeasti rakastan ADHD-aivojani. Jälkimmäinen on ollut raskas taakka jo lapsuudesta asti, ja asia, jonka kanssa kamppailen vielä vuosia, ehkä jossain määrin koko elämäni.
En tiedä kuinka moni sanoi Cheekille, että olisi parempi olla hiljaa.
Eläminen näiden asioiden kanssa olisi kuitenkin merkittävästi helpompaa, jos niitä ei joutuisi häpeämään ja piilottelemaan. Jos ei joutuisi pelkäämään hylätyksi tulemista ja epäonnistuneeksi leimaamista.
Minä pelkäsin aiemmin niin paljon, että valehtelin uudelle ystävälleni sairastavani syöpää. Vetoaminen fyysiseen sairauteen tuntui vähemmän ahdistavalta ja häpeälliseltä kuin sen tunnustaminen, että poissaoloni, oireiluni ja toimintakykyni katoaminen johtuivat syömishäiriöstä, joka jyräsi kaiken alleen. ADHD:sta en silloin edes tiennyt.
Mielen poikkeavuudet, olivatpa ne sitten synnynnäisiä, elämänmittaisia neuropsykiatrisia poikkeavuuksia tai kenties väliaikaisempia mielenterveyden ongelmia, ovat osa meidän kaikkien elämää – jollain tavalla. Vaikka niitä ei itse kokisi, joku lähellämme elää niiden värittämää elämää joka päivä.
Mielenterveysongelmiin ja neurologisiin poikkeavuuksiin liittyvistä asioista puhutaan jo paljon, ja se on hienoa. Se mihin meidän pitää vielä kiinnittää paljon huomiota on tapa, jolla puhumme. Teemmekö edelleen jyrkän ja lopullisen eron poikkeavan ja normaalin tai terveen mielen välille? Haluammeko käyttää sanoja ja termejä, joilla teemme selväksi, että tuossa ihmisessä on jotain vialla, hän on erilainen, hänen oikeuttaan olla osa yhteisöämme on aina syytä epäillä? Kasvatammeko mielen oireiluun liittyvää stigmaa, vai alammeko aktiivisesti poistamaan sitä?
Eläminen näiden asioiden kanssa olisi helpompaa, jos niitä ei joutuisi häpeämään ja piilottelemaan.
Itselläni kesti hyvin pitkään hyväksyä se, että tällainen minä olen, tällaista on minun elämäni. Ei todellakaan aina kivaa tai helppoa, mutta silti minun ainutkertainen elämäni. Salailun lopettaminen on ollut yksi eniten hyvinvointiani lisänneistä päätöksistä. Olen kiitollinen, että minulla oli siihen voimia, uskallusta ja lähimpien tukea. Samalla tiedän, ettei kaikilla ole – ainakaan vielä.
Uskon että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä yhteiskunnastamme paikka, jossa on aidosti tilaa kaikille. Meillä on mahdollisuus purkaa sellaisia normeja, joiden poistaminen ei oikeasti ole keneltäkään pois, mutta joiden noudattaminen on monille liian raskasta. Meillä on mahdollisuus laskea rimoja, jotka on syyttä nostettu turhan korkealle.
Ihmismieli on kaunis, olipa se terve, sairas, ehjä, rikki tai poikkeustilassa.
On aika näyttää vihreää valoa kaikenlaisille mielille.
Jenny+ ja Suomen Mielenterveysseura järjestävät Mind Priden 10.10.2018 Helsingissä Lasipalatsinaukiolla. Maailman mielenterveyspäivänä järjestettävä Mind Pride on kaikenlaisten mielten kulkue, jolla halutaan poistaa mielen sairauksiin ja oireiluun liittyvää stigmaa. Mind Prideen voi osallistua somessa tunnisteilla #mindpride #vihreaavaloa, näyttämällä vihreää valoa kotinsa tai yrityksensä ikkunoissa tai vaikka pukeutumalla vihreään.
